sunnuntai 22. joulukuuta 2013

Joulun lapsi

Vasta tänä vuonna olen ymmärtänyt sen syvyyden, joka liittyy käsitteeseen Joulun lapsi. En tunne mitään yhtä puhdasta kuin pienen vauvan iloinen katse: siinä pelkistyy hyvyys, valo ja kauneus. Ihmiselämän kaikenlaiset naamiot ja tahrat ovat vielä poissa.

Jokaisessa lapsessa on jumalallista, mutta Joulun lapsessa vauvankasvojen puhtauteen yhdistyy Jumalallisuus. Seimessä makaava vauva on puhdas kuva Jumalan hyvyydestä.

Ennen pidin seimiasetelmia sinänsä mukavina, mutta nyt ymmärrän paremmin niiden ytimessä olevan kauneuden. Seimien rakentaminen on merkittävä perinne monessa maassa ja lisääntyy Suomessakin. Monessa kaupungissa on tarjolla erilaisia seimiä näyttelyissä ja näyteikkunoissa.

Helsingin tuomiokirkon kryptassa on loppiaiseen asti esillä harvinainen seiminäyttely. Italiassa perinne on vahva ja seimet ovat pienoismalleja, monet niistä pienoisdraamoja. Näyttelyn suurimmat asetelmat ovat pieniä kyliä.

Itseäni viehätti kovasti myös se, että jouluasetelma oli kontekstualisoitu, tuotu eri aikoihin ja paikkoihin. Esimerkiksi italialaisen vuoristokylän puusepän paja oli mainio: varhaisnuori Jeesus avusti töissä.

Samasta kontekstualisoinnista on kyse aidossa vauvassa ja seiminäyttelyiden parhaimmistossa. Jumalallinen tulee todeksi arjen keskellä. Pyhä näyttäytyy sellaisessa muodossa, jonka voi tavoittaa, vaikka kaikkea sen syvyyttä ei voikaan sanoittaa. Vallitkoon jouluinen rauha sydämissä!



P.S. Toinen näyttely, joka on vielä esillä tammikuun alussa (12.1. asti) ja on erittäin suositeltava, on Sinebrychoffin museon Puut ovat runoja (Kristoffer Albrecht, Taneli Eskola, Ritva Kovalainen ja Pentti Sammallahti). Valtavan upeita valokuvia puista – ja samalla muista.

tiistai 3. joulukuuta 2013

Hyvä, paha ja Vartija


On vaikeaa tavoittaa samanaikainen hyvä ja paha. Silti ainoa rehellinen vaihtoehto on todeta molempien vahva olemassaolo. Tästä peruslähtökohdasta kumpuavat neljän radiohartauden sarja ja Vartija-lehdessä ilmestynyt artikkeli teologianhistoriasta.

Kirjojen aihe voi kuulostaa tylsältä, mutta sen ei pidä antaa hämätä. Gary Dorrienin teokset liberaaliteologian historiasta Amerikassa johtivat minut monen teologisen löydön äärelle ja olivat jopa lukuelämys. Vasta viime vuosina itselleni on toden teolla selvinnyt, miten vahvasti teologian historiassa lyö aaltoliike. Välillä on tarpeen korostaa hyvyyttä, jottei lamaannus valtaa alaa. Mutta hyvyyden korostus voi langeta ylioptimismiin, ja viimeistään seuraava suuri katastrofi kasvattaa teologeja, jotka korostavat jälleen tarvetta ottaa pahuuden valta riittävän vakavasti.

Tämä aihe ei ole tärkeä pelkästään teologiasta kiinnostuneille, vaan myös muille. Maallistuneissa yhteiskunnissakin käy huonosti, jos hyvän ja pahan todellisuus unohtuu.

Sain tehtäväkseni neljän radiohartauden sarjan, kaksi marraskuussa ja kaksi tammikuussa, ja tämä valikoitui aiheeksi: hyvän ja pahan samanaikaisuus. Taustalla on Dorrienin teoksista tehtyjä löytöjä, kuten Reinhold Niebuhrin, Paul Tillichin ja Langdon Gilkeyn teologian rikkaus. Erityisesti Gilkeyn omaelämänkerrallinen romaani Shantung Compound antoi virikkeitä moneen radiohartauteen: toisen maailmansodan aikainen vankileiri Kiinassa tarjosi yhteiskunnan pienoiskoossa.

Radiohartauksille on tapahtumasivu Facebookissa ja marraskuun hartauksiakin voi kuunnella Yle Areenasta joulukuun alkupuolelle saakka. Aiheet, aikataulu ja linkit ovat alla. Dorrienin teoksista kirjoitin Vartija-lehden tuoreimpaan numeroon esittelyn, jota täydensin nettikirjoituksella. Toivottavasti nämä herättävät ajatuksia: kommentit ovat tervetulleita!

Hyvä ja paha: neljä keskiviikkoaamun radiohartautta
6.11. Arkipäivän tilastoimaton hyvyys
13.11. Perisynti ja perisiunaus
22.1. Haudaniloinen
29.1. Vanhojen viisaus

perjantai 29. marraskuuta 2013

Lapsi

Lapsi on ihme
joka virtaa lävitsemme.

maanantai 28. lokakuuta 2013

Syksyn iltapäivälehdet

Paras lööppi on keltamusta
vaahtera kerää katseet
ja sillä on aidosti asiaa.

maanantai 7. lokakuuta 2013

Nuotiopuita

Ruska on juuri nyt parhaimmillaan pääkaupunkiseudulla. Puista on tullut korurasioita.

Ikkunan takana vaahtera on muuttunut nuotiopuuksi: se palaa kirkkaalla liekillä, ja nyt on puun toinen puoli enää hiillosta.

Tämä syksy on ollut harvinaista herkkua. Syyslomalla Pyhätunturilla oli myös ruska parhaimmillaan, enkä ollut moista maaruskaa nähnytkään. Mieleen iskeytyi sanapari epifaaninen koivu, tarkoittaen keltaisia kultaisia jumalaisia ilmestyksiä.
(Sellainenkin sana saattaa teologikoulutuksen saaneelle mieleen tulla...)

Tänä vuonna olen ollut yhä vaikuttuneempi venäläisen symbolistimaalari Mihail Nesterovin (1862-1942) tauluista. Nesterov on vanha suosikki, mutta nyt löysin  hänen syksyaiheiset taulunsa. Visions of Boy Bartholomew on nerokas ja siitä riittäisi paljon puhuttavaa; mutta yritän joskus julkaista siitä enemmän. Olennaista on tämä: Nesterovin tauluissa jumalallinen ilmentyy puiden ja valon kautta.


P.S. Syksyn sinfonia: Sibeliuksen kuudes, erityisesti osa 4. Syksyn lehdet lentelevät kauniisti ja pitkään, ilma on iholla raikas ja tuuli iloinen - kunnes lopulta aurinko laskee, saapuu yö, talvi ja kuolema. 
(Ja sitten joskus koittaa kevät, mutta se on jo eri sinfonia.)

maanantai 16. syyskuuta 2013

Vauvan katse

Mitä vauvan silmissä näkyy?

Olen hämmästynyt siitä, miten kiehtovaa pienenkin vauvan kanssa seurustelu on. Kun kuuden viikon ikä saavutetaan ja katsekontakti sekä hymyt vahvistuvat, alkaa erikoinen aika.

Vauvat ovat täysin aitoja. He ilmaisevat tunnetilan täydesti, koko olemuksellaan. Vaikka vauvan huuto saattaakin olla rasittavaa, jos on itse väsynyt, on vauvojen kommunikaation rehellisyys koskettavaa. Koko ilme, kasvot, keho viestittävät tunnetilaa. Jos se on hymy, on lopputulos autuas.

Vauvat eivät vielä ole ”oppineet” ihmisen osan perusmetkua: naamioiden pystyttämistä. Pian se alkaa, eikä pääty, paitsi ehkä aivan vanhana (tai mystikkojen sekä muiden hullujen osalta).

Joskus naamiot ovat toki tarpeen, jotta ihmiset selviävät toistensa kanssa. Mutta usein olen miettinyt, miksi aikuisten pitää käyttää naamioita silloinkin, kun se on turhaa. Mitä tapahtuisi, jos uskaltaisimme aitouteen, samalla hilliten itsekkyyttämme? Voisiko tuloksena olla sen valloittavuuden kaltaisuutta, jota vauvat ilmentävät?

Vauvoilla on vielä yksi erityiskyky. Koska syntymästä on niin vähän aikaa, heidän katseessaan näkyy sellainen puhtaus, joka heijastaa tuonpuoleista.

Kohtasin kirjassa toistaiseksi parhaan sanoituksen tästä ilmiöstä. Voitto Viron hieno ja hämmentävä Minä laulan lapselleni –kirja (1959, s.137) lainaa Friedrich Kayssleria:

Vastasyntyneen lapsen syvät, pohjattomat silmät näyttävät puhuvan meille asioita, näkymättömiä asioita, joiden edessä meitä värisyttää, joita varttuneempi lapsi ei milloinkaan pysty ilmaisemaan, koska he joutuvat näkyväisten asiain painon alle täydellisesti hautautumaan.

Itse en sanoisi, että ”ei milloinkaan”, sillä onneksi kaikki eivät hautaudu täydellisesti maallisten murheiden alle. Mutta harvinaista on sellainen silmien sanoma, jota vauvat välittävät.

keskiviikko 21. elokuuta 2013

Pieni rakkaudentunnustus

Tunnustan: rakastan. Nimittäin Before -elokuvasarjaa.

Jos olet romanttinen (ja vielä erityisesti jos olet teini), Before Sunrise laulaa vastustamattomasti nuoruudesta ja elämän matkoista. Etsin pitkään Kath Bloomin levyä.

Kymmenen vuotta myöhemmin olet ehkä naimisissa tai vakituisessa parisuhteessa, ja Before Sunset puhuu uskottavasti ja älykkäästi vanhenemisesta, unelmien muuttumisesta ja persoonallisuuksien monimutkaisuudesta.

Jälleen kymmenen vuoden kuluttua, keski-iän kynnyksellä, unelmien arvon muistaminen on entistä vaikeampaa, pitkää parisuhdetta voi helposti pitää itsestäänselvyytenä ja usein lastenhoito haastaa suhteen kestävyyden – ja Before Midnight sähähtelee juuri sillä taajuudella.

Äskettäin julkaistu Rakkautta ennen keskiyötä on hieno elokuva, joka käsittelee parisuhteita harvinaisen moniulotteisesti. Se on myös melkoinen elokuvatekninen taidonnäyte: ohjaaja Richard Linklater ja pääosia näyttelevät Julie Delpy ja Ethan Hawke onnistuvat erittäin pitkien ja intensiivisten yhtäjaksoisten kohtausten tekemisessä. (Kuvaaja Christos Voudourisille pisteet myös.)

Elokuvalla on erityispiirre: se on paras tuntemani elokuva parisuhteessa tapahtuvasta riitelystä. Leffaa voisi hyvin käyttää parisuhdekurssien keskustelumateriaalina. Mutta miksi riitelyn kuvaus on niin onnistunutta? Mainitsen kolme asiaa.

Henkilöt ovat samaan aikaan oikeassa ja väärässä, kuten oikeissakin riidoissa usein tapahtuu. Ei ole kyse siitä, kumpi on yksinkertaisesti oikeassa: vaan molemmat ovat sekä osittain oikeassa että osittain väärässä. Etenkin riidan edetessä.

Before Midnight kuvaa hienosti sitä, miten parisuhteessa vallitsevat perusjännitteet pääsevät riitatilanteiden kärjistyessä esiin ja vaikeuttavat riidan lopettamista. Esimerkiksi (avio)erosta aiheutuvat ongelmat siitä, miten ja missä aiemmasta suhteesta syntyneitä lapsia hoidetaan, väistämättä luovat paineita. Nykyisessä suhteessa aikoinaan tehdyt ratkaisut saattavat yhä hiertää, vaikka niistä on (monta kertaa) sovittu.

Viimeiseksi, elokuva kiinnittää mainiosti huomiota henkilökohtaisiin ongelmanratkaisukeinoihin, jotka kumpuavat sekä persoonallisuuksien luonteesta että opituista käyttäytymismalleista. Näiden keinojen skaala on laaja: myönnytyksiä, uhkailuja, neuvottelua, pakenemista, yrityksiä vain unohtaa… Luultavasti yksi syy, miksi pidin elokuvasta niin paljon, on siinä esiintyvä sama strategia jota itse huomaan käyttäväni (silloin harvoin kun riitelemme :) - eli yritys ratkaista pattitilanteita huumorilla.

Yleensä ne riidat, jotka kärjistyvät, ovat laajemmasta näkökulmasta katsottuna sekä karmeita että koomisia. Ihmisillä on anteeksiantamisen avaimet käsissään, ja silti he sätkivät kuin pellet. Tämän voi tajuta vaikkapa Kreikan-loman viimeisenä yönä.


P.S. Vauvaperhekin voi päästä leffaan, kiitos isovanhempien.

tiistai 13. elokuuta 2013

Miksi pidin Tolkien-messusta

Temppeliaukion kirkossa 11.8.2013 pidetyn Tolkien-teemaisen messun analyysi.

Ensiksi: koska otsikko on harhaanjohtava. Kyse oli ensisijaisesti messusta. Seurakunnan sunnuntaijuhlasta. Vasta toissijaisesti oli kyse Tolkien-teemaisesta messusta. Tämä kävi hienosti selväksi heti johdantosanoista.

Toiseksi: koska Tolkienin teokset sisältävät paljon kristillisesti olennaista. Teologiaa voi esiintyä myös kertomusten muodossa, ilman yksioikoisia opetuksia. Tämä messu tavoitti monia keskeisiä teologisia teemoja, jotka ilmenevät Tolkienin kirjoissa:

  • Vähäpätöinen voi olla lopulta suurta. Ulkonäkö pettää.
  • Maailmankaikkeus on lopulta hyvä, vaikka pahuus riivaa sitä. 
  • Kaikista urheimmatkaan kuolevaiset olennot eivät ole täydellisiä, vaan lankeavat kiusauksiin, kuten sankarillinen Frodokin lopulta teki. 
  • Viime kädessä armo pelastaa meidät. 


Kolmanneksi: koska messu tavoitti lukuisia ihmisiä, jotka eivät usein – jos koskaan – käy kirkossa. Messun vire oli avoimen ja positiivisen kristillinen, ja se suuntautui evankeliumin tarjoilemiseen fantasiakirjallisuuden ystäville, joita oli Helsingissä koolla erityisessä tapahtumassa.

On todettava, että messuun liittyi myös ongelma. Kun mediassa huudellaan Tolkien-messusta ja haltiakielisestä psalmista, käy hyvin helposti niin, että juttu vaikuttaa julkisuushakuiselta tempaukselta. Kirkko näyttäytyy sirkustemppujen esittäjänä, joka epätoivoisesti kerjää huomiota. Tästä ei kuitenkaan ollut kyse Tolkien-messussa, ei ainakaan järjestäjien päämotiivina tai sen vaikutelman perusteella, mikä messusta syntyi paikalla olijalle. Julkisuus on hyvin vaikea laji: sitä tarvitaan, jos halutaan tavoittaa muuten etäällä olevia ihmisiä, mutta siinä on aina riskinsä.

P.S. Mitä muuten tapahtuisi, jos Tolkien-messun sijaan julkisuudessa pyörisikin tieto ”C.S. Lewis –messusta”? Veikkaisin, että se ei herättäisi yhtä suurta aprikointia. Onko niin, että Lewis on laajemmin hyväksytty kristilliseksi ajattelijaksi, vaikka molemmilla näistä ystävyksistä on erittäin syvällistä teologiaa?  ”Narnia-messu” olisi eri asia, mutta Tolkien-messuakaan ei kutsuttu vaikkapa Hobittimessuksi, ja silti kaikenlaisia ”suippokorvat siellä kokoontuu” -lausumia olen kuullut.

P.P.S. Messun saarna (Petri Tikka)

tiistai 6. elokuuta 2013

Lapsi: vaellus

Vauvan hoitaminen on kuin vaelluksella olemista: päivä täyttyy tarpeellisista askareista, jotka tulee tehdä. Jos olosuhteet ovat riittävän hyvät, onnellisuus riippuu paljolti siitä, miten asennoituu.

Vaeltaessa aikakäsitys muuttuu. Elämä pelkistyy perusasioihin. Kellonajat eivät ole niin tärkeitä. Olennaista on ruoka, juoma, kulku, virtaus, lepo.

En ole ikinä vaelluksella pitänyt tarpeellisia toimia mitenkään inhottavina, kuormittavina tai pahalla tavalla työläinä. Jos vettä pitää hakea joesta, sitä haetaan. Jos taival on taitettava sateessa, niin tehdään. Ruoka on laitettava, tavarat on huollettava, joka aamu on pakattava ja jatkettava matkaa. Ja tämä kaikki ei ole ”työtä”, vaan hyvää perustekemistä.

Onnellinen se, joka arkielämässään saavuttaa samankaltaisen asenteen. Vaellus on rajattu aika, mikä tekee siitä nauttimisesta helpompaa, samoin kuin erityinen maasto. Arki on arkea, mutta lopulta kyse on asenteesta. Jokainen päivä on lopulta erilainen, perustoimet tuottavat hyvää, aina on uutta koettavana. Ihmisen työn ei pitäisi olla työlästä, vaikka se olisi raskastakin, vaan tarkoituksen sävyttämää ja siunaamaa.

Eräs kesäilta pysähdyin harsovaippoja ripustellessani miettimään, miksi minua ei yleensä harmita, vaikka ”kotitöiden” määrä on kasvanut räjähdysmäisesti. Tajusin, että minun oli suotu suhtautua asiaan kuten vaellusaskareisiin. On asioita, jotka pitää tehdä. Niitä tehdessään kannattaa olla onnellinen.

Toki lapsen huolehtimiseen liittyvä syvä tarkoituksenmukaisuus tekee asiasta helpompaa. Lapsi katsoo suurilla silmillä, on täynnä Totuutta ja rohkaisee elämään.

maanantai 24. kesäkuuta 2013

Lasten ja imeväisten huudot

Jos uskot korkeampaan voimaan, joka on kaiken hyvän lähde, millä esimerkillä kuvaisit tuon voiman luonnetta? Eräät muinaiset israelilaiset tekivät yllättävän valinnan:

Herra, meidän Jumalamme, 
kuinka suuri onkaan sinun nimesi maan päällä!
Se julistaa sinun taivaallista kirkkauttasi.
Lasten ja imeväisten huudot todistavat sinun voimastasi. 
Ne ovat kilpenä jumalattomia vastaan, ne vaientavat vihamiehen ja kostoa janoavan.
(Ps. 8:2-3)

Joku kuuntelee lasten huutoja – ja hänelle tulee mieleen, että ne todistavat Jumalan voimasta. Jollekulle toiselle tulee mieleen aivan muuta, mikä on osoitus psalmin ajatuksen käänteentekevyydestä.

Blogin kirjoittamisessa on ollut pitkä tauko ja kesälläkin se saattaa olla ajoittaista. Olen keskittynyt kuuntelemaan imeväisen huutoja, ja toisaalta yrittänyt saada töitä järkevissä määrin eteenpäin. Paavon kasvua seuratessa on voinut seurata ikkunasta kevään kasvua kesäksi ja valon leikkiä vihreillä lehdillä.

Onko onnellisimpina aikoina vähiten kirjoitettavaa, kuten sanotaan? Ehkä ei, vaan päinvastoin: olisi niin paljon, kaikki! Niin paljon, ettei tule kirjoitettua mitään, vaan yksinkertaisesti oltua.

Eihän huudon kuuntelu aina pelkästään ihanaa ole, mutta levollisina hetkinä suurten silmien katse ja leveä virne vauvan kasvoilla jättävät rasitukset taakse ja mielen valtaa järeä kiitollisuus.

maanantai 17. kesäkuuta 2013

Jukolan ihmeet

En muista ennen katselleeni puun läpi alttaria. Suppa on loistava metsäkirkon pitopaikka, kuten Jukolan viestin jämsäläiset järjestäjät osoittivat.

Se, että alttari on alhaalla, kuvaa mukavasti kristinuskon perussuuntia. Kyse ei ole korkeuksiin kohoavasta salista, jossa ylhäällä, tavoittamattomissa, siintää alttari ja pappi. Sellaisessa tilassa vertauskuvallisuus puhuu Jumalan ylhäisyydestä, joka muuttuu helposti kaukaisuudeksi.

Alttari supan tai amfiteatterin keskellä vuorostaan kuvaa hyvin sitä, kuinka Jumala on tullut alas, ihmisten keskelle. Tässä nimenomaisessa suppakirkkosalissa [olisikohan historian ensimmäinen kerta, kun tätä yhdyssanaa käytetään?] erinomaista oli sekin, että alhaalla oli pieni vesiallas, kuin puhdas lähde, ristin vierellä.

Jukolan viesti tarjoaa monenlaisia ihmeitä. Harvassa niistä on kristinuskon nimilappu, kuten metsäkirkossa, mutta kristitylle koko tapahtuma on osoitus siitä, mitä hyvää voi syntyä, kun ihmiset toimivat epäitsekkäästi yhteiseksi hyväksi. Talkoorekisterissä oli kuulemma lopulta 1666 nimeä (tosin sieltä puuttui nuorin talkoolainen eli Paavo, joten päästään paremmalta näyttävään lukuun 1667; Paavon tehtävä oli herättää positiivisia tunteita toimitsijainfossa. Hymyillessään hän onnistui siinä erinomaisesti!).

Nykyään on vaikeaa saada ihmisiä sitoutumaan pitkäkestoiseen vapaaehtoistyöhön tai sellaiseen toimintaan, mistä ei saa itselle suoraa hyötyä. Onneksi on paljon poikkeuksiakin, ja Jukola esittelee niitä joka vuosi. On hämmentävää ja suorastaan liikuttavaa, että väki ilmoittautuu vaikkapa ohjaamaan liikennettä kaukoparkissa: siellä jököttäessään he eivät edes pääse osallisiksi kisa-alueen hienosta tunnelmasta, kilpailun seuraamisesta puhumattakaan.

Ihmisistä löytyy paljon hyvää, kun sitä yhdessä aidosti etsitään. Jukolassa yhdistyy luonto, liikunta, ilo ja yhteistyö. Tapahtumassa on paljon niitä hyviä piirteitä, joiden vuoksi ihmiset hakeutuvat kesäfestareille, mutta liiallinen kaljanjuonti on poissa ja musiikki on korvaantunut urheilulla. Tarjolla on loistavan urheilulajin lisäksi niitä perusihmeitä, joista kannattaa olla kiitollinen.


p.s. Kristittynä muuten uskon ja ajattelen, että yksi syy, miksi Suomessa on niin paljon ihania kesätapahtumia ja turvallista kesämeininkiä, on täällä pitkään vaikuttanut kristillinen perinne. Moni voi yllättyä, miten paljon ongelmia seuraa, kun julkisista tiloista karsitaan hartaudet, kristillinen kasvatus ohenee ja kasteet vähentyvät. Uskonnonharjoitus ei ole menestysautomaatti tai takuu hyveellisyyden synnystä, mutta kristinusko on kasvattanut epäitsekkyyteen ja Jumala näyttää usein siunaavan heitä, jotka turvautuvat häneen. Yhteiskunnan (eli kaikkien, mikä on aina vaikeaa) tehtäväksi tulee kehittää jokin muu rakenne, joka kasvattaisi hyveisiin; ja kristittyjen tehtäväksi tulee terävöittää vapaaehtoisvoimin toteutettavaa, ulospäin suuntautuvaa kristillistä kasvatusta. Onneksi taitaa vähintään mennä kauan, ennen kuin Jukolasta poistuu metsäkirkko; jos muutoksia halutaan, mahtuu metsään varmasti myös muita vapaaehtoisuuteen perustuvia hiljentymishetkiä.

perjantai 10. toukokuuta 2013

Kaste helluntaina


Vastakastettu vauva nostetaan ylös, iloinen huuto kajahtaa seurakunnasta ja väki saapuu parvena kastemaljan ympärille siunaamaan uutta tulokasta.

Tämä kaste tapahtui Chicagon luterilaisessa Augustana-seurakunnassa, jonka jumalanpalveluselämää oli ilo seurata. Se oli ensimmäinen tuntemani paikka, jossa yhdistyivät sekä liturgiset hienoudet että vahva yhteistunnelma. Koska asiaa oli pitkään työstetty ja eletty todeksi yhdessä, seurakunta ymmärsi, mistä liturgian kielessä oli kyse ja liittyi täysin sydämin tapahtumiin. Oli opettavaista huomata, että jopa evankeliumikirjan kantaminen keskikäytävälle voi olla aidosti ymmärrettävä kunnioituksen ele. (Suomessa se yleensä näyttäytyy pönötyksenä.)

Kaste jumalanpalveluksen yhteydessä on vaikuttava tapahtuma. Suomessa se tuntuu harvinaiselta, mutta maailmalla se on yleistä. Olennainen taustatekijä on seurakunnan sosiaalinen tilanne: pohjoismainen kansankirkko on erityinen ilmiö. Siellä, missä seurakunnat ovat tiiviimpiä tietyn ihmisryhmän joukkoja, on seurakuntaan kuuluminen suurempi osa identiteettiä ja silloin on luonnollista, että kastejuhla pidetään muun seurakunnan kanssa. Tätä kohtaa vaikkapa unkarilaisissa luterilaisissa seurakunnissa ja myös ulkosuomalaisseurakunnissa.

Monen tekijän summana päätimme, että oma lapsemme kastetaan seurakunnan yhteisessä jumalanpalveluksessa: Helsingin tuomiokirkon (kotikirkon, kirjaimellisesti!) helluntain messussa sunnuntaina 19.5. klo 10. Tuomiokirkossa emme todennäköisesti kokoonnu parvena koko seurakunnan voimin kastemaljan luo, mutta muu vahva yhteisyys toivottavasti korostuu.

Kuulin taannoin, että erään seurakunnan pappeinkokouksessa oli käsitelty sitä, kuinka olisi mukavaa, että kasteita olisi useammin messujen yhteydessä. Kyse on kuitenkin seurakunnan syvimmästä ytimestä. Eräs pastori kommentoi tähän, että idea on hyvä, sillä nykyajan kulttuurissa ihmiset haluavat mielellään olla esillä ja julkisuudessa. Eli tulijoita voisi löytyä.

Ehkä joku ajattelee, että mekin vain haluamme olla esillä, kun lapsi kastetaan julkisesti. Meille kyse on kuitenkin jostain valtavasti syvemmästä. On ollut hyvin koskettavaa kuulla, kuinka moni ihminen on rukoillut lapsemme puolesta jo ennen hänen alkuaan ja ennen hänen syntymäänsä. Monet heistä käyvät Helsingin tuomiokirkossa messussa, ja kaikki muutkin mahtuvat sinne kirkonpenkkiin. Tuntui hyvältä ja oikealta järjestää yhteinen juhla, koska asia on ollut niin yhteinen.

Se, miten Pyhä Henki johdattaa ihmisiä maailmassa, herättää usein hymyilyä. Tällä kertaa huvittavaa oli se, että emme mitenkään suunnitelleet kastetta helluntaiksi: päivämäärä 19.5. oli vain sellainen, joka sopi kaikille olennaisille osapuolille, kun asiaa suunniteltiin hyvissä ajoin (kuten Suomessa täytyy). Vasta myöhemmin valkeni, että sehän on helluntai: kristinuskon historian keskeinen kastepäivä. Pietarin helluntaipuhe lausuu:

”Tästä siis saa koko Israelin kansa olla varma: Jumala on tehnyt Jeesuksen Herraksi ja Messiaaksi – tämän Jeesuksen, jonka te ristiinnaulitsitte.” Kuullessaan tämän kaikki tunsivat piston sydämessään, ja he sanoivat Pietarille ja muille apostoleille: "Veljet, mitä meidän pitää tehdä?" 

Pietari vastasi: ”Kääntykää ja ottakaa itse kukin kaste Jeesuksen Kristuksen nimeen, jotta syntinne annettaisiin anteeksi. Silloin te saatte lahjaksi Pyhän Hengen. 

Teitä tämä lupaus tarkoittaa, teitä ja teidän lapsianne, ja myös kaikkia niitä, jotka ovat etäällä – keitä ikinä Herra, meidän Jumalamme, kutsuu.
(Ap.t. 2:36–39)

Kaste on sekä yksilön että yhteisön asia, kuten koko kristinusko. Seurakunta tukee kastettavaa, mutta samalla yhteinen kastejuhla vahvistaa seurakuntaa: se muistuttaa siitä, mistä tässä kaikessa on kyse. Ihminen, samaan aikaan pieni ja suuri, on Jumalan rakastama ja hänen huolenpitonsa alla. Kasteessa elää yhtä aikaa sekä syntymä että kuolema. Jotain vanhaa kuolee, jotain uutta syntyy ja ihminen valmistetaan koko elämän matkaa varten: myös kerran aikanaan tapahtuvaa fyysistä kuolemaa varten. Kasterukouksissa sanoitetaan varjeluksen pyyntö koko elämän tielle, aina taivaan kodin porteille asti. Kaikki toivovat, että tie olisi pitkä ja rikas, mutta jokaisen erilaisen tien puolesta rukoillaan.

Helluntain ohella toinen keskeinen kasteeseen liittyvä kirkkovuoden pyhä on pääsiäinen, joka on perinteisesti ollut kastepäivä. Väkevää symboliikkaa liittyy siihen, että pääsiäisyön pimeydessä kastettava liittyy Kristuksen kuolemaan ja herää pääsiäisaamun ylösnousemukseen veden, valon ja valkeuden kautta. (Floran blogi kertoo kuvaavasti tuoreesta pääsiäisyön kasteesta Helsingissä.) Siemen laskeutuu ensin maan pimeyteen ja sitten nousee rikkaana versona valoon!

Helluntaina iloitaan seurakunnan yhteydestä (”pyhäin yhteys, pyhä yhteinen seurakunta”, kuten uskontunnustus määrittelee), liitetään uusi jäsen valkopukuisten joukkoon ja kiitetään Jumalaa yhdessä kaikesta hyvästä. Tervetuloa mukaan erääseen meille hyvin erityiseen helluntaijumalanpalvelukseen!

Jos haluat muistaa meitä tai lasta, pyydämme, että sellaisessa tapauksessa harkitset kahta vaihtoehtoa. Ensiksi, messussa on paljon väkeä ja esimerkiksi koko Cantores Minores –poikakuoro; kryptassa on kirkkokahvit messun jälkeen ja kääretorttuja tarvitaan. (Jos teet sellaisen, liitäthän mukaan paperin siitä, mitä ainesosia leivonnaisessa on; ja jos ilmoitat meille, osaamme varautua siihen, montako kääretorttua on tekeillä.)

Toiseksi, lapsemme on jo aiemmin saanut ystäviltä runsaasti myös aineellisia lahjoja vaatteiden ja muiden tarvikkeiden muodossa. Sen sijaan maailmalla on paljon lapsia, joilta puuttuvat perustarpeetkin. Halutessasi voit tehdä lahjoituksen Kirkon Ulkomaanavun hätäapurahastoon: tili on FI33 1572 3000 5005 04 ja viestiksi voit laittaa ”Paavo Pihkalan kaste”. On hienoa nähdä, millaisen lahjoituksen voimme yhdessä tehdä vähäosaisten lasten hyväksi Paavon syntymän ja kasteen kunniaksi!

tiistai 7. toukokuuta 2013

Isän muistiinpanoja lapsivuodeajalta


Lapsen syntymään liittyy niin vahvoja tunteita, että niiden kuvaaminen sanoilla on hyvin vaikeaa – ja intiimiä. Siispä keskityn asialinjaan.

Voisin kirjoittaa paljonkin silmistä, sormista, ilmeistä ja varpaista, mutta tyydyn vain viittaamaan kahteen tekstiin: Psalmiin 139 (1–18) ja Eino Leinon runoon Sua katson vaan. Leino tavoittaa tässä jotain olennaista tunteen syvyydestä, vaikka en ainakaan itse samaistu yhtä karuun kulkurin kohtaloon kuin viimeinen säkeistö lausuu.

Yhden kokemuksen perusteella ei ole tarkoitus ryhtyä tietäjäksi, mutta alla olevat ajatukset peilaavat omia tuntemuksia ja arvioivat suomalaista synnytyskäytäntöä yhdestä näkökulmasta. Toivottavasti näistä pohdinnoista on apua jollekulle; useimmat ystäväni ovat tosin jo perustaneet erilaiset perheensä, mutta kenties tieto kulkeutuu.

1. Suomalainen yhteiskunta näyttää voimansa lasten ja äitien hoidossa. 
Terveydenhuollon resurssien väheneminen vaikeuttaa hoitohenkilökunnan työtä, mutta omien kokemuksieni mukaan he yhä hoitavat tehtävänsä erinomaisesti. Ehkä asia korostui itselleni, koska palasin Yhdysvalloista juuri ennen perhevalmennuksia: rapakon takana ei ole puhettakaan tällaisista palveluista, jos et ole onnekkaan varakas.

2. Perhevalmennusten kehittäminen vuorovaikutteisempaan suuntaan on hyvä liike, vaikka kehitettävää on vielä Helsingissäkin.
Monet muualla asuvat ystävät ovat toistaiseksi päässeet osallistumaan vain luentotyyppisiin perhevalmennuksiin. Helsingin kolmesta kerrasta koostuva malli, jossa on myös ryhmäkeskusteluja, on askel eteenpäin. Ryhmäkeskustelujen vetäminen ei toki ole kaikilla terveydenhoitajilla verissä, mutta kyllä se siitä, kun matkaan lähdetään.

3. Vaikka terveydenhoito on Suomessa erittäin tasokasta, silti pitää itse olla kartalla. 
Esimerkiksi meidän kohdallamme odottavalla äidillä ilmeni voimakasta kutinaa joka puolella vartaloa, mutta paikallinen terveydenhoitaja oli hyvin epävarma, lähettäisikö äidin laboratoriokokeisiin, kun ei kerran ollut selkeitä raskausmyrkytyksen oireita. Onneksi lähetti. Synnytyssairaalat tietävät kyllä hyvin, että kokovartalokutina viittaa maksan ylikuormitukseen (raskaushepatoosi), mutta terveyskeskus ei näköjään välttämättä.
Eli: jos odottavalla äidillä on erikoisia tuntemuksia, vaikkapa kokovartalokutinaa, ota ne vakavasti.

4. Kätilöiden ja lastenhoitajien ammattitaito oli ainakin Kätilöopistolla hämmästyttävän hyvä, vaikka vaihteluväliä toki on.
Kaikista olennaisinta on tietenkin, että synnytys sujuu turvallisesti ja että ensimmäisinä päivinä perheen tilanne vakiintuu hyvään suuntaan. Hyvä ”asiakaskohtaamisen” asenne on yhtäältä plussaa tämän päälle, mutta lopulta enemmänkin kuin pelkkää plussaa: toimiva vuorovaikutus hoitotiimin ja perheen välillä auttaa huomattavasti perheen arjen hyvässä käynnistymisessä.

Kätilöopistolla lääketieteellinen ammattitaito näyttäytyi erinomaisena: turvallisuuden tunne säilyi koko ajan. Vaikka meidän kohdallemme sattui erittäin kiireinen (täysikuinen) yö, kätilö onnistui tehtävissään loistavasti. Ehkä eniten hämmästytti juuri se, miten kokeneet kätilöt onnistuvat jättämään muiden huoneiden murheet taka-alalle ja huoneeseen tullessaan antamaan rauhallisen, keskittyneen kuvan. Isä, joka liikkuu käytävillä lämmittämässä kauratyynyä tai keittämässä teetä, huomaa kyllä, millainen hervoton härdelli osastolla on silloin, kun kaikki huoneet ovat täynnä, monta äitiä synnyttää samaan aikaan ja joukossa on vielä muutama erityinen tapaus, joita sitten siirretään Lastenklinikalle tai operoidaan. Naistenklinikan remontti aiheuttaa kyllä kovia paineita Kätilöopistolle; toivottavasti henkilökunta saa jossain vaiheessa palkinnoksi lisälepoa.

Lapsivuodeosastolla saattaa myös olla kiire, kuten meidän kohdallamme oli, jolloin isän rooli korostuu tilannetiedon säilyttäjänä. Papereihin kirjataan hoitomerkinnät, mutta yövuorossa oleva kätilö ei tiedä kaikkea, mitä aiemmin on tapahtunut.

5. Hyvän imetysotteen löytyminen kohtalaisen nopeasti edesauttaa kaikkien jaksamista, ja tähän kannattaa kysyä rohkeasti ja jatkuvasti apua. 
Hoitohenkilökunta auttaa kyllä, mutta apua pitää uskaltaa kysyä riittävän usein. Meitä auttoi suuresti, että kolmannen päivän iltavuoroon sattui kokenut lastenhoitaja, joka osasi antaa viimeiset niksit parhaan asennon löytämiseen (ja kaivoi maidon väliaikaista hörppyytystä varten kaapista vanhan kapalovaipan, joka oli loistava). Ehkä etenkin sinnikkäille suomalaisille voi tuntua vaikealta soitella kelloa usein, mutta tässä vaiheessa hoitajia kannattaa vaivata.

6. Jos vauvan keltaisuuteen annetaan sinivalohoitoa perheen huoneessa, kannattaa pitää kiinni siitä, että lamppu tuodaan äidin sängyn viereen eikä erillisen vauvansängyn ylle.
Nuori kätilö lähti liikkeelle siitä, että vauva nukkuisi omassa sängyssään ja vasta sitten, jos ei meinaa millään onnistua, siirretään lamppu äidin sängyn viereen. On vaikea ymmärtää, miksi tätä pitää edes yrittää. Vauvalle laitetaan sokkoside silmille, joka ymmärrettävästi ärsyttää vauvaa. Jos vauva on tottunut nukkumaan äidin lähellä, mikä on todennäköisyys, että vauva rauhoittuu yksinään side silmillä lampun alle? Muutenkin on tarpeeksi haastavaa saada vauva sekä rauhoittumaan että sidottua side silmille (jos hereillä, ei halua sidettä; jos nukkuu, todennäköisesti herää siteen laittamiseen). Itse kikkailimme yhden unikerran vauvan rauhalliseksi omaan sänkyynsä, seuraava meni jo turhan vaikeaksi ja onneksi kokenut lastenhoitaja tilanteen nähdessään siirsi saman tien lampun äidin sängyn viereen.

Erillissänky-menetelmä ei selity (ainakaan tässä tapauksessa) edes hoitoteholla, sillä sängynvierilamppu hoiti asian erittäin tehokkaasti. Lisäksi asian tekee absurdimmaksi se, että lepo ja sujuva syöminen auttavat myös paljon keltaisuuden laskuun, ja nämä molemmat vaikeutuvat erillissänky-menetelmällä.

7. Suomessa jaetaan paljon erinomaista tietoa esitteissä ja neuvolakäynneillä. Aukkoja saattaa kuitenkin jäädä.
Itse emme törmänneet esitteissä, emmekä osanneet löytää muualta ajoissa tietoa siihen, että imetysaikana kannattaa varoa sipulia ja valkosipulia äidin ruokavaliossa, saati sitten mausteita. Vauvat ovat yksilöitä, mutta myöskään kaali ei sopinut ainakaan meille. Jos olisimme älynneet varoa etukäteen, olisi säästytty useammalta vatsavaivaitkulta.

Paljon olen miettinyt esiteollisten ja teollisten/kaupungistuneiden yhteiskuntien eroa synnytykseen ja lastenhoitoon liittyen. Perinteisemmässä, tiiviimmässä yhteisössä ihmiset (ainakin parhaimmillaan) oppivat monenlaista siitä, miten muut hoitavat lapsiaan ja valmistautuvat synnytykseen. (Tämä on jopa etu evoluution ja lajin säilymisen kannalta, ja myös monet ihmisapinat tekevät näin.)

Esimerkiksi laulun merkitys synnytyksessä tai vaikkapa vauvan eri äänien tunnistaminen erilaisiksi viesteiksi (milloin haluaa vessaan (!), milloin kipristää, milloin on nälkä) ovat nyky-Suomessa vielä vaihtoehtoisia menetelmiä, mutta pohjimmiltaan ne ovat ikiaikaisesti hyväksi koettuja keinoja. Meitä ainakin molemmat ovat palvelleet hyvin, mutta kieltämättä tiiviimpi yhteisöllisyys tekisi näiden käyttöönotosta helpompaa. (Synnytyslaulusta on mainioita kursseja. Vessahätäviestinnästä on netissä tietoa, mutta eri äännähdysten lukeminen vaatii kärsivällisyyttä. Unien jälkeen on helppo käyttää vauva pissalla vessassa, mutta ruoan jälkeiset hädät ovat haastavampia tulkita.)

-*-
Päällimmäisenä lepää suuri kiitollisuus siitä, että kaikki meni hyvin, ja että niin monet ihmiset ovat sekä vapaaehtoisesti että työtehtävissään tukeneet erään vauvan syntymää. Elämän suloisuus lepää väkevänä ohikiitävissä keväisissä hetkissä.


p.s.
Isyysvapaan soundtrack:
Kate Bush: Aerial
Jukka Perko & co: Avara
The Gentleman Losers
Sigur Ros: Takk
Mogwai: Young Team

perjantai 26. huhtikuuta 2013

Olla (monta)


Elämässä voi olla monia suuriakin muutoksia, mutta on vain muutama kerta, kun kaikki muuttuu. Lapsen syntymä on yksi niistä.

Edellinen yhtä suuri muutos itselleni oli parisuhteen alku. Sanoitin asiaa intuitiivisesti toteamalla, että en enää ollut, vaan olimme. Nyt on seuraava vaihe, joka vaatii lisätarkkuutta kaikista keskeisimpään verbiin: olemiseen.

Veikkaan, että maailmasta löytyy kieli, jossa on eri verbimuodot kaksin olemiseen ja useamman henkilön kesken olemiseen. Suomeksi on tyydyttävä lisämääreisiin. Kun parisuhde alkoi, en enää ollut, vaan olimme (kahden). Nyt emme enää olleet, vaan olimme (monta). Olimme (perhe).

Sekä afrikkalainen ubuntu-ajattelu että länsimainen (joskin täällä vastakulttuurillinen) prosessiajattelu opettaa, kuinka ihminen ei koskaan ole eristetty yksilö. Se, mitä minä olen, on aina suhteessa-olemista. Olen mitä olen, koska muut ovat olleet minulle sitä mitä he ovat olleet, ja koska ympäristöni on ollut sellainen kuin se on ollut. On olemassa ”minää”, omaa itseäni, persoonaani, mutta kokonaisuus on muodostunut olennaisesti toisten kautta. Jos selvittäisi henkilöt ja luonnon ja paikat, jotka ovat olleet vaikuttamassa minuun (ja minä vähitellen heihin), saisi selvitettyä olennaisia syitä sille, miksi olen mitä olen.

Olla-verbiä on kohta käytetty enemmän kuin tässä blogissa koko viime vuoden aikana; on siis aika lopettaa. Tämä on kirjoitettu ennen lapsen syntymää. Ajattelin pidättäytyä kirjoittamisesta toviksi ja keskittyä uuden hengittämään tulleen ihmisen ihmettelyyn. Toivottavasti olemme kaikki hengissä. Ja pysymme Hengessä.

maanantai 22. huhtikuuta 2013

Kirje syntyvälle lapselle


Lapseni,
menee vuosia, ennen kuin osaat lukea tämän;
ja kun opit lukemaan, sinun ei pidä aloittaa tästä kirjeestä.
Kun aika on, ehkä löydät tämän.

Laskettu syntymäaikasi on 26. huhtikuuta. Päivä muiden joukossa, ja jos silloin synnyt, riemujuhlan päivä kaikille jotka odottavat sinua maailmaan. Kevään keskellä vietät syntymäpäivääsi, heräävän luonnon ja valon ja ilon luona.

Mutta kun olet vähän vanhempi, huomaat, että juuri kyseisenä päivänä osa ihmisistä on jostain syystä erityisen vakavia. Totisia. Huolestuneitakin, mutta he yrittävät peittää sitä sinulta, koska olet vielä pieni lapsi. He tietävät, että aikanaan sinäkin saat tietää, kuinka samana päivämääränä Tsernobylissä sinetöitiin monen kaltaisesi lapsen kohtalo, ja vanhempiesi kaltaisten vanhempien kohtalo ja isovanhempiesi kaltaisten isovanhempien kohtalo. [He kuolivat säteilyyn, koska ihmiskunta ei osaa hallita käytettävissä olevia voimiaan; osa menehtyi nopeasti, osa hitaasti, monien kuolinsyytä ei koskaan myönnetty.]

Usein mietin, mitä sinä ja sukupolvesi ajattelevat meistä edellisistä sukupolvista; meistä, jotka ovat sinulle historiaa. Sillä lapseni, jos saat elää, joudut näkemään ajan, jolloin toteutuu se, mistä tämän kirjoitushetkellä varoitetaan. Jo nyt epäsäännölliset sääilmiöt ravistelevat maapalloa joka puolella, juomavesi vähenee, kansainvaellukset kasvavat vähitellen, ympäristösotien uhka kasvaa koko ajan.

Usein mietin, mitä sinä ajattelet meistä edeltäneistä sukupolvista. Oletko lempeä ja katsot meitä kuin kaikkia ihmissukupolvia? Näet ihmisen, olennon, joka ei osaa ajatella kuin omaa hyötyään eikä muuta kuin pientä välimatkaa pidemmälle – sellaisen olennon, jollainen ihminen on aina ollut. Vai oletko ankara, oikeutetun ankara, ja katsot meitä kuin kaikkia ihmissukupolvia? Näet ihmisen, jolla olisi mahdollisuus vaikuttaa siihen, että asiat menisivät paremmin, tai ainakin vähemmän huonosti – ja näet ihmisen, joka ei tee mitään riittävää.

Näet ihmisen, joka yrittää selvitä arjestaan, kuten ihmiset aina ja kaikkialla. Näet ihmisen, joka toivoisi parempaa maailmaa, muttei oikein tiedä, mitä voisi tehdä. Mutta kun näet kaikki ne teollisuusmaiden keskiluokkaiset ja yläluokkaiset ihmiset, jotka aidosti olisivat voineet tehdä jotain, mitä sinä ajattelet? Mitä ihmettä sinä ajattelet?

Aikana, jolloin sotaherrojen mahti ainakin hetkeksi väistyi monen maan yltä, taloudellisen rikastumisen sotaherrat valtasivat maailman. He ehdottivat, että maailmasta tehdään peli; ja pelit ja leikit ovat jumalallinen lahja, mutta tämä kyseinen peli oli kieroutunut peli, jonka säännöt eivät olleetkaan kaikille samat. Niille, joilla oli – ja jotka pelasivat taidokkaasti –, annettiin kaikki; ja niiltä, joilla ei ollut mitään, vietiin sekin vähä. Aidosti käänteisellä tavalla tapahtuvaa roolien vaihtumista luvattiin vasta tuonpuoleisella tuomiolla, mutta se ei usein jaksanut lohduttaa.

Poliitikoilla oli yhä valta, ja sitä kautta periaatteessa kansalla; mutta kansa pysyi tyytyväisenä oluella ja sirkushuveilla, eikä välittänyt huomata, kun valta vietiin siltä. Pato murtui yläjuoksulla, mutta poliitikot kiistelivät alajuoksulla siitä, millaisia kanavia kaivettaisiin ylitsevuotaville vesimassoille. Lisäksi he yrittivät kovasti pysyä pinnalla ja olla riittävän vähäpätöisiä, kevyitä, jotta he eivät ärsyttäisi ketään liikaa ja heidät valittaisiin uudestaan. Sillä kansa suuttui heti niille, jotka yrittivät ehdottaa liian suuria kertamuutoksia: harva halusi nähdä padon murtuneen, niin kauan kuin jotenkin saattoi uskoa, ettei se ole tapahtunut, vaikka vesimassat mylvivät silmien edessä. Kun kaikki kiisivät eteenpäin tulvavirran mukana ja moni oli jo hukkunut, oli liian myöhäistä.

Se oli kaunis unelma, lapseni; kaunis unelma siitä, että maailma voisi pysyä koossa ilman jatkuvaa taistelua pahan valtoja vastaan. Se oli kaukaisten aurinkorantojen haave, jonne teräskoneet lennättivät pakoon arjen kuormia; se oli hetken aikaa koetun kulutusjuhlan ja mukavuuksien huuma, jonka usvaa moni luuli luonnolliseksi. Sumun keskellä sukupolvet halusivat uskoa, että varoitukset ovat väärässä; se oli inhimillistä, se oli osittain ymmärrettävää, se oli väärin, se oli kauhistuttavaa. Tietenkään kaikki varoitukset eivät toteutuneet täsmälleen niin, kuin oli ennustettu; ja ihmiset käyttivät sitä silmälappuna, saivat yhden syyn lisää kieltäytyä näkemästä, vaikka kaikki oli näkemällä nähtävissä ja kuulemalla kuultavissa.

Lapseni, sinun sukupolvesi lienee se, joka todella heräsi; joka alkoi toimia, kun virran varassa kelluttaessa ei enää veden kieltäminen onnistunut. Saitteko ja saatteko te ohjattua meidät johonkin, jossa olisi edes hetken turvaa? Ehkä on liikaa, suorastaan tautimme perikuvan mukaista, toivoa että saisitte enää korjattua patoa; ehkä voi vain toivoa, että vuorenhuipulla voidaan selvitä, kunnes vesi kerran laskee. Ehkä voi vain toivoa, että kerran on sukupolvia, jotka ymmärtävät myyttien voivan olla ennustuksia ja että kerran Nooan ei enää tarvitse rakentaa arkkia.

Lapseni, jos Luoja suo ja saat elää; kun leikit auringossa, näetkö isäsi silmissä samanaikaisen jyrisevän riemun ja pauhaavan haikeuden, kun hän ylpeänä katsoo kasvuasi? Milloin saavutat sen iän, jolloin tuon katseen luonne aukeaa sinulle – liian varhain tai liian myöhään? Tuo hetki, jolloin leikit, jolloin maailmankaikkeus on käsissäsi, tuo hetki on autuus ja vaara, suloisen unohduksen välttämätön siunaus, jota ilman olisi vaikea jaksaa elää ja joka samalla voi viedä vanhempiesi sukupolven entistä kauemmas pakoon padon luota. Kun hetkessä on kaikki ja murhe katoaa ajattomuuteen, olemme hetken läsnä siinä todellisuudessa, joka on ollut ja on ja tulee olemaan; ja siinä jumalallisessa todellisuudessa ilmenee kaiken ainut toivo, yksi ja kolme samassa. Se kantakoon sinut ja meidät kaikki kerran yhteen, meren pohjasta tai rannoilta.


Earth Day, 22.4.2013


keskiviikko 17. huhtikuuta 2013

lauantai 16. maaliskuuta 2013

Iskevät kappaleet


Hitti-sana pohjautuu iskevyyttä tarkoittavaan termiin. Aidot ”hitit”, syvästi iskevät kappaleet eroavat toisistaan mielenkiintoisella tavalla. Osa kolahtaa heti ja kovaa, toiset vasta ajan kanssa.

Asia on ilmiselvä, mutta siitä puhutaan yllättävän vähän: etenkin nuorille ihmisille musiikki on yhä olennaisempi syvän kokemisen kanava. Kappaleet sanoittavat syviä tuntoja, liittävät yhteen toisten kanssa ja todistavat että maailmassa on joku toinenkin, joka näkee ja kokee asioita samankaltaisella tavalla. Musiikin merkitystä voisi hyvin kuvata sanalla uskonnollinen, mikä selittää myös idoleihin kohdistettuja hurmoksellisia tunteita.

Se, mikä ikiaikaisesti on liittynyt uskontoihin, toteutuu teollistuneissa maissa nykyään usein musiikin kautta. Turhaan ei puhuta esimerkiksi ”rock-kulteista”. En toista (enempää) sitä, mitä syksyllä pohdin Springsteenin keikan yhteydessä, enkä käsittele musiikin olennaista liittymistä myös perinteisiin uskontoihin. Tähtäimessä ovat nyt hitit.

Itse olen kansankirkon kasvatti, enkä kykene erottamaan aikaa, jolloin en olisi ollut kristitty. Samalla olen aikani kasvatti, jolle hitit ovat aina ala-asteen loppuvuosista lähtien olleet olennaisia elämän jäsentäjiä ja tunteiden käsittelyn kanavia. Metallibändien jäsenet ovat usein olleet eettisesti onnettomia egoisteja, mutta ehkä juuri heidän elämänsä säröisyys on edesauttanut sellaisten kappaleiden luomisessa, jotka ovat palvelleet miljoonia ihmisiä ympäri maailmaa. Suuret kiitokset, siis, GNR, Metallica ja muut! Otettakoon eettisyytenne arvioinnissa huomioon myös se lieventävä asianhaara, että maailmanmaine tahtoo turmella lähes jokaisen.

Onneksi musiikkimaku sai laajentua lukion ja sivistyneiden ystävien myötä (kiitokset vain, Pekka, Teemu ja Jussi!). Lienee luonnollista, että kun elämännäkemys laajentuu murrosiän angsteista, tarvitaan myös laajempia sävyjä musiikkiin. On yhtäältä karua huomata, kuinka harvoin uudet kappaleet nykyään koskettavat yhtä väkevästi kuin nuorena. Samalla on jotenkin lohdullista, että monet vanhoista suosikkiartisteista tavoittavat yhä taiteellaan.

Neil Young, Tori Amos, Nick Cave, CMX ja U2 kolahtavat yhä, eivätkä pelkästään vanhojen kappaleidensa osalta; hitteihin liittyy se mielenkiintoinen dynamiikka, että suhde niihin säilyy, mutta niiden tuore väkivoima laimenee ensi-ihastuksen hälvettyä. On toki jotain harvinaisia klassikkoja, jotka vuosi vuodelta pystyvät järisyttämään (etenkin jos niitä ei puhkisoita) ja jokainen edellä mainittu artisti omaa näitä. Näitä taiteilijoita yhdistää myös se, että liki parissakymmenessä vuodessa he ovat ehtineet tehdä monentasoista materiaalia ja paljon keskinkertaistakin. Omasta mielestäni tasonsa ovat parhaiten säilyttäneet Cave ja CMX, näin keskimäärin. Mutta parin viime vuoden aikana sekä Young, Amos että U2 ovat kaikki julkaisseet parhaat levynsä vuosikausiin, ja näiltä albumeilta löytyy moni niistä kappaleista, jotka ovat vielä jaksaneet kolmikymppistä kolahduttaa.

Tämä teksti sai itse asiassa alkunsa Caven uudesta kappaleesta Higgs Boson Blues, joka onnistuu koskettamaan jotain sellaista voimanlähdettä, mikä nostaa biisin lentämään muiden ylle. Nerokkaasti nimetty kappale voisi kuvastaa metafyysistä turhautumista niihin ajatuksiin, joiden mukaan fysiikka selittää universumin perimmäiset filosofiset ja teologiset kysymykset, mutta tämä ei itse asiassa korostu tekstissä. Biisin sanoitus on Cavelle tyypillistä hämärää lyriikkaa, josta saa lähes yhtä vähän selvää kuin Dylanin Desolation Rowsta, mutta jonka tunnelma on myös maanisen maaginen. Hämmentävä musiikkimatka jättää latauksen väreilemään arkeen, kaiuttimien vaiettua. (Ekumenian harjoittajaa viehättää myös kappaleen lause: ”I’m driving down to Geneva.”)

Toinen vaihtoehto on, että ajan myötä löytää kappaleen tai levyn hienouden. Tämä lienee uhanalainen laji nykyaikana. Kun levyjä ei kohta enää fyysisesti ole, kuka palaa kuuntelemaan sellaista, mistä on vähän pitänyt, mutta ei kokonaan ymmärtänyt? On liian helppoa valita tietokoneen soittolistalle vain ne levyn kappaleet, joista eniten pitää.

Tänään ajattelen erityisesti CMX:n Pedot-levyä, joka paranee koko ajan. Levy on haastava temaattinen kokonaisuus, jonka kappaleiden ajatukset nivoutuvat toisiinsa: vertaa esimerkiksi sitä, miten valo-teemaa käsitellään. Kaiken taustalla on ihmisen ainainen mahdollisuus ajautua harmauteen, lamauttavaan ja tuhoavaan; levy on synkähkö, mutta ei vailla toivon sävyjä. Kokonaisuudesta on ikävä poimia vain osia, mutta esimerkiksi tämän Mustat siiven yli taivaan -kappaleen hienous on kiteyttävää ja hitaasti sulavaa. Näkyvän valon olennot ja Valoa nopeammat koneet jatkavat toiveikkaampaa lentorataa.


P.S. Googlen tarjoamat tyypilliset hakutermit paljastavat joskus kiehtovia asioita. Moni on näköjään yrittänyt googlata ”higgs boson blues meaning”. Onnea matkaan. Kaikki merkitykset eivät ole tarkoitettukaan löydettäväksi internetistä.

sunnuntai 10. maaliskuuta 2013

Hankikanto


Elämä on lumen rasahtelu ja aurinko.

sunnuntai 3. maaliskuuta 2013

Autiomaita


Edward Abbey, Exodus ja studeeraus: viikosta muodostui erämaa-teemainen.

Tutkijan työ voi muistuttaa hämmästyttävästi erämaahan vetäytymistä. Kilvoittelusta on kyse, tai sitten kiehtovasta vaelluksesta.

Kilvoittelija on samaan aikaan onnellinen ja vaikeuksissa. Onnellinen, koska hän tekee sitä, minkä kokee oikeaksi ja mitä on tahtonut. Vaikeuksissa, koska hänen pitää itse selvitä siitä. Toiset voivat toisinaan auttaa, mutta selviytyminen on lopulta itsestä kiinni – ja tietenkin korkeimmista voimista.

Aamupäivisin vaellan kiehtoviin maastoihin, jotka tutkimustyön löytöretkeily tarjoaa. Sanomalehden avaan vasta lounaalla, sähköpostin ja Facebookin kahvitauon jälkeen. Se, että näin on mahdollista tehdä, on harvinaista ja onnekasta. Harva tosin ymmärtää, miten haastavaa on vastata ensi sijassa itse tekemisistään. Olen tosin ollut onnekas myös siinä, että juttu toimii.

Loppuiltapäivästä, usein uimisen jälkeen, voi harrastaa muita hyviä hankkeita. Erämaat sattuivat tämän viikon teemaksi: torstain raamattuluentoni Vanhalla kirkolla käsitteli erämaan merkitystä kristinuskossa ja etenkin pyhiinvaellusteologiassa. Samaan aikaan valmistelin Retki-lehden Amerikan kansallispuistot -sarjan seuraavaa juttua Archesin ja Canyonlandsin puistoista, joiden keskeinen kuvailija on luontokirjailija Edward Abbey, suuri erämaiden rakastaja.

Abbey on tullut tutuksi ympäristöetiikan kirjoista, mutta jutunteko tarjosi oivan syyn perehtyä tarkemmin Kesä autiomaassa -teokseen. Suomennus on kulttuuriteko: alun perin vuonna 1968 julkaistu autiomaaluonnon upea kuvaus on nyt helposti tutustuttavissa.

Abbey kirjoittaa nasevasti, paikoin nerokkaasti ja usein yllättävästi. Radikaalisuuteen taipuvainen oman tiensä kulkija yltyy auringonnousujen ylistyksiin, juo aavikolla olutta indigokäärme paitansa sisällä ja kritisoi puistoviranomaisia ”kansallisparkkipaikkojen” luomisesta. Myöhemmin Abbey radikalisoitui entisestään ja hänestä tuli ympäristöliikkeen äärimuotojen sankarillisena pitämä hahmo.

Exodus ja Kesä autiomaassa liittyvät lopulta yhteen. Israelin kansan vaelluksen pohjalta moni myöhempi kristitty on tulkinnut, että erämaat ovat ennen kaikkea karmeita vastoinkäymisten paikkoja, jotka pitää päihittää. Yksi pahimmista tällaisen ajattelun muodoista on ollut Pohjois-Amerikan ylikävely, jossa usein käytettiin juuri erämaavaelluksen tematiikkaa. Raamatun monet tekstit erämaasta Jumalan luomana unohtuivat.

Abbey julistaa erämaan ehdotonta arvoa: kivien ja käärmeiden, kanjonien ja katajien. Siinä missä erämaat olivat Raamatun uskonnollisille johtohahmoille hengellisten kokemusten olennaisia paikkoja, on autiomaa Abbeylle ekstaattisen henkisen kokemuksen lähde.

Perinteinen hurskaus oli Abbeysta kaukana, mutta koskemattoman erämaan laidalle hän kirjoitti: ”Jumalan tähden, jättäkää tämä seutu rauhaan – Abbey.”
Hänen matkakumppaninsa lisäsi alle: ”Abbeyn tähden, jättäkää tämä seutu rauhaan – Jumala.”
(Kesä autiomaassa, s.300, suom. Jussi Hirvi)

tiistai 12. helmikuuta 2013

Pyhiinvaellusta Ruotsissa


Vadstena on yksi kauneimmista kaupungeista, joita tunnen. Seminarium om pilgrimsteologi 6.-8.2. tarjosi sekä akateemista että hengellistä antia.

Maailmalla tehdään kohtalaisen vähän akateemista teologista pyhiinvaellustutkimusta: useimmiten asialla ovat uskontotieteilijät. Edes valtava yhdysvaltalainen AAR / SBL –konferenssi ei tarjonnut ainuttakaan varsinaista esitelmää alalta. Sen sijaan paikkaan (place) kohdistuu kansainvälisesti alati kasvavaa mielenkiintoa. Usein paikkojen merkitystä käsittelevät kirjat pohtivat samalla luonnon merkitystä ja yleensä myös pyhiinvaellusta, joten kiinnostuksen kohteeni yhdistyvät näissä teoksissa.

Ruotsin kirkon tukema pyhiinvaellusteologia ja sen tutkimus on ensi sijassa luonteeltaan hengellistä, mutta sisältää myös kuvailevaa tutkimusta. Vaikka Ruotsissa on useita pyhiinvaelluskeskuksia ja palkattua henkilökuntaa, on Vadstena alan ydinkeskus, monestakin syystä. Ikivanha birgittalaisperinne tekee kaupungista katolisen pyhiinvaelluskohteen, ja 1990-luvun lopussa syntynyt Pilgrimscentrum on monin tavoin näyttänyt tietä ruotsalaiselle ja koko pohjoismaalaiselle pyhiinvaellusajattelulle.

Erityisen vaikutusvaltainen on ollut Hans-Erik Lindström, jonka seitsemän pyhiinvaelluksen avainsanaa ovat Pilgrimscentrumin teologian ydinaluetta. Ne ovat levinneet muihin pohjoismaihin, joskin Suomessa hyvin harvoin tiedetään Lindströmin osuutta asiassa. Hänen kirjansa Pilgrimslivet (2005) avaa tarkemmin avainsanoja, joiden taustalla on hänen pitkä kokemuksensa pyhiinvaelluksen parissa. Vielä käytännönläheisempiä havaintoja pyhiinvaelluksesta löytyy Lindströmin aiemmasta kirjasta Det Sjunger Under Skosulorna (1997). Toinenkin Pilgrimslivet-niminen kirja on olemassa, nimittäin tuore ja mainio kokoelma ajatuksia sekä kuvia vaelluksiin liittyen (2012, toim. Anna Braw).

Lindström ei tänä vuonna ollut seminaarissa, mutta Sanna Lindström ja monet muut pyhiinvaellusajattelijat kylläkin. Seminaarin ja Vadstenan arvostuksesta kertoo se, että puhujien joukossa oli useita piispoja, etenkin ”kolmen Martin kopla” eli Martin Lind, Modeus ja Lönnebo. Seminaarin esitelmät julkaistaan aikanaan kirjana ja kahden edellisen seminaarin artikkelikokoelmia saa keskuksen nettikaupasta.

Lindin käytännön elämään sovellettu ehtoollisteologia (esim. Salt, bröd och vin - en pilgrimsteologi, 2011) käyttää pyhiinvaellusta kokonaisvaltaisena kuvana kristityn elämästä (”tiestä”). Modeus taasen tunnetaan Suomessakin selkeästä ulosannistaan (mainittakoon samalla, että Lindin skåne-svenska oli muuten hitusen vaikeaa ymmärtää) ja luovasta ajattelustaan esimerkiksi kasvatuksen saralla. Myös hänen tämänkertainen puheensa kasvojen merkityksestä oli kiinnostava.

Suurimman vaikutuksen teki kuitenkin Lönnebo, samaan aikaan hauras ja suoraselkäinen vanhus, jonka rytmitetty puhe eteni syvällisten ajatusten maastossa hiljaa kävellen. Etenkin rukoushelminauhasta tunnettu Lönnebo kirjoittaa yhä kirjoja ja ajatus on terävä. Esimerkiksi käsite ”sentrifugi-yhteiskunta” on sangen osuva. ”Det är svårt att vara still i centrifugen.” Kristinusko ja muut hitauden ideologiat linkoutuvat kauemmas vinhasti sykkivästä nykyelämän liikekeskuksesta.

Lönnebo on osallistunut myös Ruotsin kirkon ekoteologian kehittämiseen, jonka tutkiminen oli matkani sivutarkoitus. Valitettavasti peruskäsitykseni varmistui: yllättävän vähän Ruotsissakin alaa harrastetaan. Stefan Edman lienee nimekkäin hahmo, jonka lukuisten herättelevien kirjojen joukossa on myös Lönnebon kanssa yhdessä kirjoitettuja teoksia (esim. tämä). Ekofeminististä teologiaa edustaa Maria Jansdotter Samuelsson, joka on toukokuussa Sigtunassa pidettävän merkittävän kansainvälisen ekoteologisen seminaarin paikallinen yhteyshenkilö.

Pyhiinvaellusteologiaa on talvella ja keväällä tarjolla myös Helsingissä. Pidän aiheesta kurssia yliopistolla yhdessä Heikki Pesosen kanssa: Pyhiinvaellus, paikka ja pyhä -kurssi tarjoaa mainion mahdollisuuden yhdistää erilaisia kiehtovia aiheita. Yliopistolla metodi on akateeminen, mutta kirkollistakin sovellusta on tarjolla Vanhassa kirkossa torstai-iltoina 21.2., 28.2., 21.3 ja 4.4. Toisesta Mooseksen kirjasta eli Exoduksesta liikkeelle lähtien käsittelen pyhiinvaellusteologiaa sekä kristinuskon ”perusjuonena” että käytännön pyhiinvaelluksiin liittyen. Lisätietoa löydät aihetta käsittelevästä blogistani pyhiinvaelluksesta.blogspot.fi.

Vadstenan ja sen ympäristön kauneudesta kirjoitin syksyllä. Talvipuku on erilainen, muttei vähemmän kaunis: lumi kehystää vanhojen puutalojen värikylläisiä pintoja ja luostarin jyhkeitä piirteitä. Vätternin rannassa jäälautat keinuvat ja tuulisena päivänä aaltojen pisarat jäätyvät koristeiksi rantamuuriin. Jos avantouinti ei houkuta, selkäänsä voi elvyttää uimalla harjakattoisessa hallissa. Kaiketi vain Ruotsissa (ja Vadstenassa) voi onnistua, että kerran viikossa hallissa pidetään ”ui rauhassa”-tunti: valot sammutetaan, kynttilät palavat altaan ympärillä ja hämärään sukeltaessa voi kuvitella uivansa katedraalissa.

keskiviikko 30. tammikuuta 2013

Narnia-planeetalle


Lumi on verhonnut puut taikamaailmaksi, joten on hyvä aika kirjoittaa Narniasta.

C.S. Lewisin kirjasarjan salaisuuksia on nimittäin selvitetty ennenkuulumattomalla tavalla. Kirjat ovat olleet hyvin suosittuja, mutta lukijat aina Lewisin ystävästä Tolkienista lähtien ovat kummastelleet, miksi niissä esiintyy niin erikoinen joukko hahmoja ja tapahtumia.

Suomessa tammikuussa vieraillut Oxfordin yliopiston tutkija Michael Ward sai lopulta selville Lewisin jekun. Keskiajan kirjallisuutta ammatikseen tutkinut Lewis oli hyvin viehättynyt vanhasta seitsemän taivaan mallista, jossa eri taivaankappaleisiin liittyi kuhunkin oma symboliikkansa. Planeetoilla ja kuulla oli kullakin oma metallinsa, niihin nivoutui tietty temperamentti, hyveet ja paheet.

Ward julkaisi kirjoissaan Planet Narnia ja The Narnia Code todellisen jymyuutisen: Narnian seitsemän kirjaa liittyvät kukin yhteen taivaankappaleista ja niiden symboloimista asioista. Kirjojen hahmoissa näkyvät planeettasymboliikan luonteenpiirteet, sekä hyvissä että pahoissa muodoissaan. Metallit ja värit nivoutuvat osaksi tarinoiden tunnelmaa, ja jopa sanavalinnoissa näkyy taivaankappaleiden pohjalta muotoutuneiden termien suosiminen.

En käy avaamaan asiaa enempää, vaan tyydyn lämpimästi suosittelemaan kirjoja ja Wardin haastatteluja. Viime aikoina on ollut esillä myös Lewisinkin mentorina toiminut G.K. Chesterton, jonka Oikea oppi -teos löytyi jupiteerisen joulupukin kontista. Chesterton, josta myös vieraili puhumassa tutkija Oxfordista, ansaitsee oman blogitekstinsä joskus; todettakoon vain, että Antti Nylenin käännös on kulttuuriteko ja tarpeen tämän ajan keskusteluihin kristinuskosta.

Oxfordilaisen Tolkienin teologiasta olisi paljonkin keskusteltavaa, ja valmis dispositio pienelle kirjallekin siitä, mutta toistaiseksi joudun tyytymään lehtiartikkeliin. Tekstin valmistumisen siivitti työskentelyhytti junassa Orivedelle, jossa lumihankien keskellä vietetty äänitysretriitti piristi perinteisesti. Onneksi Keskuspuistokin tarjoaa lumimaisemia: talvi sivakoi eteenpäin lujaa vauhtia kaikkien haasteiden ja hyvien asioiden keskellä.

sunnuntai 6. tammikuuta 2013

Työn alla


Luontokirkkovuosi, Amerikan kansallispuistot ja Arjen virret.

Loppuvuosi ja vuodenvaihde ovat sujuneet vapaa-ajan osalta kirjoitustöiden merkeissä. Suurin työ on ollut Luontokirkkovuosi -kirja, jonka yhdessä ympäristöeetikko Suvielise Nurmen kanssa toimitamme. Työryhmään on kuulunut lisäksi ympäristökasvattaja, kirkon kasvatustyöntekijä ja kanttori. Parin vuoden prosessi on pian valmis: kirja esitellään Jyväskylässä 10.1. Nuori2013-tapahtumassa, johon Kirkon lapsi- ja nuorisotyön neuvottelupäivät ovat tänä vuonna yhdistyneet.

Kirjan ensimmäinen työnimi oli Metsäkirkkokäsikirja. Tavoitteena on koko ajan ollut tarjota virikkeitä luonnon ja hartauselämän yhdistämiseen. Koska kirja käsittelee myös sisätiloissa tapahtuvaa luonnon huomiointia ja vuodenajoista tuli keskeinen kirjan jäsennys, otsikko muuttui. On ollut palkitsevaa kanavoida englanninkielisen maailman virikkeitä kirjaan (Season of Creation, uusi kirjallisuus luontoon ja jumalanpalveluselämään liittyen, A Rochan materiaalit jne.). Samalla on jälleen ollut sangen haastavaa tehdä kirjaa päivätyön (ja muiden projektien) ohella. Lopputulos, kirjan julkaisu on suuren ilon aihe!

Amerikan kansallispuistot, joita tämä blogi esitteli viime vuonna, ovat Retki -lehden pitkän kirjoitussarjan aiheena. Ensimmäiset osat ovat jo valmiina: Yellowstone ilmestyi numerossa 9/2012. On ollut mukavaa palata matkamuistojen pariin ja tutkia puistoja lisää. Kirjoitussarjan jokaisen osan kyljessä ilmestyy pienempi juttu Amerikan luontovaikuttajista, joten akateeminen tutkimuskirjallisuus pääsee myös käyttöön. Rehellisesti väitän, että Retki-lehti on yleistasoltaan erittäin kiinnostava julkaisu – suosittelen!

Olen huomannut tutkineeni kasvavassa määrin virsikirjaa. Sysäyksen tähän antoi paitsi virsien hienous, myös luontoaiheen kartoittaminen virsikirjassa. Erityisesti retriittejä ohjatessa ja valmisteltaessa on ollut mielenkiintoista tutkia suomen- ja ruotsinkielisten virsikirjojen luontosisältöjä. Tämän seurauksena ilmestyy seuraavassa Crux-lehdessä Talvivirren puolustus -kirjoitus, joka tarkastelee eri vuodenaikojen tarpeellisuutta.

Tänä vuonna Cruxissa ilmestyy myös Säkeistö arkeen -kirjoitussarja, joka nostaa esiin jokapäiväiseen elämään liittyviä vähemmän tunnettuja virsisäkeistöjä. Yhä enemmän hakeudun sellaisten sanoittajien seuraan, jotka tarkastelevat sekä hengellisiä että maallisia asioita yhtä aikaa. Teologeista esimerkiksi Joseph Sittler, Karl Rahner (ainakin osittain), Jaakko Haavio ja Anna-Maija Raittila vetävät puoleensa kokonaisvaltaisella ymmärryksellään.

Tällä hetkellä englanniksi kirjoitetaan kasvavassa määrin teologista kirjallisuutta, joka tarkastelee jokapäiväiseen elämään liittyviä asioita, kuten syömistä, matkustamista, musiikkia ja elokuvia. Siitä olisi hauska pitää vaikkapa luentosarja; jos sitä muutaman vuoden päästä ehtisi?


P.S. Hyvää uutta vuotta!
Kiitos blogin seuraamisesta, ilman lukijoita tämä olisi sangen turhaa.