Eksistentiaalinen katukanjoni

Chicagon keskustassa kävely on eksistentiaalinen kokemus. Kapitalismin kanjonien pohjalla ihminen on pieni.

Väkijoukossa, tai vaikka hiljaisemmillakin kaupungin kaduilla vaeltelu on erikoinen tila. Samaan aikaan kuulut ja et kuulu maisemaan. Minun elämäni – sarjakuva kuvaa tätä usein osuvasti: se on oikeastaan flaneurin sarjakuva. Kelluvan havainnoinnin, väkijoukossakin yksinäisen – muttei välttämättä yksinäisyyden negatiivisessa mielessä, vaan nimenomaan eksistentiaalisesti: olemassaoloon keskittyneesti.

En taida unohtaa ensimmäisiä kävelyitä ydinkeskustassa. Huimat korkeudet kohoavat aivan vierellä, viivasuorasti, tummina ja lasisina, heijastavina ja läpitunkemattomina. Aurinko ei saa vallattua kanjoneiden pohjia kokonaan; vain väleistä se lankeaa terävänä kivien keskelle, luoden vahvat kontrastit, vastakohdat, valon ja hämäryyden kilvan. Tuuli kiitää kapeilla käytävillä, talvipäivänä on nostettava kaulahuivi toisinaan kasvoille, ravintolat kutsuvat sisään teknisten takkojensa lämpöön. Kaiken yllä ja keskellä kohoaa hahmo, ihmismäinen, hiljainen mutta kuin huutava; Ceres, kaupankäynnin jumala. Tämä on hänen valtakuntansa.

Pilvenpiirtäjien huimaavat korkeudet ja muotojen moninaisuudet houkuttelevat esiin lapsenomaisen ihmettelyn. Tunnemme sitä, kun näemme pyramidin; miksemme tuntisi sitä, kun edessämme kohoaa satojen metrien ihmeellinen (Baabelin) torni! Chicago ei ole turhaan kuuluisa arkkitehtuuristaan: muodot ovat rikkaita, vaihtelevia, leikkiviäkin. Ikkunoiden ja linjojen, tornien ja heijastusten seikkailua voi helposti seurata minuuttikaupalla samassa paikassa seisten.

Sääli, että tämän kaiken taustalla ovat sumeilemattomat kilpailun ja kaupankäynnin voimat, jotka säälimättä juoksuttavat alaisiaan. Ihmiskunnan saavutuksista voisi olla paljon ylpeämpi, jos ne liittyisivät pääasiassa hyvin asioiden edistämiseen. Cereskin tuntuu seisovan hivenen kumarassa: kuin hivenen väsyneenä, mietiskellen alamaisiaan, jotka ovat rakentaneet torninsa jo kauas hänenkin päänsä yläpuolelle. ”Ei tämän aivan näin pitänyt mennä, pojat…”

Yritysmaailmassa työskentelevät ystävät: älkää loukkaantuko, arvostan työtänne paljon, ja tiedän ahkeruutenne. Mutta suren sitä maailman kasvotonta voimaa, joka vaatii aina vain lisää, niin ettei hyvänkään yrityksen tulos tahdo riittää. Osakkeenomistajat kaikkialla ja ei missään, kasvottomina vaativat lisää tuottoa. Ja toimitusjohtajatkin ovat pulassa, vaikka kaikki näyttäisi olevan hyvinkin – sillä se ei riitä. Eräs siivekäs nauraa taustalla.

Katukanjonien pohjalla, pylväiden ja palatsien ja muurien juurella – kohoaa äkkiä matala mutta väkivahva ylistys arkipäiväisten asioiden ihanuudelle. Marc Chagallin Neljä vuodenaikaa: suuri mosaiikkityö aukiolla pilvenpiirtäjien välissä. Kylmänä talvilauantaina sen luona ei ole ketään muuta kuin minä. Aurinko, nainen, lapsi, mies, aasi hymyilevät hiljaa kaiken kiven keskellä.

Katso lisää kuvia tästä.

Comfort zone

Ihmiselle tekee aika ajoin hyvää lähteä tutuimmista ympyröistä, comfort zonelta; vaikka lähtemiseen liittyy oma kotikaipuunsa, on se pohjimmiltaan vain hyvä merkki. Parhaimmillaan matka vahvistaa arkea.

Vaikkei vuosia niin hirveästi vielä ole (paitsi että nuorten kanssa työskennellessä huomaa kyllä jotain…), havaitsee jo tässä vaiheessa sen, kuinka lähteminen käy vaikeammaksi ajan myötä. Yhtäältä ihmistä uhkaa aina jämähtäminen, mutta toisaalta on kyse myös hyvästä arjesta, josta irtautuminen on haastavaa. Ja kuitenkin se kannattaa, näin uskon.

Pitkästä aikaa en olekaan ollut kyselemässä niin monia asioita kuin täällä. Kun viipyminen on vähän pitkäaikaisempi, eikä kämppiksiä ole, joutuu setvimään monia asioita. Miten kaupassa punnitaan vihannekset? Miten komposti toimii? (Ei toimi. Sylkee.) Käykö opiston henkilökortti suoraan yliopistolla? Mikä kopiokone toimii ja miten?

Kaikkea ei voi kysyä aina virkailijoiltakaan, vaikka he hyvin ystävällisiä ovatkin. Usein on vain mentävä katsomaan, tarkkailtava muita ja kyseltävä ohikulkijoilta.

Onneksi on karjalaisia sukujuuria, eikä tuntemattomien puhuttelu tuota vaikeuksia (ja seurakuntatyö muuten auttaa tässä myös, sen verran ”jänniin” tilanteisiin sitä siellä joutuu, ja itsensä tietty nolaaminen tulee myös tutuksi:). Olisivatko karjalaiset – tämä on nyt vaarallinen lause – Suomen amerikkalaisinta väestöä, tässä suhteessa ainakin? Pohjalaiset voivat olla teksasilaisten sukusieluja, mutta hymyilevä tervehtiminen raitilla yhdistää kyllä karjalaisia enemmän amerikkalaisiin.

Kun on vieraassa maassa eikä tunne juuri ketään, on sangen mukavaa, että väki tervehtii. Amerikkalaisia syytetään usein pinnallisesta ”haudujuduu”-kulttuurista, mutta ainakaan oppilaitosyhteisössä en ole kokenut tervehtimistä pohjimmiltaan pintapuoliseksi. Rajatumpi yhteisö, ja sama kirkkokunta taustalla, tietysti vaikuttaa; mutta on myös arvostettava kulttuurillinen valinta, että vastaantulijoita tervehditään tietyin reunaehdoin (eli riittävän rajatussa yhteisössä, joka voi olla oppilaitos, maaseutupaikkakunta tai taloyhtiön parkkipaikka).

Tämä muuten yhdistää Suomen maaseutua ja Gesterbytä, myös. Ero Helsinkiin on huomattava – ja myös Espooseen, jossa karjalainen isäni herätti ”kahjokoseon”-ilmeitä tervehtiessään taloyhtiön parkkipaikalla väkeä. Gesterbyssä voi olla suhteessa paljon alkoholisteja ja elämässään harhailijoita, mutta parkkipaikalla löytyy työntöapua tarvittaessa. Laajemmassa merkityksessä comfort zone, alue jossa viihtyy (ja on riittävän turvallista), koostuu lähimmäisyydestä.

Pilvenpiirtäjät

Pilvenpiirtäjät:
ruuhkassa seisovat hahmot
kiireisinä matkalla töihin.

Michigan-järvi on vielä sula, vaikka pakkasta on kuusi astetta C. Hyde Parkin laidan Promontory-kiviniemellä on aika raikas keli: kosteutta ilmassa ja tuulta. Mutta sävyt ovat auringonlaskun aikaan upeat.

Sula vesi luo komeita jääilmiöitä. Rannassa on monen metrin kerrostunut jääpeite, jonka päällä on pannukakkujäätä. Niemenkärjessä ovat pienet kuivuneet ruohot, jotka pilkistävät ohuesta lumipeitteestä, myös jäässä: pikkuruiset kuulaat jäätikut rasahtelevat askelten alla.

Jää heijastaa himmeästi taivasta. Pilvenpiirtäjiä on monenkokoisia.

Oravat ja rukousviikko

Yllättävät asiat voivat luoda matkaajalle yhteyden kotiin; muistuttaa, että merenkin takana kuulutaan samaan valtakuntaan. Kuten oravat.

Harmaat pörhöhännät juoksentelevat sisäpihan katoilla ja puiden oksilla. Hivenen isompia ovat kuin gesterbyn-serkkunsa – mutta eikös Amerikassa kaikki olekin suurempaa…? Tutkijalle ne tuovat suuren piristyksen: kun nostaa katseensa ruokapöydästä (ravintoa sekä ruumiille että sielulle, puuroa ja kirjoja) ikkunoihin, näkee usein ilahduttavan ketterän liikkeen oksilla.

Toinen tuttujen joukko ovat juurikin puut. Ensimmäisiä asioita, joita Chicagon lähiöistä huomaa, kun lentokone laskeutuu talvella niiden ylle, ovat jalopuiden mustat hahmot. Runkojen ja oksien muotojen rikkaus piirtyy talvella esiin paremmin kuin vehreinä kausina, jolloin lehtien kauneus korostuu. (Jälleen voisi viitata Tolkieniin; juuri eilen luin yksityiskohtaisia puukuvauksia Fangornista. Rakkaus puihin oli yksi keskeisistä asioista J.R.R.:lle.)

Harmi, että harakoita ei näy; ne ovat kolmas vanha ystävien joukko (ja sangen vertauskuvallinen seurue; halveksittu, mutta erittäin komea; ja kuvataiteessa jopa Pyhän Hengen lintuihin rinnastettu, vrt. Hugo Simbergin työt).

Ensimmäinen kosketus julkiseen ryhmätoimintaan: ekumeenisen rukousviikon hartaudet. Lienee sangen sopivaa, että juuri jumalanpalvelukset tuovat kotoisuuden; onhan niissä kyse kodista maailman keskellä ja takana. On metkaa ajatella, että tutuin tavoin samaa kansainvälistä rukousviikon materiaalia käytetään kotisuomessakin. Juuri tätä kirjoittaessani Kirkkonummella kulkee ekumeeninen vaellus, jota monet vuodet olen ollut järjestämässä.

Kansainvälisyys piirtyy muutenkin vahvasti esiin täällä. Ilman suuria vaikeuksia rukousviikon hartauksiin on saatu jokaiseen erikielinen toimittaja, joka lukee tekstit ja siunauksen omalla äidinkielellään. Opiskelija- ja tutkijakunta Lutheran School of Theologyssa (myöhemmin LSTC) on hyvin kansainvälistä, kuten tietysti Yhdysvaltojen väestö muutenkin: etnisiä taustoja on ehkä vielä Lontootakin enemmän, josta ensimmäiset vahvat ja pidemmät ulkomaankokemukseni ovat.

Nyt kohti keskustaa ensimmäiselle tarkemmalle tutkimusmatkalle. LSTC:n, oravien ja rukousviikon kunniaksi lainaus tutkimaltani Sittleriltä, joka täällä opetti:

“I have never been able to entertain a God-idea which was not integrally related to the fact of chipmunks, squirrels, hippopotamuses, galaxies, and light years.”
- Joseph Sittler, 1970-luvulla

Hyde Park, Jet lag

Amerikka.
Leveitä katuja, väljästi rakennettuja taloja, epämääräisiä takapihoja.

Tällä en tarkoita kuvassa näkyvää, vaikka joku voisi niinkin ajatella. Kyseessä on nimittäin sangen sympaattinen Lutheran School of Theologyn asuntojen sisäpiha. Asunnot ovat vintagea, kuten mainostuksessa taitavat amerikkalaiset sanovat.

Hyde Park on Chicagon yliopiston ja monien erillisten oppilaitosten hallitsema mielenkiintoinen alue keskustasta etelään. Ympärillä on paljon mustien asuttamia lähiöitä, joiden juuret menevät jo 1800-luvun lopulle. Chicagon historia ihonvärien ja toisaalta työläisten järjestäytymisen suhteen on sangen mielenkiintoinen, mistä lisää joskus.

Hyde Park tunnetaan nykyään myös erityisesti Obaman Chicagon-talosta. Kuulemma liikenne on aina sekaisin, kun joku perheenjäsen vierailee täällä. Tulee lisää tekemistä yliopiston poliisille, joka partioi muutenkin kohtalaisen tiuhaan katuja. (Kyllä, yliopistolla on oma poliisilaitos. Kertoo jotain.)

Vähitellen jet lag alkaa menettää otettaan. Ensimmäiset kaksi iltaa ovat olleet mielenkiintoista hereilläpysyttelyä, ettei heräisi aivan aamuyöstä. Yllättävän hyvin aikaeroon sopeutuu, ainakin tähän suuntaan lentäessä. Päivänvalon kulku auttaa. Ensimmäisenä iltana oli kyllä olo kuten muinoin Päijät-Hämeen pelikerhon teiniöinä, kun valvottiin neljään yöllä (paitsi että virtaa on nyt vähemmän, eikä Magic-kortteja). Ehkä Sormusten Herran lukeminen toi myös nuo ajat mieleen.

Sain uusia lukuelämyksiä myös rajavartiolaitoksen sivuhuoneessa. Onneksi oli pokkari; eikä viivytys ollut lopulta pitkä, etenkään verrattuna muuhun yleiseen tullijonottamiseen. Yhdysvaltojen hallintayritysten kunniaksi eilen luettu lainaus Tolkienin ajattomuudesta:

It is hard to be sure of anything - - How shall a man judge what to do in such times?
‘As he ever has judged, said Aragorn. ‘Good and ill have not changed since yesteryear;
nor are they one thing among Elves and Dwarves and among Men.
It is a man’s part to discern them, as much in the Golden Wood as in his own house.
- The Two Towers, chapter 2 (570)

Lento

Chicago!
Harmaa juna kolisee ilmassa kiskoilla.
Kaupunki on kulunut ja uuteen kurkottava.
Matka oli elämys. (Joku voisi käyttää yli kahdeksan tunnin lennosta ja sitä edeltäneistä eripituisista matkarupeamista jotain muutakin nimitystä, toki.)

Skotlannin ylänkö.
Karujen pintojen kauneus; jääkauden uurteet selvästi näkyvillä. Jälkiruokana Hebridit, kesyttämättöminä ja uljaina.

Grönlannin eteläkärki.
Terävä ja kirkas maisema.
Jyrkästi kohoavat rantarinteet, yksinäinen suuri jäävuori ajelehtimassa, taustalla jäätikköjen suloinen valkeus.

Kanadan koillisosat.
Loputtomien erämaiden outo levollisuus:
rauha, joka laskeutuu valkoisen valtavuuden ylle.Vedet eivät tyydy joiksi, vaan virtaavat järvinä; valkean ja tumman maiseman keskeltä loistavat ohuina ja mustina vain vuolaimmat kosket.
Rinteiden lukemattomat kohoamat, kymmenkilometriset kapeat harjut, järvien leikki
- kuinka kauan onneksi meneekään, että ihminen ehtisi pilata tämän kaiken.

Matkalla

Matkalla olemisen asenne;
ihminen kaipaa sitä.

Matkalla näkee paremmin - lopulta myös arkeen. Tässä lienee yksi matkojen syvä tarkoitus: sekä niissä itsessään, mutta ennen kaikkea arjessa. Koko elämän matkassa.

Matkalla olemisesta riittäisi ajateltavaa ja keskusteltavaa. Tämän kirjoituksen kautta pääset halutessasi katsomaan kuluneen vuoden matkakuvia, erityisesti Unkarin keväästä ja Saksan kesästä.

Samalla tämä on matkojen taite: lähden kohta Amerikkaan kevääksi tutkimaan ja... no, mitä sitä ihminen nyt yleensä tekeekään. Elää, ajattelee ja tuntee. Sitä mistä kaikki tekstit kertovat.

Tämä blogi saa siis kevääksi uuden sävyn: ajatuksia Amerikasta. Tervetuloa matkalle.

Vuodesta 2010

.
Vuodenvaihde on hyvää aikaa katsoa hetkeksi taaksepäin. Mitä kulunut vuosi toi tullessaan? Mitä toivoin siltä? Mitä tapahtui?

Ihmiselle tekee hyvää pysähtyä ajan kulumisen edessä – hetkeksi, ja sitten jatkaa elävää matkaansa.

Muistelun myötä palautuu mieleen, kuinka monenlaisia asioita onkaan tapahtunut. Kaikki lyhyet ja pidemmät reissut, työt ja tehtävät, osittaiset onnistumiset ja epäonnistumiset; ja kaiken yllä tietty suloinen sallimus. Näin itse koen.

En käy henkilökohtaisia muistoja tarkemmin erittelemään: niiden sijaan on yhteisesti helpompi puhua taiteen kautta, laajasti ymmärrettynä. Opintovapaalle jäämisen yksi hyvä seuraus on ollut hivenen kasvanut taiteen parissa oleskelu. Epäsäännöllisten työaikojen seassa on haaste pysyä hereillä, liikkeessä, nauttia laadusta.

Vuoden televisiosarjoista eniten on jäänyt mieleen John Adams, josta blogissakin kirjoitin. (Eipä sinänsä, että kovin montaa sarjaa olisinkaan seurannut…) Sarjan hienous on pitkän linjan ihmiskuvauksessa: yksilön ja yhteisön yhteiskäsittelyssä. Kutsumuksen, perhe-elämän, vaikeuksien, kuolevaisuuden käsittelyssä – perustavimpien asioiden.

”Iloitkaa aina Herrassa! Miksen tajunnut tätä aikaisemmin?” sanoo vanha Adams pellolla, maata käsissään. Adamsin ja Jeffersonin vanha ystävyys nivoutuu yhteen koko maallisen elämän käsittelyn kanssa.

Elokuvista voisi kirjoittaa pitkään; niin monta hienoa klassikkoa on saanut vuoden aikana katsoa. Chaplinin Kultakuume elävän orkesterin säestämänä Lahden Sibeliustalossa; Metropoliksen hämmentävän hieno yhteiskunta- ja ihmiskuvaus; Citizen Kanen koskettava nousu ja tuho.

Kaikista suurimman vaikutuksen tekivät kuitenkin Andrei Tarkovskin Peili ja Andrei Rublev, jotka totisesti vaativatkin aikaa ja energiaa sulaakseen. On hämmentävää huomata, että elokuvan voi tehdä kuten runon; ja silti lopputulos voi olla erittäin koskettava ja syvällinen. Joskus mietin, onko uskonnollinen puhekin usein turhan järkipitoista: onko kaiken pakko olla ”ymmärrettävää” hetiselvyyden merkityksessä? Eivätkö syvällisimmät asiat ole juuri sellaisia, jotka avautuvat vähitellen, eivätkä ole koskaan aivan tiukasti määriteltävissä?

Wim Wendersin Paris, Texas oli myös hämmentävän hieno. Pyhäinpäivänä katsoin vuosikymmenen tauon jälkeen Berliinin taivaan alla; Wenders omaa hiljaisuuden kertovan taidon. Uudemmista elokuvista Menetetty maa oli oudon mieliinpainuva.

Kirjojen saralla olen määrällisesti eniten nauttinut Joseph Sittlerin erittäin korkeatasoisista teksteistä. On etuoikeus tehdä väitöskirjaa teksteistä ja puheista, jotka on valmisteltu kaunokirjallisesti.

Toinen perusjärkäle vuoden tekstinautinnoissa on ollut Karamazovin veljesten loppuunsaattaminen. Tammikuu, Kittilän kaamos ja Mitjan syvenevä syöksykierre; lokakuu ja murha; marraskuu ja oikeudenkäynti. Kaikista suurin taide sisältää sekä kauneuden että pahuuden ymmärryksen, ja sitä Dostojevski tosiaan edustaa.

Varhaisten aamujen (jotka eivät niin hirvittävän varhaisia tietysti ole olleet) herättäjinä toimineet Gibranin Profeetta ja Saint-Exuperyn ajatuskokoelma ovat palvelleet ansiokkaasti. Pikku Prinssistä tunnetun Exuperyn Yölento on todella hieno kirja. Kustantaja mainostaa pokkaria seikkailukertomuksena, mikä on vain osatotuus. Alkuperäisnimi Terre des Hommes kertoo enemmän: kyse on ihmisten maan kuvauksesta, ihmisestä luonnon keskellä. Aforismitasoista, upeaa tekstiä.

Eeva-Liisa Manner ja Lauri Viita päätyivät alkukohdaksi suomalaiseen runouteen perehtymiseen – tielle, joka on kovin alussa. Molemmissa on hyvin syvää uskonnollista virettä, laajasti nähtynä.

Olennainen maininta kuuluu kaikelle huumoripitoiselle, joka on virkeyttänyt päiviä; Fingerporille, Flight of the Conchordsille, Hotakaiselle, Wes Andersonille.

Kuinkahan pitkälle kukaan jaksaa lukea tällaista katsausta? Onnittelut sinulle, joka vielä olet mukana. Laadussa, hyvässä taiteessa on se ominaispiirre, että sitä haluaisi jakaa muiden kanssa; toivottavasti joku saa jonkun vinkin tästäkin – ja kertoo minulle omansa.

Jälleen on yksi vuosi enemmän – ja vähemmän. Aika vierii vääjäämättömästi. Muistakaamme nauttia – ja pitää huolta. Kiitos tämän vuoden lukijoille!