Karamazovin veljekset

Elämän voisi kirjoittaa reunamerkintöinä Karamazovin veljeksiin – tai kirjan voisi nähdä reunamerkintöinä koko elämään.

Blogin kirjoittaminen kirjasta on hivenen haasteellista. Mitä tästä valtavasta kudoksesta onnistuisi sanomaan lyhyesti? Ja kuitenkin kirja on sen verran vaikuttava, ettei siitä haluaisi olla aivan hiljaakaan. Eikö blogien idea ole, että kirjoitetaan tärkeiksi koetuista asioista?

Raamatusta on sanottu, että se lukee meitä. Niin tekevät myös parhaat muut kirjat. Ne asettavat meidät dialogiin, eivät päästä otteestaan: mikä on sinun suhteesi tähän?

Mitä ajattelet, onko Mitja syyllinen? Mikä on yleensä lurjusten arvo? Ovatko kelvottomat syntiset pohjimmiltaan erilaisia kuin sinä itse, vaikka pitäisit itseäsi kelvollisempana?

Ivan vaikuttaa älykkäältä – mutta onko hän mielestäsi viisas? Käykö moderni Ivan Karamazov Tuomasmessussa – salaa, ehtoollista kartellen, silmät kurtussa katsellen ristiä?

Mitä ajattelet läpeensä uskonnollisista ihmisistä? Onko Alesa hyväntahtoinen kummajainen, joka pakenee elämän ristiriitaisuutta uskontoon? Mitä ajattelet Zozimasta ja häneen liittyvistä ihmeellisistä tapahtumista? Ovatko ne vain psykologiaa?

Dostojevski katsoo ihmistä hahmojen kautta; me kaikki seisomme huoneessa, suhteessa muihin. Me kohtaamme katseen; mitä me ajattelemme? Mihin me uskomme? Mikä on meidän suhteemme tähän – elämään, Jumalaan, ihmisen syvään pahuuteen ja jalouteen?

Ensilumi

Hämmästyttävästi piristää, kun maisema on jälleen valkoinen. Itse lumipyryn piristävyydestä moni on ehkä eri linjoilla, erityisesti autoilijat... mutta lopputulos, talvi, tuo lumen - valoa.

Kaksi ajatusta tästä. Ensiksi, viite aina yhtä taitavan Jim Brandenburgin valokuvablogiin. Minnesotassa satoi ensilumi lähes samoihin aikoihin; luonto onkin siellä monin tavoin samankaltainen pohjoismaihin nähden. Moni siirtolainen täältä asettuikin sinne.

Harmi, että Brandenburg ei lopulta päässyt polvivamman vuoksi Vuoden luontokuva - tapahtumaan. Mutta toivottavasti miehen maine Suomessa kasvaisi silti; niin komean henkisiä ja fyysisesti taitavia hänen kuvansa ovat.

Toiseksi, ystävän seinältä löytyi jäätyvää järveä kuvaava taulu, jonka alla olivat sanat:

Tänä yönä jäätyy järvi. Vesi tuskin liikahtaa.
Kuun valkean paisteen alla on kuolemanhiljaa maa.
Vain mykässä vartiossa puut seisovat pimennossa,
puut pitkine varjoineen. Ja kaukana koira haukkuu.
Se on hirveä koira, se haukkuu sysimustaan pimeyteen.
- Tänä yönä jäätyy järvi. Kuu pysähtynyt on.
Pidä kädestäni kiinni, sinä Tajuamaton."

(Saima Harmaja: Jäätynyt järvi, 1931)

Vanhempi polvi ehkä runon tunteekin, minulle se oli aivan uusi. Jos on joskus seisonut pimeänä syysiltana metsän keskellä ja seurannut talven tuloa, ymmärtää jotain siitä ikiaikaisesta syvästä tunteesta, jonka Harmaja loitsii esiin.

Onneksi jään päälle sataa valkea lumi.

Panda sanoo ei

Panda! Tuo herttainen luonnonsuojelun symboli. Entä jos panda olisikin sangen vihainen?

Katso lyhyt video tästä.

Videon panda on jokseenkin erilainen, kuin mihin on totuttu… Suomessa ei ehkä menisi läpi sarjan toinen mainos, sairaalaan sijoittuva (ja hyvä niin…). Kyseessä on ilmeisesti egyptiläinen televisiomainosten sarja.

Ehdotus WWF:lle, tuolle pandan tunnuksen alla kulkevalle mainiolle järjestölle: eikö tästä voisi kehittää luonnonsuojeluun liittyvän vastaavan kampanjan? Enää luonto ei vain ota iskuja vastaan – nyt se iskee takaisin!

Jaksoja:
Mies käynnistää moottorisahan ikivanhan tammen vieressä
- ja Panda ilmestyy tuimana eteen kettingit kädessään.

Laivan komentosillalla ollaan painamassa nappia, jotta jätevedet valuvat Itämereen
- ja laivastopukuisten hahmojen eteen ilmestyy samanvärinen Panda, tuijottaen intensiivisesti, täynnä oleva jäteämpäri tassuissaan…

Salametsästäjä saa juuri suden tähtäimeensä
- mutta yhtäkkiä joku nappaa piipusta kiinni ja kääntää sivulle: Panda on aivan kasvojen edessä, kynsi pystyssä…

Turvemies mittailee luonnontilaista suota, hyödyntämisaikeet mielessään
- ja valkomusta pää ilmestyy näkökenttään, osoittaen ensin miestä ja sitten suonsilmäkettä…

Viimeistä viedään

Keskiviikkona 10.11. on tarjolla toistaiseksi viimeinen radiohartaus ja keikka.

Raamattu, luonto ja lohdutus; tällä otsikolla konsertoimme Matti ”Nitti” Niemisen ja hänen tyttärensä Linnean kanssa Helsingin Tuomiokirkon kryptassa klo 18. Nitti on kokenut trubaduuri, meikäläinen tuoreempi laulunikkari; tarjolla on molempien biisejä, muutama uusi suomennos ja sovitus.

Edellinen keikka Herttoniemessä lokakuussa oli toteuttajalleen vahva kokemus. Enemmän laatuun kuin määrään keskittyneen yleisön tunnelma oli hieno. Raamatunkohtien, lyhyiden puheiden ja laulujen yhdistelmä ei ehkä ole se kaikkein perinteisin tapa lähestyä ihmisen luontokriisiä.

Radiohartauksien leipominen on omanlainen prosessinsa. Kuulijakunta on hyvin monialainen. Lähes kaikki hartaudet kuunteleva eläkeläinen tai töihin kiiruhtava autoradiota kuunteleva aikuinen odottavat hivenen eri asioita.

Mutta pohja on kuitenkin yhteinen. Kyse on yrityksestä välittää jotain Jumalan todellisuuden viestistä tämän ajan keskelle. Yritys on lähtökohtaisesti sellainen, ettei sitä omin voimin saa onnistumaan. Kyse on meidän kauttamme toteutuvista asioista. Sen enempää mystifioimatta arkista tietokoneen äärellä istumista ja ulkona kävelyä sanakulkuja pohdiskellen: se on yksi kuuliaisuuden noudattamismuoto.

Sangen mieluusti olisin näissä pyhäinpäivän tienoon hartauksissa puhunut kuolemasta, tai sitten vielä tarkemmin tästä vellovasta keskustelusta Jumalan Sanan merkityksestä (sillä siihen niin sanottu homokeskustelu lopulta päätyy, nähdäkseni). Mutta isäinpäivän alla puhun aiheesta, josta on puhuttava, koska siitä puhutaan aivan liian vähän: lapsettomuudesta. Eräistä maan hiljaisista, jotka vain vähitellen ja hyvin pienin askelin saavat muilta ymmärrystä tilanteensa vakavuudesta.

Tervetuloa matkaan, siis, vielä tälle viimeiselle kierrokselle. Keskustelua voi käydä halutessaan tämän blogin kautta.