Lomalla Ruotsissa

Kun kertoo lähtevänsä lomalle Keski-Ruotsiin, yleisin vastaus on kysymys: miksi?

Itä-Götanmaa kuulostaa hivenen pömpöösiltä - tai vaihtoehtoisesti ihanan lumoavalta kaikkien kuningasperheen ystävien korvissa. Onhan kyseessä Estellen valtakunta.

Se ei kuitenkaan ollut kohteen valinnan syy, vaan alueen tarjoamat luonnon ja kulttuurin rikkaudet. Ruotsiin pääsee järkevästi ilman lentämistä, kielikin on tuttu ja opaskirjat lupasivat komeita paikkoja.

Ruotsi onkin aliarvostettu lomakohde – sen voi sanoa puolentoista viikon reissun perusteella, ja aiemmat kokemukset tukevat arviota. Maisemat ovat kauniita ja tarjoavat myös yllätyksiä, kuten Vätternin kaakkoisrantojen jylhät rinteet; palveluita on moneen lähtöön ja sympaattista kulttuuria riittää. Jos on kiinnostunut pyhiinvaelluksesta tai uusista ideoista kirkolliseen elämään, tarjoaa Svenska Kyrkan myös niihin virikkeitä.

Yksi lähtökohta reissulle oli Klosterledenin, luostarireitin osataipaleiden kulkeminen. Se jäi lopulta vähemmälle ja päiväreissut ilman rinkkoja olivat lähtökohta, mutta samalla reitin monet kohteet ja opaskirjat tulivat tutuiksi. Reitin pidempi osuus (n. 11 päivän kävely) lähtee Norrköpingin lähistöltä ja kulkee Linköpingin kautta, ja molemmissa kaupungeissa vietimme aikaa. Päämäärä eli Vadstena osoittautui mielikuviakin sympaattisemmaksi.

Tarkka matkakertomus vaatisi monta blogitekstiä, joten tyydyn yleisarvioon ja muutamaan suositukseen. Ehkä ne yhdessä kuvien kanssa kannustavat ylittämään Itämerta entistä ennakkoluulottomasti?

Norrköping on Ruotsin Manse, josta epäilen Tampereen ottaneen mallia. Teollisuuskortteleista on tehty ilmaisia museoita ja kulttuuritiloja. Naapurikaupunki Linköping on vanha hiippakuntakeskus, jonka tuomiokirkko on poikkeuksellisen kiinnostava. Monenlaista taidetta ja toimintaa on yhdistetty hedelmällisesti, joskin iso rakennus antaa siihen tietysti poikkeuksellisia mahdollisuuksia.

Ruotsin kirkko on pakosti joutunut muuttumaan ulospäin suuntautuneemmaksi, ja sama tie on Suomessa jo alkanut. Ohikulkijat toivotetaan tervetulleiksi ja tiloja muutetaan ihmisläheisemmiksi. En muista Ruotsista kirkkoa, jossa ei olisi ollut lasten nurkkausta. Monessa on jo myös pöytäryhmä, jonka äärellä juoda kahvia ja keskustella. Jotkut varmasti kammoksuvat niitä arkkitehtuurin yhtenäisyyden pilaamisena; ja todettakoon, että itse elän kirkkojen arkkitehtuurin mukana luultavasti paljon keskivertokävijää enemmän. Mutta silti tilojen muutos ihmisläheisemmäksi on merkki elävästä kirkosta eikä museosta.

Linköpingin eteläpuolella aukeavat harvinaisen suuret tammimetsät, joissa olisi voinut viettää useamman päivän vaellellen. Monissa metsissä laiduntaminen ylläpitää perinnemaisemia. Bjärka-Säbyn kaunis kartanolinna sijaitsee tällaisen alueen keskellä; hyvin on Peter Halldorf paikkansa valinnut. Itse keskityimme tällä kertaa frisbeegolfiin kartanon pihalla :)

Götan kanavan vartta on kelpo pyöräillä ja lännessä odottavat Vätternin aavat maisemat. Ehkäpä kuitenkin tarinoin niistä toisessa tekstissä – sen verran kertomisen arvoista ne tarjoavat.

Kuvagalleria

Kotiinpaluu

Kun palaa matkalta
on ensin keskityttävä olennaiseen!
Eli viritettävä kitara
ja kiitoslaulu.

Eräs pyhiinvaellus Amerikan halki

(Amerikan ja Euroopan välissä, osa 2/3)

Katselen junasta Helsingin kerrostaloja: pieniä, sangen sympaattisia, puiden ympäröimiä. Vähitellen toivun Amerikasta. Jotkut toipumisprosessit huomaa parhaiten vasta, kun ne ovat päättymässä. Terveyden olotilan voi unohtaa, ja muistaa keveyden vasta saavutettuaan sen uudestaan.

Amerikka muuttaa ihmisiä. Terveysvaikutteinen maanosa.
Mutta eihän terveys ole ikinä staattinen, muuttumaton. Terveys on suhde. Olo-tila. Kulkijan suhde tiehen, itseensä, kaikkeen ympäröivään ja läpäisevään.

Elämän halki vie tie. Kaksi asiaa korostuu: yritys kulkea vastuullisesti, ja samalla matkasta nauttien.

Vajaan puolen vuoden matka Amerikan halki opettaa monia asioita. Pyhiinvaelluksiksi kutsuttujen matkojen olennainen piirre on syvä merkitys, joka ilmenee muutoksena. Koko elämän voi nähdä pyhiinvaellukseksi, joka koostuu lyhyemmistä osataipaleista.

Amerikan pyhiinvaellus vetää länteen, kohti laskevaa aurinkoa. Suunnattoman keskitasangon jälkeen kohoavat valtavat vuoret. Niiden ihmeiden, korkeuksien ja syvyyksien, suolajärvien ja tulivuorien ja kivikaarien ja eläinlaumojen takana siintää valtameri. Rajavyöhyke, jossa maa järisee. Aurinko kimmeltää aavalla, suuret aallot hengittävät rantaan.

Maanteiden ja kaupunkienkin nimet muuttuvat hengellisiksi. Enkelten kaupunki, täynnä kaikenlaisia olentoja. Old Camino Road, rantaa pitkin, kulkien luostareiden kautta – joiden historiassa viiltää intiaaniheimojen kurja kohtelu, sama pyhyyden ja pahuuden yhdistelmä joka luonnehtii modernia enkelten kaupunkia. Viinitarhat notkuvat hedelmistä, työttömät etsivät elantoa, katoava kimmellys häikäisee monta kulkijaa. Pyhä Barbara, Pyhä Jaakko (Diego): monelta eri pyhimykseltä etsitään apua, mutta yleisin neuvonantaja on ammattinsa vanhin, punakätinen. Rikkaat ja köyhät, menestyjät ja hipit ja kulkurit: kaikkien edessä aukeaa meri, ikuisista voimista muistuttaen.

Tie johtaa eteenpäin
rannikkovuorten yli
punapuumetsien läpi
hiekkarantoja pitkin
autolaumojen halki

Kunnes edessä on silta
Kultainen portti
ja Pyhän Fransiskuksen kaupunki.

Kalifornian rannikko, osa 2

Santa Barbara, Big Sur

Päivä 23. Santa Barbara – Solvang – Guadalupe

Kalifornia: meri, vuoria, hippejä ja kasvisravintoloita.

Santa Barbara on erikoinen paikka: välimerelliseen tyyliin rakennettu rantaparatiisi. Valkoiset talot, punaiset katot ja suorat kadut johdattavat ylämäkeen vanhan suuren luostarin luo. Kirkko täyttyy messuväestä: vierekkäin istuvat rikkaat ja maahanmuuttajat, turistit ja lapset. Luostarin yläpuolelta löytyy upea kasvitieteellinen puutarha, jonka hoitajat pyrkivät sisällyttämään kaikki Kalifornian kasvit polkujen varrelle.

Tie vie vuorten yli, Sideways-elokuvasta tuttuihin mahtaviin maisemiin. Suuret tammet seisovat alavien niittyjen keskellä ja kumpuilevat kukkulat jatkuvat kaukaisuuteen. Pysähdymme kahville Solvangiin, ”Amerikan Tanska-pääkaupunkiin”; samaan aikaan kammottava ja huvittava paikka. Muka-skandinaaviset rakennukset piirittävät turistilaumoja kauppoineen ja ravintoloineen. ”Tanskalaisen” leipomon herkut ovat kyllä mainioita, mutta muuten paikasta pitää päästä pian pois. Kunhan tuo räikeä hevoskärry ensin kulkee ohi.

Lonely Planet johdattaa matkailijat jälleen aarteiden luo: Guadalupen dyyneille vie niin pieni tie, että ilman vinkkejä tänne ei kyllä olisi löydetty. Puisto vain on menossa juuri kiinni, mutta se ei haittaa: laskevan auringon hallitsemalta mereltä puhaltaa niin huima tuuli, ettei hiekassa tarpominen houkuttelekaan. Mutta maisemat ovat valtavia; auringonlaskun viime vaiheet pyydystämme pikkukaupungin hiekkarannalta, ja päivä päättyy punertavaan horisonttiin.

Päivä 24. Big Sur

Legendaarinen Big Sur. Hippien, taiteilijoiden ja mystikoiden maisema. Onko se kiertotien arvoinen? Sitä jouduimme pohtimaan, kun selvisi, että maanvyörymät ovat katkaisseet rantatien. Yritimme vuorten yli, nautimme upeista maisemista, muttemme päässeet perille; missä se risteys oli? Ensi kertaa käsi ja kartta- suunnistus petti, mutta silti emme vielä osta navigaattoria…

Saavumme siis pohjoisesta, ja maisemat iskeytyvät tajuntaan… öö… valtameren aaltojen lailla. On sanottu, että Big Sur on mahtavin maan ja meren kohtauspaikka; makuasioista ei voi kiistellä, mutta väite ei ole ilman faktapohjaa. Tie roikkuu jylhillä rinteillä, alla avautuvat meri ja kanjonit, yllä karut vuoret. Jylhät sillat, vankien rakentamat, harppovat joenuomien yli.

Big Surin maisemien yksityiskohtaista kuvausta en edes yritä. Punapuumetsät, merenlahdet, vesiputoukset, aarteiden tavoin piilotetut rannat; paikka on maineensa veroinen. Lonely Planet on jälleen uskollinen kumppani: Parlington Cove ja Pfeiffer Beach ovat hivenen vaivaa vaativia helmiä, mutta unohtumattomia. Autolle palatessamme peura katselee meitä pitkään parkkipaikan laidalta.

Kuvia voit (edelleen) katsella tästä linkistä.

Kalifornian rannikko, osa 1

(Road trip 10)

Los Angeles, Channel Islands

Päivä 20: Santa Monica, Los Angeles

LA. Liikaa Autoja.
Huokaisen helpotuksesta, kun pääsemme ehjin nahoin ja peltikuorin Gettyn taidemuseon jättimäiseen parkkiluolastoon. Lonely Planet varoitteli Kalifornian liikenteestä, eikä suotta.

Getty on mahtava paikka. Ilmainen ja erittäin laadukas keskus toteuttaa taiteen keskeistä tehtävää: tuo ihmisiä sen luo, muodostamaan suhteen siihen – eli pohtimaan elämää, ja ennen kaikkea elämään sitä. Arkkitehtuuri on huikeaa, samoin maisemat kaupungin ylle – ja horisontissa siintävälle merelle, joka häipyy sinihämyyn. Ilmansaasteet ehkäisevät suurempaa näkyvyyttä. Silti tietoisuus Tyynestämerestä elävöittää.

Itselleni Gettyn kohokohtana on pieni Caspar David Friedrichin maalaus. New Yorkissa näin yhden Met’ssa; täällä kohtaan sellaisen, jota en entuudestaan tunne. Kävely iltahämärässä on mestarin viimeisiä tauluja, jossa tuttuun tapaan päivänajat yhdistyvät elämänaikoihin; kohti kuolemaa ja ylösnousemusta, kuun ja tähdenkin sitä kuvatessa.

Tien päässä odottaa Santa Monica Beach, vastaan vyöryvä valtameri ja tuulessa leijuva oleminen.


Pyöräilemme Venice Boardwalkin ihmissirkuksen ohitse laiturille katselemaan aaltoja ja kaupunkia; hiekka loistaa, meri on vielä kylmä, ihmiset lojuvat kuka missäkin ja autot ovat hetkeksi katveessa.

Illalla, aidon meksikolaisruoan jälkeen, päätämme ajaa Glendalen motelliimme Hollywoodin kautta. Iso virhe: liikenne on yhä illalla aivan kammottavan jumissa, ja yli tunnin junnaamisen jälkeen seikkailemme sivukatuja pitkin eteenpäin.

Päivä 21: LA, Malibu

Chavez Ridgen frisbeegolfrata kiertää harjua kaupungin yllä; liskot viuhahtelevat, peli kulkee ja aurinko porottaa. Ajamme Sunset Boulevardin lähes päästä päähän: Hollywood on niin täynnä väkeä, ettemme halua pysähtyä, ja jätämme myös epämääräiset Beverly Hillsin julkkiskartat ostamatta. Pacific Palisades tarjoaa paratiisinomaisen rauhanhetken: loistavaa kasvisruokaa, meri silmänkantamattomiin ja kukkien loisto.

Malibun rannalla surffareiden kauniit vaimot katselevat märkäpukuisten miestensä edesottamuksia. Ensikertalaiselle koreografian seuraaminen on lumoavaa. Harjoittelijat molskahtelevat aaltoihin yhdessä laidassa, kymmenet kokeneemmat nousevat keskemmällä laudoilleen, ja aallonkärjessä taiturit syöksähtelevät salamannopeina. Likaisen näköiset suuret pelikaanit liitävät komein, vakain liikkein rannan yllä. Laskuveden jättämiä merenihmeitä on mielenkiintoista tarkastella. Kahlaamme rannan poikki, palmut ja vanha valtatie 1 yläpuolellamme.

Santa Monican vuoret ovat hyvin kauniita: turhaan ei Muir kehunut erilaisia Kalifornian vuoria. Palaamme Mulholland Drivea pitkin itään, maisemia ihastellen ja loistavaa intialaista ruokaa nauttien; huoltoaseman pitäjiltä kannattaa kysyä vinkkejä…

Päivä 22: Channel Islands

Aikainen aamu: ajamme Venturaan ehtiäksemme Channel Islandsin lauttaan. Kaametamaraani puskee sumuun ja loikkii aalloilla, pärskeet lentävät. Pian vedestä kohoilee muutakin: delfiinit parveilevat ympärillä, peräaalloissa leikitellen.

Tunnin matkan jälkeen, sumun hälvetessä, merestä kohoaa pieni jyrkkärinteinen saariryhmä. Kansallispuisto tarjoaa ainutlaatuisen ikkunan siihen, miltä Kalifornian rannikko muinoin näytti. Nykyään asumattomalla saarella majailivat aikoinaan intiaanit, sitten eurooppalaiset uudisraivaajat; jälkimmäisten jäljiltä kasvaa villiintynyttä kauraa ja fenkolia, jota luonnon entisöijät yrittävät nyt hillitä. Valas syöksee höyryä aivan laivan vierellä, poikanen seurassaan; hylkeet ja merileijonat leikkivät laineilla, ja tunnelma on kovin kaukainen LA:n rantoihin verrattuna.

Vaellamme luonnonsuojelualueen halki Pelican Cove-poukamaa kohti, omintakeisia kasveja ja mahtavia maisemia ihastellen. Vähitellen vaellusryhmä pienenee ja pienenee, väki kääntyy takaisin ennen jyrkkiä jokikanjoneita. Jatkajat palkitaan upeilla näkymillä: meritähtiä on vielä nousuveden jäljiltä rantakivillä, merileijona uiskentelee lahdella ja aaltojen hengitys humisee rauhoittavasti. Paluumatkalla polkua juoksee vielä vastaan saarikettu, paikan oma nisäkäslaji: tuijotamme toisiamme hiljaisuudessa monta minuuttia.

Kuvia voit katsella tästä linkistä.

Meren rantaan

(Road Trip 9)

Ja jokainen päivä on ihana kuin merelle johtava tie.
- Anthony de Saint-Exupery, Terre des hommes (Siipien sankarit)


Meren rannalle saapumisessa on jotain syvän ikiaikaista. Aava jättää jälkensä rannikon asukkaisiin, jotka ovat aina hivenen erilaisia kuin useimmat sisämaan ihmiset; mutta erityinen vaikutus liittyy matkoihin, jotka saapuvat kaukaa ja päättyvät meren rannalle.

Aaltojen ääni resonoi pyhiinvaeltajan taajuuksilla ihmisessä. Rajallinen ja rajaton kohtaavat, yksilö ja kaikkeus. Ei ole lainkaan erikoista, että lukuisalle Santiagon tien vaeltajille on olennaista tehdä vielä jatkomatka meren rantaan, Finisterraan, ”maan ääreen”. Matka rajalle, laidalle, rannalle on silloin pisimmillään. Kun kasvot käännetään taas maata ja kotia kohti, sinne palataan muuttuneena. Joku polttaa vanhat vaatteensa tästä merkiksi.

Gonna take the state-by-state
‘til I hit the Golden Gate
get my feet wet in the ocean.

I’m still living in the dream we had
for me it’s not over...

Vanha kunnon Neil laulaa, ja kitaran sävelet siivittävät maailman lentoon; matkan tunnuslaulu kiteyttää olennaisen.

Talking ’bout you and me
talking ’bout eternity
talking ‘bout the Big Time.

Neil Young: Big Time

Kuolemanlaakso

(Road trip 8)

Aavikko tuo ihmisestä peruspiirteet esiin. Kuumat erämaat ovat ihmiselle ehkä vielä armottomampia kuin kylmät: turpea helle uhkaa moraalia enemmän. Las Vegasista lähikyliin; samassa pikkukaupungissa tien varresta löytyvät molemmat seuraavista, huonon maun huipentumana rakennettu ”Gentleman’s Club” (jossa ei liene mitään herrasmiesmäisyyttä) sekä huutava tienvarsikyltti.

Naapurina on Kuolemanlaakson kansallispuisto, kuuluisa Death Valley. Laakso vajoaa merenpinnan alapuolelle ja on kuuluisa hurjasta kuumuudestaan. Pelkistetyssä olemuksessaan se tarjoilee hämmentävää, karua kauneutta; aavikon jaloutta, joka käy ihmisen yli ja on hurmannut sellaiset kuuluisat erämaa-ajattelijat kuin Edward Abbeyn tai Joseph Wood Krutchin.

Päivä 19: Death Valley

Hämmentävää: sadekuuroja matkalla kuivuuden pesään. Kevät on viilein ja sateisin aika Death Valleyssa, mutta vesi lankeaa hyvin paikallisina kuuroina. Meille palkintona on täkäläisittäin viileämpi lämpötila (25-30 C) sekä uskomaton valo. Pilvien ja maiseman sävyt houkuttelisivat valokuvaamaan joka toisen mutkan kohdalla, mutta siinä nuoruuden into on häiventynyt järjen alle. Silti pysäytämme useamman kerran tiensivuun, kaikkea kauneutta ei vain voi ohittaa. Valokuvauksellisesti päivä on matkan aivan parhaimpia. (Kuvia voit katsoa tästä.)

Saavumme puistoon idästä, halki kymmenien kilometrien asumattomien osuuksien. Täällä on syytä olla vettä ja bensiiniä riittävästi. Puiston keskus kerää turistit: palmujen keitaan alla on muutama ravintola ja opaskeskus – sekä tietysti golfrata, kun kerran Amerikassa ollaan. Pitäähän sitä Kuolemanlaaksossa golfaamaan päästä, ajattelee amerikkalainen!

Tie vie etelään laaksoa pitkin ja ohittaa outoja ihmeitä. Devil’s Golf Coursen (ei pidä sekoittaa edelliseen rataan…) suolakentät tarjoavat näkymiä toisesta maailmasta. Murtuileva, mustavalkoinen pinta luo tuonpuoleisen tekstuurin maisemaan.

Taaempana häämöttää Badwater Basin, mantereen alin kohta, 86 metriä merenpinnan alla. Suolatasangot ovat auringossa niin vitivalkoisen kirkkaita, että aurinkolasienkin läpi uhkaa häikäistä. Varjot kutistuvat pieniksi aavistuksiksi, nestettä kuluu, horisontti väreilee.

Paluumatkalla voi, ja kannattaa, ajaa yksisuuntaista elämystietä Artist’s Palette –värivuorten ohi. Kivi näyttää kaikenväriset kasvonsa, tie kumpuilee ja kiertelee, valo lepää kaiken yllä. Maapallon ulkopuoliselta näyttävällä seudulla kuvattiin useita kohtauksia Star Wars: Episodi IV-elokuvaan.

Jäätelöä iltapäivän kuumuudessa kaupan luona; modernin matkaajan nautintoja. Suuntaamme kohti länsiuloskäyntiä, pysähtyen matkalla luontopolulle. Vihreät pensaat ja purot yllättävät: jäänteet muinaisesta järvestä muodostavat ekosysteemin, jota pienenpienet kalat elävöittävät. Aurinko kääntyy laskuun ja valonsäteet peilautuvat tummia sadepilviä vasten: laakson keskiosan dyynit loistavat kohdevalossa. Kauempana idässä siintää kivimuodostelmia kuin muinaisten kaupunkien raunioita. Tunnelma on maaginen. Pohjoisempana lepäävät oudot tasangot, joilla kivet liikkuvat toistaiseksi tuntemattomien luonnonvoimien seurauksena (Racetrack).

Yritämme ehtiä Ridgecrestin aavikkokaupunkiin ennen auringonlaskua, ja on pakko jatkaa matkaa. Laaksosta ei pääse pois nousematta vuorille: yli puolentoista kilometrin korkeusnousu ottaa kuumassa lämpötilassa koville, mutta urhea pikkuautomme selvittää tiensä saman tien alkavaan huimaan alamäkeen. Panamint Springsin viehättävä kylä tarjoaa iltaruokaa ja sateenkaariefektin lähivuorilla, kunnes laskeva aurinko värjää pienen aavikkotien majapaikkaa kohti. Iso armeijan lentokone kaartaa yltä, vierellä ovat suuret tukikohdat; valo leikkii oranssin sävyillä ja tekee taivaanrannan pilvistä tuonpuoleisia.

Bryce, Grand Canyon, Zion

(Road trip 6)

Kolme hämmästyttävää kansallispuistoa muutaman sadan kilometrin säteellä. Kuvat nähtävillä tästä linkistä.

Päivä 15: Bryce Canyon

Bryce Canyonin kansallispuisto on etenkin ulkomailla paljon vähemmän tunnettu kuin Grand Canyon, mutta omalla tavallaan aivan yhtä vaikuttava. Väriloistossaan Bryce on ylittämätön.

Kaikki on kiinni vedestä. Brycessä maasto muokkaantuu geologisella asteikolla erittäin nopeasti, ja siksi saamme ihailla mitä mielikuvituksellisempia muotoja.

Matka Capitol Reefistä Bryceen on jo elämys. Maantie 12 on yksi Amerikan arvostetuimmista, ja unohtumaton. Mäet ovat parhaimmillaan/pahimmillaan 14 astetta jyrkkiä, ja kulkevat harjanteita sekä rinteitä. Ympärillä avautuu valtava lähes asumaton Grand Stairway – Escalanten suojelualue, jonka loputtomat keltaiset harjanteet kätkevät alleen kapeita vehreämpiä jokilaaksoja. Tie vie Boulder-vuoren kautta ja Nissan ulvoo; huipulla on 9600 jalan kyltti, matkan korkein kohta.

Bryce on erittäin suosittu puisto, ja sisältää Archesin ja Zionin tapaan vain yhden päätien. Onneksi sukkulabussi kulkee ilmaiseksi puistoa halki ja säästää hivenen automäärää. Canyon on sinänsä harhaanjohtava nimitys, että tie kulkee korkean harjanteen päällä: sieltä aukeavat näköalat alas kanjoniin, ”amfiteatteriin”.

Lumi täplittää maisemaa ja tekee kontrasteista hyvin vahvoja: valkoista punaisella hiekalla. Sadepilvet pyyhkivät maisemaa ja tekevät valosta rikkaan sekä yllättävän. Kivilinnat, tornit ja kierot pylväät jatkuvat kilometreittäin. Tie mutkittelee havumetsän keskellä; tuoksu muistuttaa osittain kotimaasta, vaikka alaspäin katsominen on kuin toiseen planeettaan kurkistamista.

Päivä 16: Grand Canyon

Liekö maailmassa monta tunnetumpaa paikkaa kuin Grand Canyon?

Kanjonin eteläreuna on huomattavasti suositumpi, mutta moni kehui meille nimenomaan pohjoislaidan kauneutta. Edellisenä iltana huomaamme, että tie sille puolelle avataan vasta toukokuussa; tarkempi selvitys todentaa, että se avataan juuri samana päivänä kuin suunnittelimme mennä sinne. Tulee hyvä olo.

Tie vie, yllättävää kyllä, suuren metsäylängön halki. Mielikuvissa kanjonia ympäröi aavikko, josta Canyonlandsilla saatiin runsaasti näkymiä. Mutta kanjonin suuruus liittyy osittain juuri tähän metsäylänköön: sen kivilaji on suuresti murenevaa, mikä on tuottanut kanjonin valtavuuden juuri tällä kohdalla.

Intiaanit nimesivät kanjonin ”alaspäin kääntyneeksi vuoreksi”, ja mittasuhteet tukevat ilmaisua. Luontokeskuksessa on myös osuva lainaus Duttonilta: ”Dimension means nothing to the senses, and all we are left with is a troubled sense of immensity.”

Kanjoni on niin valtava, etteivät aistit saa siitä mitään kiinnekohtaa; mutta valtavuuden tunne hallitsee.

Tuuli on niin kova, että korkeimmalla näköalapaikalla kamera heiluu pakosti. Tiet ovat pitkiä ja metsät kauniita. Pieni kävely Cliff Springs-lähteen luo antaa upeita näkymiä kanjonirinteille. Jälleen kerran toivomme, että olisi mahdollisuus viettää useammassa kansallispuistossa useampi päivä; vaelluksia olisi tarjolla monia.

Syömme salmiakit Suomen jääkiekkomenestyksen kunniaksi; ottelu on ohi, mutta kännyköissä ei ole kenttää, eikä meillä mitään tietoa mitalin väristä. Hopeallekin kelpaa juhlasyödä, mutta motellissa juhlien laajuus selvenee.

Päivä 17: Zion

Siion: turvapaikka. Korkeiden pystysuorien rinteiden väliin jää suojaisa vehreä laakso, jota tosin ukkossateet möyhentävät. Mormoniasukkaat sinnittelivät siionissaan, joka on nykyään erittäin suosittu kansallispuisto. Niin suosittu, että viranomaiset ovat tehneet hyvän ratkaisun: syvemmälle puistoon pääsee ainoastaan tiheään liikennöidyllä bussilla.

Idästä tuleva tie vie huiman vuoristomaiseman halki ja läpäisee tunnelin, joka oli aikanaan maailman pisin. Jonotusta, jonossa ajoa; kevät on sesonkia. Päivävaellus vie Emerald Poolsien vehreiden lammikoiden luo; maisemat ovat aivan upeita, mutta väkeä myös hyvin paljon. Vesiputoukset kohisevat, valo kimmeltelee joenuomilla ja vehreät puut piirtyvät mahtavia kallioseinämiä vasten, joilla kiipeilijät uhmaavat painovoimaa.

Pidemmät vaellukset ja kiipeilyt jäävät väliin; illaksi olemme menossa huilaamaan kaupunkiin jonne on monen tunnin ajomatka, ja pitkä kanjonikierros alkaa hivenen tuntua etenkin kuskin olemuksessa. Yritämme kulkea jonkin matkaa kapeaan ja kuuluisaan Narrows-kanjoniin, mutta harvinaisen runsaasta lumentulosta ja -sulamisesta vuolaana virtaava vesi tukkii polun. Siion jättää itsestään kauniin kuvan ja suosituksen muille pidemmistä reissuista.

Arches, Canyonlands, Capitol Reef

(Road trip 5)

Kuusi päivää, kuusi kanjonien kansallispuistoa. Kirjoitukset ja kuvat kahdessa osassa.

Päivä 12. Arches

Miten kuvailla Utahin kanjoneiden ainutlaatuisia maisemia? Kivimuodostelmia, joiden koko ja ikä ylittävät yleensä käsityskyvyn? Kaikkia värejä: punaista ja keltaista, ruskeaa ja harmaata, sinistä ja vihreää, mustaa ja valkoista; kaaria, jotka ovat kuin ikkunoita; mesa- ja butte-muodostelmia, suuria siloseinäisiä kivilinnakkeita; kanjoneita, joiden syvyydestä ei saa kuvista mitään käsitystä; kevään katoavaa kukkaloistoa ja ikiaikaisia harmaita puita; veden ihmeelliseksi tekemiä kuivia muotoja ja juuri nyt kohisevia vesiputouksia.

Tie Salt Lake Cityn seudulta Archesin luo on elämys. Jälleen yhden vuoristoharjanteen ylitys ja valtava alamäki; karut kivilinnakkeet ilmestyvät ja autius hallitsee. Lopulta punaiset jättiläiset kohoavat edessä.

Archesin kansallispuistoa on kutsuttu usein yhdeksi maailman kauneimmaksi paikaksi, ja vaikka amerikkalaiset ovat kovia mainostamaan, ovat he tällä kertaa sangen oikeassa. Kiven ja veden, tulen ja tuulen ikivanha taistelu (tai leikki, kummasta sanasta pitää enemmän) on tuottanut valtavan määrän kaaria ja muita hämmästyttäviä muodostelmia.

Aavikon kevät yllättää meidät: emme osaa odottaa kukkien väriloistoa emmekä pensaiden vehreyttä. Aurinko leimuaa punakivisillä kaarilla, jotka piirtyvät terävinä taustan ukkospilviä vasten. Vaikutus on lähtemätön.

Vanha viisaus siitä, että kannattaa lähteä ainakin yhdelle pidemmälle polulle, todistaa itsensä jälleen. Lähdemme iltaa vasten kohti Navajo- ja Partition-kaaria, yhdelle matkan parhaimmista kävelyistä. Pidempikin reissu olisi ollut mukava tehdä, mutta päivänvalo loppuisi kesken. Laskeva aurinko sytyttää kivien huiput tuleen, kun ajamme hämärän halki huimaa tietä.

Päivä 13: Canyonlands

Moabin aavikko-frisbeegolfradasta nauttimisen jälkeen tie nousee Island in the Sky – mesalle, eli suurelle saarelle valtavan kanjonimaan yllä. On kuuma, mutta keväästä johtuen ei sentään liian; jälkeenpäin tosin huomaamme, että 50-kertoimisen aurinkorasvan käytöstä huolimatta molemmilta palaa ihan kunnolla muutama huonommin rasvattu ihonkohta.

Canyonlands on asteen tuntemattomampi kansallipuisto, jonka kolme osa-aluetta jäävät erillisiksi: Colorado- ja Green-jokien kanjoneita ei helpolla ylitetä. Maisemaa hallitsee suunnattomuus; mittakaavaa on vaikea käsittää paikan päällä ja vielä vaikeampaa kuvien perusteella. Jylhyyden lisäksi erikoisuutena on Upheaval Domen valtava kraateri, kuin alaspäin kääntynyt kupoli.

Geologia on äärimmäisen kiintoisa laji, johon alkeellinenkin perehtyminen rikastuttaa elämää. Bill Brysonin Lyhyt historia lähes kaikesta – kirja tarjoaa mainion lähtökohdan (ja Kirkkonummen – Inkoon seudun geologia-luontoretket hyvää lisävirikettä). Oli hämmentävää aikoinaan saada selville, kuinka myöhäistä nykygeologinen tietämys on; atomeille osattiin tehdä jo monenlaista, ennen kuin mannerlaattoja ymmärrettiin kattavammin. Ja vielä nykyäänkään montaa asiaa ei yksinkertaisesti tiedetä. Maan ytimeen on vaikea mennä tekemään empiirisiä havaintoja.

Utahissa geologisten voimien valtava laajuus ajan ja massan suhteen kirkastuu. Upheaval Domen synty oli pitkään epäselvä: tällä hetkellä varmistumassa oleva teoria on meteorikraateri, josta on vain tuhoutunut lähes kaikki mineraaliaineisto avaruuskappaleesta.

Päivä 14: Capitol Reef

Keväällä kanjonialueen leirintäalueet ovat täynnä, sesonki on suurin. Saimme illalla yhden viimeisistä Canyonlandsin alueen telttapaikoista, ja senkin puiston ulkopuolelta. Amerikkalaisten leirintäalueiden paikat ovat yleensä valtavia – jotta ylisuuret asuntoautot mahtuvat. Yö kanjoniylängöllä on mieliinpainuva; katselen pitkään tähtien syttymistä ja pakenevia värejä. Huonona puolena on lähistön ”mönkijäkilpuri”-kilpailusta johtuva kansoitus: naapuripaikalla joku ropaa mönkijää pitkälle yöhön ja röyhtäilee hämmästyttävän kovaäänisesti. Lyhyehkön yön jälkeen kömmin aamulla katsomaan auringonnousua: valo punertaa kanjonisaaret hiljaisuuden vallitessa.

Aikaisesta aamusta johtuen saamme kuin saammekin telttapaikan Capitol Reefin kansallispuistosta, vaikka ajomatka viekin kolmisen tuntia huoltoasemasuihkun kera. Olemme jo lanseeranneet juttusarjan ”Kaikennäkenyt kansallispuistokävijä liikuttuu”, joka ei petä. Capitol Reef tarjoaa huimia kivimuodostelmia (yllättävää, eikö?) ja Fruitan hämmästyttävän hedelmäpuulehdon kuivuuden keskellä.

Kansallispuiston laakso on tyyppiesimerkki monokliinistä, painuneesta vajoamasta, jonka toinen laita kohoaa jyrkästi. Tuloksena on mitä ihmeellisempiä muodostelmia ja outo vinous: näyttää kuin maisema olisi koko ajan kallellaan. Keskellä virtaa joki, joka luo erinomaiset olosuhteet ruoan kasvattamiselle. Muinaisten intiaaniasutusten jälkeen pieni mormonipioneeriyhteisö asettui tänne, ja hedelmäpuut voivat yhä hyvin. Intiaanit jättivät jälkeensä kalliomaalauksia sekä kastelukanavien pohjat; mormoniasutuksesta on jäljellä muutama museoitu talo.

Jokaisesta kansallispuistosta ja niiden historiasta voisi kertoa muutaman blogin verran; tiivistys on karua. Capitol Reefissä ajamme yhtä matkan kapeimmista teistä, joka kiemurtelee kapenevan rotkon pohjalla. Perillä odottaa loistava vaellusmaasto. Polut vievät kahteen suuntaan: jatkuva kiipeäminen Kultainen valtaistuin-vuoren luo on koko matkan kuumin osuus, mutta loistava kävely. Vastaan tulee kaksi ihmistä; ja kun myöhemmin kuljemme parkkipaikalta toiseen suuntaan helpompaa polkua, on luku 58 (M laski). Vähähiuksinen pääni on lähellä ylikuumeta varotoimenpiteistä huolimatta, ja vettä kuluu litratolkulla. (Vakiovarusteena autossa on oltava iso kanisteri.)

Illalla makaamme raukeina Fruitan nurmella; joki solisee taustalla, ja kohta havahdumme kolmen kauriin läsnäoloon; ne syövät nurmea kymmenen metrin päässä. Aurinko laskee, kuu nousee, ja punaiset jylhät rinteet palavat hitaasti hohtaviksi kekäleiksi ennen lempeää pimeyttä.

Kuvat ovat katsottavissa tästä.

Road trip 4: Grand Teton - Utah

.
Aamulla pyyhimme märkää lunta auton tuulilasista. Kevään tulo vie aikansa vuoristossa.

Päivä 9: Grand Teton

Aivan Yellowstonen vieressä on toinen kansallispuisto, paljon vähemmän ulkomailla tunnettu Grand Teton. National Geographicin lukijoille ovat tuttuja hämmentävät kuvat tasangolta suoraan kohoavasta huimasta vuoristosta. Valkohuiput nousevat korkeuksiin vaaleansinisen järven takana.

Niin ne nytkin nousevat, mutta maisema on täysin valkoharmaa. Vuorilla on pilvet päässä, ja kauloillakin; ja ne pysyvät vaatetettuina molempien päivien ajan, jotka vietämme puiston alueella ja Jacksonin sympaattisessa kylässä.

Kesällä Yellowstonesta pääsee suoraan Tetoniin, mutta nyt tie on suljettu, ja joudumme kiertämään Idahon kautta. Maisemat ovat kuitenkin mainiot myös siellä: perunoistaan tunnettu osavaltio on karun kaunis. (Joku sanoisi ehkä pelkästään, että karu.) Matkapäivä on sunnuntai; mietimme messuun menemistä, mutta matkalle osuu vain Missouri-synodin luterilainen kirkko. Onhan se surkeaa, että kynnys mennä katoliseen jumalanpalvelukseen on pienempi kuin erittäin tiukkapipoiseen luterilaiseen. (Missourin väki ei laske toisten luterilaisten kirkkojen väkeä ehtoollispöytään, esimerkiksi.)

Scenic Byway, tien luokitus, jota tulemme näkemään matkalla paljon, vie meidät tällä kertaa Tetonin vuorisolaan. Huima paikka, etenkin räntäsateessa ja kesärenkailla. Kymmenen asteen mäet ovat aika jyrkkiä, vaikka luku saattaa kuulostaa pieneltä.

Tetonin kierros on valkeanharmaa. Pari pientä puukappelia, suuret kinokset, aavistus vuorten jylhyydestä, opaskeskusten intiaanitaiteen näyttely sekä esittelyvideo; päivä sulautuu leppeään sateeseen.

Päivä 10. Jackson

Huilauspäivä: lepoa, valokuvien lataamista, viestejä ystäville. Aamupäivällä National Museum of Wildlife Art: arkkitehtuuriltaan komea rakennus, joka kerrankin sulautuu maisemaan. Paljon erittäin komeita eläintauluja, ja sangen kiinnostavia ympäristökasvatuksellisia metodeja sekä ideoita.

Iltapäivällä alkaa taas räntäsade, ja vuoraudumme Antler-motellin lämpöön sekä myöhemmin elokuvateatteriin. Win Win on sympaattinen pienen profiilin elokuva: Paul Giamatti loistaa jälleen, mutta suurimman huomion kerää erinomaisesti painijanuorukaista (!) esittävä poika.

Päivä 11. Jackson – Lava Hot Springs – Salt Lake City

Pitkähkö ajopäivä, räntäsateesta kevään kukkaloistoon. Vuoriston ylitys on tällä kertaa Tetonin solaa huomattavasti helpompi. Pienempi tie vie Soda Springsiin ja tarjoaa jälleen yllätyksiä: valtavat valkeat ylängöt, joita tulvavesijärvet täplittävät. Asutusta vain hyvin harvoin, samoin liikennettä.

Lava Hot Springs tarjoaa autuaita kuumia kylpyjä: vesi tulee luonnonlähteestä, ja tarjolla on neljä eri lämpöistä allasta. Niistä ”viilein” on sekin meille hyvin tarpeeksi lämmin. Selkä ja hartiat nauttivat erityisesti.

Salt Lake City on pitkän laakson päässä, jonne johtaa tasainen asutus sekä suuri moottoritie. Vuoriston rauhan jälkeen on aika karua ajaa kahdeksankaistaista vilkasta baanaa. Stressaavaa. Pelastaudumme mormonipyhäkön rauhaan, joka on ristiriitaista. Temppelialue on järjestyksen ja siisteyden prototyyppi, jota täplittävät mielettömät kukkaistutukset ja (yli-)innokkaat naisoppaat. Räntäsateen jälkeen väriloisto iskee.

Utahia hallitsee mormoniperintö. Siihen on jotenkin vaikea suhtautua. Yhtäältä kaikkia vastuullisia elämäntapoja kohtaan herää vahva kunnioitus. Toisaalta mormoneilla on perinteiseen kristinuskoon nähden niin outoja juttuja, että niihin on hankala sopeutua. Mormonit eivät ole aivan vieraan uskonnon edustajia: mutta ei heitä voi nähdä samankaan uskonnon edustajina. Suosittelen mormonitemppelin vieraskeskuksessa käymistä, ei jätä kylmäksi.

Suuri suolajärvi on karu paikka: sen rannoilla ei pitkään viihdy. Ekosysteemi on planeetan erikoisimpia. Seikkailemme lähiöiden halki Sandyn esikaupunkialueelle, josta netti löysi erinomaisen huokean ja silti tasokkaan majoituksen. Vuoret kohoavat mahtavina kaupunkilaakson takana, ja laakson toisella puolella: auringonlasku värjää ne entistä ylevimmiksi.

Yellowstone 2

(Road trip 3)

Juoksemalla biisonia pakoon ja muita elämyksiä Yellowstonen vuoristolaaksoja vaellettaessa.

Päivä 6. Rescue Creek, Mammoth, Boiling River

Useimmat kansallispuiston polut ovat vielä liiaksi lumen vallassa, mutta Mammothin läheiset toimivat jo. Rescue Creekin reitti tarjoaa ensin alavia vuoristoniittyjä ja paljon kauriita, kunnes se kaartaa upean monivärisen jokikanjonin luota jyrkkään ylämäkeen kapeassa kurussa. Korkeus laittaa puuskuttamaan: korkeanpaikan leirit ymmärtää nyt paremmin.

Ylhäällä odottaa upea lounasmaasto suojaisassa laaksossa. Yleensä biisonit eivät välitä autoistakaan mitään: nyt kaksi puhvelia ja lapsensa häiriintyvät meistä jo kahdensadan metrin päästä, ja jolkottelevat reittiä eteenpäin. Maikki pälyilee lounaan ajan ympärilleen, totean, ettei huolta ole; mutta kuinka ollakaan, kahvia juodessa ilmestyy horisonttiin iso biisoni.

Rakennamme skenaarion jälkeenpäin. Isä-puhveli löhöili kaikessa rauhassa nurmella, kun vaimonsa sekä jälkikasvu äkkiä hölkkäävät laaksosta. ”Isi, isi! Ihmiset häiriköi!”, lapset valittavat. ”Noh, noh. Ei niistä yleensä mitään vaaraa ole ollut enää isoisän ajoista lähtien”, isäpuhveli toteaa. ”Ukko! Tee jotain! Perhettäsi säikytellään!”, nootittaa vaimopuhveli, ja mitäs ukko muuta voi kuin lähteä vähän ärsyyntyneenä jolkottelemaan…

Jos olet tuulen alla ja biisoni ei kuule huutoasi, ja jolkottelee suoraan sinua kohti, on olemassa hyvä ratkaisu: hölkkä takaisinpäin. Laakson alaosassa näemme sen vielä tulevan samaan suuntaan, mutta kapeassa kurussa siitä ei näy enää vilaustakaan. (Todennäköisesti se ei edes todellisuudessa havainnut meitä, sattui vain tulemaan pitkään kohti kapeahkossa laaksossa.)

Mammothin käsittämättömän väriset kiviterassit loistavat iltapäivän kirkkaudessa, ja tarjoavat paluumatkalle vielä uintimahdollisuudenkin: kuumat vedet valuvat Gardiner-jokeen, luoden ideaalit olosuhteet luonnonmukaiselle kuumalle kylvylle. Suloista.

Päivä 7. Norris, Canyon, Lake Yellowstone

Majapaikan vaihto, ja sitä ennen pitkähkö ajelu puiston keski- ja koillisosassa. Maantie Yhdysvaltojen suurimmalle ylänköjärvelle on avattu juuri tänään, ja hyödynnämme toki mahdollisuuden. Tien myöhäisen avaamisajankohdan ymmärtää hyvin, kun ajaa sitä: lumivallit ovat parhaimmillaan kolmimetrisiä!

Yellowstone on niin täynnä ihmeitä, että edes neljän siellä vietetyn päivän tarkempi raportointi veisi kokonaisen sarjan blogeja. Joudun tiivistämään, ja toteamaan, että Norrisin geoterminen kenttä on erikoinen paikka: höyryävä ja värikäs laakso. Kanjonialueen kuuluisin paikka on Lower Falls – vesiputouksesta alkava hyvin jyrkkä ja värikäs rotko: lumi täplittää sitä ja korostaa muotoja sekä värejä entisestään. Vaikuttavaa.

Järvi on suuri ja rauhallinen, ja yhä paksusti jäässä, vaikka kuumat lähteet sulattavat pieniä kaistaleita rannoilta. Visitor Center on avattu tänään, ja kuten niin monessa paikassa matkallamme, uudet työntekijät ovat vielä hellyttävän innostuneita ja osaamattomia. Kahvit ja niiden maksaminen järjestyvät aikanaan; vapaaehtoisten määrä on erittäin arvostettava piirre näissä paikoissa. Maikki miettii eläkekesän viettämistä yellowstonelaisessa opaskeskuksessa.

Päivä 8. Geysir Basin

Nyt on nähty yli puolet maailman geysireistä, kun lasketaan Islanti ja tämä valtava geysirkenttä yhteen. Muir toteaa esseessään Yellowstonesta, että on kuin luonto olisi kerännyt aarteensa yhteen paikkaan, aarrekammioon, esiteltäväksi. On kaiken värisiä kiviä, altaita, vuoriakin; vesisuihkuja, höyrysuihkuja, mutasuihkuja; ympärillä aina eläinten ja kasvien rikkaus.

Yellowstonen geysir-kenttien tutkimiseen menee hyvinkin täysi päivä, etenkin jos haluaa kävellä niiden keskellä. Pyhän huolettomuuden matkalaisille käy jälleen hyvin: tihkusateen keskeltä purkautuu ensin jyhkeä Castle-geysir, sitten Grand (maailman suurin ennustettavissa oleva) ja vielä kohta Riverside, joka suihkuttaa vetensä valokuvauksellisesti joen ylle. Viheltelemme karhuille ja ihastelemme lammikoiden upeita väriskaaloja, lähes yksin: on kohtalaisen varhainen aamu, ja muutenkin turisteista suurin osa jää vain Old Faithfulin luo.

Grand Prismatic on parhaimmillaan kukkulalta tai ilmasta; mutta kumpikaan ei ole vaihtoehto, kun kukkulan polku on suljettu karhukauden vuoksi. Jotain käsitystä sen mahtavuudesta saa viereltäkin, jossa toinen lammikko kastelee meidät höyryillään.

Vaikea näitä näkyjä on kuvailla: valokuvista saatte jotain käsitystä. Toukokuun alkua voi suositella Yellowstonen-kävijöille: on ihanaa, kun tiet eivät ole täysiä.

Yellowstone

(Road trip II)

Yellowstonea on vaikea kuvailla: se on niin ihmeellinen paikka. Melkein sanoisin, että sen tarkempi kuvaus on mahdotonta – ellemme olisi juuri lukeneet John Muirin vanhaa ja mahtavaa esseetä tästä kansallispuistojen äidistä.

Päivä 5: Mammoth – Tower-Roosevelt – Cooke City ja takaisin

Rooseveltin valtava kivikaari vie puiston sisään, biisoneiden keskelle, jylhää jokilaaksoa ylös. Keväällä lumi kirkastaa vuorenrinteet, jotka ympäröivät ylänköä; auringossa ne hohtavat jumalallisina.

Mammoth Hot Springs on yksi puiston päätaajamista, ja samalla ihmeistä. Koko Yellowstone on valtava vulkaaninen lämpöpesä; itse asiassa puiston alla on suunnaton tulivuori, jonka purkauksista voi lukea lisää Bill Brysonin loistavasta Lyhyt historia lähes kaikesta – kirjasta.

Mammothissa vulkaaninen toiminta saa aikaan kuumia lähteitä, joista vesi valuu tasaisia terasseja pitkin – samalla synnyttäen nuo terassit! Veden mukana kulkeutuvat mineraalit muodostavat uutta maata, ja erilaiset bakteerit värjäävät maastoa entisestään. Jopa Islannin-kävijälle paikka on ihmeellinen.


Yellowstonen ydintä kiertää kahdeksikon muotoinen tieverkko, jolle pääsee kesäaikaan viittä eri reittiä. Nyt keväällä tieverkko on aluksi E-kirjaimen muotoinen, ja sisäänkäynneistä on vain kaksi auki. Ensimmäisenä päivänä ajamme Mammothista Cooke Cityyn, eli E-kirjaimen yläviivaa.

Maisemat ovat käytännössä sanoinkuvaamattomat, ja eläinten määrä on hämmentävä. Vaellamme yhdellä ensi pysähdyksistä puoli kilometriä Wraith Falls – vesiputoukselle, ja matkalla näemme sekä vikkeliä pika-piennisäkkäitä että keltavatsaisen murmelin. Viheltelemme mennessämme: karhut ovat aktiivisimmillaan kevätaikana. Paluumatkalla huomaan polulla karhunjäljet, ja yritän valokuvata ne vaivihkaa niin ettei Maikki huomaa…

Onhan karhuja Suomessakin, mutta täällä paljon enemmän. Silti perusta on sama, ja pätee myös susiin: kun pidät ääntä kulkiessasi, kaikki on hyvin. Mahdollisuus kohdata loppunsa karhun tai suden toimesta on valovuosia pienempi kuin liikenneonnettomuuden riski.

Ylängön näköalapaikalla kuluu kymmenen minuuttia paikallaan, maisemaa sulatellessa. Lumi korostaa piirteitä: kevät tuo tiettyjä kulkemisvaikeuksia, mutta palkitsee kävijän kauneudella sekä rauhallisuudella. Kesällä puistossa on tuhansia ja tuhansia kävijöitä päivässä: jonossa ajamisen sijaan köröttelemme nyt lähes autioilla teillä.

Retkilounas Tower-Rooseveltin Ranger-aseman pihapöydällä, ja jalkautumaan. Tie kuuluisille Tower-putouksille on vielä suljettu, muttei kävelijöiltä. Ylämäki hengästyttää; yli kahden kilometrin korkeus tekee tehtävänsä. Kirkkaat hanget kimmeltävät tien molemmin puolin. Viheltely hengästyttää ylängön ylämäessä; ja silti sitä haluaa tehdä, etenkin kun tien vierellä on iso joukko karhun kaarnaamia puita.

Harjanteen päällä odottaa palkinto: uskomaton maisema keltaiseen jokikanjoniin, jota kuumat lähteet rikastuttavat. Kuin kaiken huipuksi amerikan sääksi (osprey) liitelee korkealla kanjonin yllä, ja tekee huiman syöksyn kohti korppeja, joiden kanssa sillä näyttää olevan kränää.

Putoukset ovat korkeat, kapeat ja jäiset; niiden yllä kohoaa lohkeileva basalttirinne, jonka maanvyörymiä kauhakuormaaja siivoaa.

Palattuamme jatkamme autolla kohti koillista, ohitse villieläinten laumojen ja kirkkaan valkoisen jokilaakson. Edessä auto hidastaa, ja kohta näemme syyn: kojootti jolkottelee tiellä (ensin luulemme sitä sudeksi). Näytösluonteisesti se metsästää tien laidasta piennisäkkään ja myhäilee tyytyväisenä saalis suussaan.

Jyrkän nousun Cooke Cityyn jälkeen selviää, miksi Beartooth Highwayn sisäänkäynti on vielä suljettu: lunta on naurettava määrä. Talojen julkisivuja ei näe. Vuoret nousevat ympärillä kuin pilvenpiirtäjät.

Silmät kauneudesta raukeina ajamme takaisin: ja loppuiltapäivän himmeässä valossa näemme edellä olevan auton pysähtyvän – ja kyllä, karhun metsänlaidassa, alle sadan metrin päässä. Luonto tarjoaa jälkiruoan jälkiruoan päälle.

Lisää kuvia luvassa myöhemmin.

Road trip 1

.
Matkan luonne: Once in a Lifetime.
Kohde: Länsi-Yhdysvaltojen kansallispuistot.
Reitti: Chicago – Yellowstone – kanjonialue – LA – Yosemite.

Päivä 1: Chicago – Minneapolis.

Kuudelta ylös ja arkistoon, skannaamaan viimeisiä dokumentteja. Kolme ja puoli kuukautta on loppujen lopuksi lyhyt aika, jos käsillä on valtavasti hyvää aineistoa. Maikki siivoaa tehokkaasti kämpän ja vie ylijääneet ruoat naapuriin. Ripein askelin rinkat ja nyssykät käsissä käymme taksiin: naapurit lainasivat teltan ja makuupussit, mutta ne eivät ole oikein vaelluskokoa.

Greyhound on monesta syystä oiva valinta. Yritämme lentää mahdollisimman vähän, ympäristövaikutusten vuoksi – kahdella tapaa. Hiilidioksidipäästöjen vähentämiseksi ja ympäristön havainnoinnin mahdollistamiseksi. Annamme ympäristön vaikuttaa. Greyhound on kaiken lisäksi usein todella halpa, istuimet ovat tilavia, ja tällä ensimmäisellä linjalla on sähköpistokkeet ja nettiyhteys.

Halkaisemme Wisconsinin. Alavaa. Viimeistelen kirjan englanninkielisen näyteversion, ennen sähköpostin sulkemista pitkäksi ajaksi. Milwaukeen suuret sillat, Wisconsin-joen kuru, suuret maatilat. Tienvarsikyltit kertovat Amerikan nykytilasta: ”Hallitus valehtelee”, ”Minä pidän aseeni” ja ”Pysäyttäkää Obama-sosialismi”. Ystäväpiirimme Amerikassa on painottunut niin paljon korkeakoulutettuun demokraattiväestöön, että toinen puoli maasta hämmentää.

Päivä 2: Minneapolis.

Ystävien ystävät ottavat hyvin vastaan. Yksi on United Church of Christin pastori, toinen luterilainen ’pappiskokelas’. Matkalla kirkolle saamme kyydin Mississippin varteen, jossa on aamuseitsemältä jo kahvila avoinna.

Vaellamme joenvarren puistoa etelään hyytävässä tuulessa. Välillä satelee lumihiutaleita. Joki on jo nyt hyvin laaja, ja sille poikkeuksellisesti jyrkkien rinteiden reunustama. Jokusen kilometrin päässä odottavat Minnehahan putoukset: isohkon kaupungin keskellä saa mainion vaellusreitin.


Ripeä kävely vie Eliel Saarisen suunnittelemaan Christ Churchiin jumalanpalvelukseen. Seurakunnassa on suomen kieltä opetteleva ryhmä, ja vielä muutama suomalaisidentiteetin omaava jäsen. Sattumoisin kuukauden ensimmäisenä sunnuntaina on ilmainen arkkitehtuuriopastuskierros, jolle liitymme mainelaisen arkkitehtiryhmän kanssa. Juuri edellisellä viikolla olen lueskellut Sittlerin puheita Kansallisen kirkkojen komitean Usko ja taide- työryhmän kokouksista tässä kirkossa 1950-luvulla, enkä malta olla välillä kommentoimatta Saarisen, Sittlerin ja kirkkoarkkitehtuurin suhdetta.

Suun avaaminen kannattaa: päädymme lounaalle ja mainiolle kaupunkikierrokselle arkkitehtioppaan kanssa. Datsun hyrisee uskollisesti ympäri Minneapolista. Mainelaiset ovat kiinnostuneita arkkitehtuurista ja teologiasta, ja kutsuvat oppaan sekä meidät mukaan tilaamalleen kierrokselle Frank Lloyd Wrightin suunnittelemaan yksityistaloon. Not bad.

Päivä 3: Minneapolis-Bismarck-Medora.

Hyvästit mainiolle isäntäväelle ja toisella Greyhoundilla Minnesotan halki. Alavaa, alavaa, ja Fargossa tapahtuvan bussinvaihdon jälkeen vielä avarampaa. Pohjois-Dakota on yllättävän kaunista; kuten on sanottu, missä näkee vähiten, näkee eniten.

Länsi-Yhdysvaltoja on mahdotonta kiertää ilman omaa autoa tai ryhmäturistibussia. Koska jälkimmäinen ei ole varsinaisesti vaihtoehto, siirrymme Nissan Versaan. Automaattivaihteiden kesyttämiseen on hyvää aikaa viivasuorilla teillä. Heti Bismarckin jälkeen maasto alkaa kohoilla, ja muuttuu vielä kauniimmaksi. Näköala jatkuu silmänkantamattomiin karuilla kukkuloilla, eikä asutusta ole juuri missään.

Belfieldin majapaikat ovat täynnä öljynporausväkeä, ja olemme pakotetut jatkamaan matkaa. Jälleen heti taajaman jälkeen maasto muuttuu äkisti: kaikkialla on lumilaikkuja, ja rinteet ovat entistä jylhempiä. Pohjoinen Badlands iskeytyy tajuntaamme auringonlaskun sävyissä. Medoran lännenkylästä löytyy vielä muutama huone.

Päivä 4: Theodore Roosevelt NP – Yellowstone

Teddyn kansallispuisto (NP) pääsee yllättämään. Preeriakoirien kaupungit ovat tiheintä asutusta seudulla. Biisonit ovat vallanneet näköalapaikan: niiden valtavat ruhot kohoavat kuin siirtolohkareet maisemasta. Hirvaseläimet vaeltelevat jylhillä rinteillä, jotka lumi tekee vielä kauniimmaksi. Suurin osa puiston teistä on suljettu lumen vuoksi, mutta parin tunnin ajelu ja kävely riittää vaikuttumiseen.

Pitkä ajopäivä, kenties matkan pisin. Tie kohoaa ja kohoaa kohti osavaltioiden rajaa. Lunta ja tulvalampia. Montanassa alkaa alamäki, lumi katoaa ja naudat ilmestyvät: ne täplittävät maisemaa satojen kilometrien ajan. Jylhät kellertävät kalliorinteet reunustavat tietä, ja Yellowstone-joen vastarannalla kohoavat värikkäät kukkulat.

Kuljemme osittain Zen ja moottoripyörän kunnossapito – kirjan reittiä. Kaikista vuoristoisimmat sisääntuloreitit Yellowstoneen jäävät haaveeksi; lunta on vielä metritolkulla yläsolissa. Talvi on ollut täälläkin lumisin yli kymmeneen vuoteen.

Lounas Miles Cityn kiinalaisessa, market-ostokset Billingsissä. Yhtäkkiä kalliovuoret iskeytyvät horisonttiin: ovatko ne pilviä vai lumisia vuoria? Erityisen vaikutuksen tekee Crazy Mountains – vuorijono, joka kimmeltää edessä valkokirkkaudessaan.

Iltaruokaa Livingstonissa, ja kilpaa hämärän kanssa ylös Paradise Valleyn laaksoa kohti Yellowstonea. Parikymmentä minuuttia joudumme ajamaan tummemmassa hämärässä, mikä on kuin tietokonepelin loppuvihollinen ennen seuraavalle tasolle pääsemistä. Väistämme biisonit ja kauriit, ja tähtien syttyessä pysäköimme helpottuneina Gardinerin pieneen vuoristokylään.

Katso lisää kuvia tästä linkistä.

Kanada

Lentäminen on aina ihmeellistä. Michigan- ja Ontario-järvien jäiden kuviot muodostavat mitä mahtavinta taidetta: abstraktia ja konkreettista, sulavaa ja rikkonaista, pysähtynyttä ja elävää.

Lentämisen ympäristövaikutukset ovat valitettavan karut. Amerikassa paikasta toiseen lentely on aivan eri suuruusluokkaa kuin Euroopassa: etäisyydet ovat sen verran pitkät, mutta asiaan vaikuttaa myös asennetaso. Moni ei halua käyttää junia tai busseja.

Itse olen pyrkinyt lentämään vain kerran vuodessa, mutta tämä vuosi tulee olemaan erilainen. Lentovero on yksi keino tasoittaa hiilidioksidipäästöjä: esimerkiksi www.lentomaksu.fi antaa hyviä mahdollisuuksia.

Kanada ja Suomi! Saavun Toronton suomalaistaustaisen seurakunnan vieraaksi, ja on hyvä jälleen kuulla kotimaan kieltä. Agricola-seurakunnan toiminta on vireää, kahdessa kieliryhmässä. Suomenkielinen ryhmä on iäkkäämpi ja maahanmuuttajista koostuva; englanninkielinen on pienempi mutta lapsirikkaampi. Saarnaan molemmissa jumalanpalveluksissa, englanninkielisessä myös lastensaarnan.

Lastensaarna on mielenkiintoinen toimintatapa. Jumalanpalveluksen alkuvaiheessa lapset kerääntyvät eteen, ja heille pidetään hyvin yleistajuinen johdatus päivän aiheeseen. Aikuiset hyötyvät tästä kahdella tavalla: lasten seuraaminen on sympaattista, ja toisaalta yleistajuinen johdanto vie aikuisiakin päivän teemoihin. Ei hullumpi lapsiteologian väline; mutta vaatii saarnaajilta/papeilta kykyä kohdata lapset ja puhua heidän tasoistaan kieltä – joka tarkoittaa laadukasta kieltä. Lapset eivät ole tyhmiä.

Vajaan viikon matkalta kertyy niin monenlaisia kokemuksia, että tyhjentävä kertomus olisi pidempi kuin jaksatte lukea. Paikallisten ystävällisyys; maisemamaalausten kauneus; Ontario-järvi valon ja varjon leikissä CN-tornista katsottuna; mainiot kasvisravintolat; antoisat keskustelut Waterloon seminaarissa ja onnistuneet luennot (niiden pitäminen englanniksi on kuitenkin haastavaa); Little Italy-kaupunginosan italialaiset liikkeet ja tarjoilijat kantamassa patonkeja kaduilla ja kanadalainen indiemusiikki ja Tranzac-klubi monine soittajineen ja vieraallekin vapaana olleine pianoineen…

-*-
Näiden blogien kirjoittamisessa olen noudattanut kahta periaatetta: kirjoittamista yhdeltä istumalta ja jonkin luovan ajatuksen tarjoilemista. Ehkä jälkimmäisen joku on poiminut jo tähänastisesta; mutta tarjotaan vielä yksi:
matkalla ymmärrämme kotimaan.


Enkä puhu vain Suomesta.

Comfort zone

Ihmiselle tekee aika ajoin hyvää lähteä tutuimmista ympyröistä, comfort zonelta; vaikka lähtemiseen liittyy oma kotikaipuunsa, on se pohjimmiltaan vain hyvä merkki. Parhaimmillaan matka vahvistaa arkea.

Vaikkei vuosia niin hirveästi vielä ole (paitsi että nuorten kanssa työskennellessä huomaa kyllä jotain…), havaitsee jo tässä vaiheessa sen, kuinka lähteminen käy vaikeammaksi ajan myötä. Yhtäältä ihmistä uhkaa aina jämähtäminen, mutta toisaalta on kyse myös hyvästä arjesta, josta irtautuminen on haastavaa. Ja kuitenkin se kannattaa, näin uskon.

Pitkästä aikaa en olekaan ollut kyselemässä niin monia asioita kuin täällä. Kun viipyminen on vähän pitkäaikaisempi, eikä kämppiksiä ole, joutuu setvimään monia asioita. Miten kaupassa punnitaan vihannekset? Miten komposti toimii? (Ei toimi. Sylkee.) Käykö opiston henkilökortti suoraan yliopistolla? Mikä kopiokone toimii ja miten?

Kaikkea ei voi kysyä aina virkailijoiltakaan, vaikka he hyvin ystävällisiä ovatkin. Usein on vain mentävä katsomaan, tarkkailtava muita ja kyseltävä ohikulkijoilta.

Onneksi on karjalaisia sukujuuria, eikä tuntemattomien puhuttelu tuota vaikeuksia (ja seurakuntatyö muuten auttaa tässä myös, sen verran ”jänniin” tilanteisiin sitä siellä joutuu, ja itsensä tietty nolaaminen tulee myös tutuksi:). Olisivatko karjalaiset – tämä on nyt vaarallinen lause – Suomen amerikkalaisinta väestöä, tässä suhteessa ainakin? Pohjalaiset voivat olla teksasilaisten sukusieluja, mutta hymyilevä tervehtiminen raitilla yhdistää kyllä karjalaisia enemmän amerikkalaisiin.

Kun on vieraassa maassa eikä tunne juuri ketään, on sangen mukavaa, että väki tervehtii. Amerikkalaisia syytetään usein pinnallisesta ”haudujuduu”-kulttuurista, mutta ainakaan oppilaitosyhteisössä en ole kokenut tervehtimistä pohjimmiltaan pintapuoliseksi. Rajatumpi yhteisö, ja sama kirkkokunta taustalla, tietysti vaikuttaa; mutta on myös arvostettava kulttuurillinen valinta, että vastaantulijoita tervehditään tietyin reunaehdoin (eli riittävän rajatussa yhteisössä, joka voi olla oppilaitos, maaseutupaikkakunta tai taloyhtiön parkkipaikka).

Tämä muuten yhdistää Suomen maaseutua ja Gesterbytä, myös. Ero Helsinkiin on huomattava – ja myös Espooseen, jossa karjalainen isäni herätti ”kahjokoseon”-ilmeitä tervehtiessään taloyhtiön parkkipaikalla väkeä. Gesterbyssä voi olla suhteessa paljon alkoholisteja ja elämässään harhailijoita, mutta parkkipaikalla löytyy työntöapua tarvittaessa. Laajemmassa merkityksessä comfort zone, alue jossa viihtyy (ja on riittävän turvallista), koostuu lähimmäisyydestä.

Oravat ja rukousviikko

Yllättävät asiat voivat luoda matkaajalle yhteyden kotiin; muistuttaa, että merenkin takana kuulutaan samaan valtakuntaan. Kuten oravat.

Harmaat pörhöhännät juoksentelevat sisäpihan katoilla ja puiden oksilla. Hivenen isompia ovat kuin gesterbyn-serkkunsa – mutta eikös Amerikassa kaikki olekin suurempaa…? Tutkijalle ne tuovat suuren piristyksen: kun nostaa katseensa ruokapöydästä (ravintoa sekä ruumiille että sielulle, puuroa ja kirjoja) ikkunoihin, näkee usein ilahduttavan ketterän liikkeen oksilla.

Toinen tuttujen joukko ovat juurikin puut. Ensimmäisiä asioita, joita Chicagon lähiöistä huomaa, kun lentokone laskeutuu talvella niiden ylle, ovat jalopuiden mustat hahmot. Runkojen ja oksien muotojen rikkaus piirtyy talvella esiin paremmin kuin vehreinä kausina, jolloin lehtien kauneus korostuu. (Jälleen voisi viitata Tolkieniin; juuri eilen luin yksityiskohtaisia puukuvauksia Fangornista. Rakkaus puihin oli yksi keskeisistä asioista J.R.R.:lle.)

Harmi, että harakoita ei näy; ne ovat kolmas vanha ystävien joukko (ja sangen vertauskuvallinen seurue; halveksittu, mutta erittäin komea; ja kuvataiteessa jopa Pyhän Hengen lintuihin rinnastettu, vrt. Hugo Simbergin työt).

Ensimmäinen kosketus julkiseen ryhmätoimintaan: ekumeenisen rukousviikon hartaudet. Lienee sangen sopivaa, että juuri jumalanpalvelukset tuovat kotoisuuden; onhan niissä kyse kodista maailman keskellä ja takana. On metkaa ajatella, että tutuin tavoin samaa kansainvälistä rukousviikon materiaalia käytetään kotisuomessakin. Juuri tätä kirjoittaessani Kirkkonummella kulkee ekumeeninen vaellus, jota monet vuodet olen ollut järjestämässä.

Kansainvälisyys piirtyy muutenkin vahvasti esiin täällä. Ilman suuria vaikeuksia rukousviikon hartauksiin on saatu jokaiseen erikielinen toimittaja, joka lukee tekstit ja siunauksen omalla äidinkielellään. Opiskelija- ja tutkijakunta Lutheran School of Theologyssa (myöhemmin LSTC) on hyvin kansainvälistä, kuten tietysti Yhdysvaltojen väestö muutenkin: etnisiä taustoja on ehkä vielä Lontootakin enemmän, josta ensimmäiset vahvat ja pidemmät ulkomaankokemukseni ovat.

Nyt kohti keskustaa ensimmäiselle tarkemmalle tutkimusmatkalle. LSTC:n, oravien ja rukousviikon kunniaksi lainaus tutkimaltani Sittleriltä, joka täällä opetti:

“I have never been able to entertain a God-idea which was not integrally related to the fact of chipmunks, squirrels, hippopotamuses, galaxies, and light years.”
- Joseph Sittler, 1970-luvulla

Lento

Chicago!
Harmaa juna kolisee ilmassa kiskoilla.
Kaupunki on kulunut ja uuteen kurkottava.
Matka oli elämys. (Joku voisi käyttää yli kahdeksan tunnin lennosta ja sitä edeltäneistä eripituisista matkarupeamista jotain muutakin nimitystä, toki.)

Skotlannin ylänkö.
Karujen pintojen kauneus; jääkauden uurteet selvästi näkyvillä. Jälkiruokana Hebridit, kesyttämättöminä ja uljaina.

Grönlannin eteläkärki.
Terävä ja kirkas maisema.
Jyrkästi kohoavat rantarinteet, yksinäinen suuri jäävuori ajelehtimassa, taustalla jäätikköjen suloinen valkeus.

Kanadan koillisosat.
Loputtomien erämaiden outo levollisuus:
rauha, joka laskeutuu valkoisen valtavuuden ylle.Vedet eivät tyydy joiksi, vaan virtaavat järvinä; valkean ja tumman maiseman keskeltä loistavat ohuina ja mustina vain vuolaimmat kosket.
Rinteiden lukemattomat kohoamat, kymmenkilometriset kapeat harjut, järvien leikki
- kuinka kauan onneksi meneekään, että ihminen ehtisi pilata tämän kaiken.