Joulu ja maailman valo

.
Joulu on rajapinnan juhla
rajallisuuden ja rajattoman leikkauspiste.

Tarkempia ajatuksia tästä voit halutessasi lukea Kirkkonummen seurakunnan sivuilta, jossa kirjoitan Maailman valosta ja joulusta. Keskustelukumppanina on kirkkonummelainen Maailman valo – ooppera, mutta aihepiiri on laajempi eikä välttämättä vaadi oopperan tuntemista.

Joulun sanoma kohdistuu iankaikkisesta (rajattomasta) ajalliseen (rajalliseen), mutta moni kokee jouluna juuri rajallisuuden vahvasti. Ihmisen hyvä tahto, mutta heikompi toteutuminen antaa usein tulokseksi päinvastaista kuin mitä toivottiin.

Levollinen yhdessäolo perheen kanssa – mutta kiire ja touhu nakertaa, ja samassa tilassa joutuu kohtaamaan rehellisesti toiset. Hyvässä ja vaikeassa.

Keskittyminen kaikista tärkeimpiin, ei-materiaalisiin asioihin – mutta markkinavoimat iskevät joulukrääsän armeijoin.

Toivottavasti sinä, hyvä lukija, onnistut välttymään näiltä karikoilta. Onhan joulu loppujen lopuksi hämmästyttävä mahdollisuus. Kuinka paljon köyhempiä olisimmekaan, jos emme kokoontuisi yhteen kaikista tärkeimpien asioiden äärelle?

Suuren hyvän vuoksi kannattaa taistella hankaluuksiakin vastaan. Perusasioista nauttivaa, yhteisöllistä ja rentoa joulua!

Joulutorin viereltä

.
Aitoa joulua ei voi ostaa
ainoastaan myydä

ja senkin vain kerran
samalla kun sielunsa.


Sarjasta Ajatuksia Kampin joulutorin liepeiltä

Syksyn satoa

Jokaisella vuodenajalla on kauneutensa. Syvä tarkoituksenmukaisuus asuu marraskuisessa metsässä. Tietty karuus kiinnittää huomion uudella tavalla.

Syksyäni on luonnehtinut vanhojen ympäristöön liittyvien tekstien lukeminen. Suomalaisista kirjoista erityisen sympaattinen on ollut Reino Kalliolan Suomen kaunis luonto vuodelta 1946.

Kuka nykyään kirjoittaisi kokonaisesityksen luonnosta? Tuohon aikaan sitä tapahtui. Kirja lähtee liikkeelle karunkauniin rantakallion kuvasta: Suomenniemen etuvartiosta. Suomen luonto saa kertomuksen kehykset; kyse on suuresta kokonaisuudesta, jonka keskellä ihminen ihmettelee.

Kalliolan, yhden 1900-luvun keskeisimmän suomalaisen luontovaikuttajan, luontosuhdetta leimasi kristillinen tausta. 1960- ja 1970-lukujen ympäristöliikkeen tuomiot kristinuskon taantumuksellisuutta kohtaan olivat vasta edessä; ja toivottavasti ne joskus lähitulevaisuudessa ovat vuorostaan takana.

Itse en kykene näkemään estettä sille, miksei kristillistaustainen luonnonsuojelija voisi Kalliolan tavoin lausua:

”Sielumme näivettyy, jos emme saa nähdä ja kuulla,
kaikin aistimimme tuntea luonnon rikkautta ja kauneutta – Jumalan kunniaa luonnossa.”
(Kalliola 1946, 6)

Tästä linkistä pääset katsomaan syksyn 2010 valittua kuvasatoa.

Profeetta - aamut

En enää lue sanomalehteä aamupalalla; vasta lounaalla. Vaikutukset elämänlaatuun ovat olleet sangen myönteiset.

Miltä ulkona näyttää? – tämäkin päivä on lahja, kiitos siitä – musiikki soimaan, mitä tänään? – kahvi, puuro ja leipä – runomuotoiseen ilmaisuun käsiksi.

Aloitin syksyn aamuni Kahlil Gibranin Profeetan seurassa. Nyt ymmärrän, miksi kirja on niin kuuluisa. Ytimekkäässä syvyydessään, kärsimystä ymmärtävässä hyvyydessään teos on omaa luokkaansa.

Ja miten tehdään työtä rakkaudella? - -
Se on kaiken luomasi työn muovaamista oman sielusi henkäyksellä.
Tietäen, että kaikki autuaat vainajat seisovat ympärilläsi katsellen.
(Työstä, s. 38, 1996 painos, suom. Annikki Setälä)

Rakkaudesta, syömisestä ja juomisesta, asunnoista, ostamisesta ja myymisestä, opettamisesta, tuskasta… Aiheet kattavat koko elämänpiirin.

Lukiossa tein filosofian esitelmän kirjasta. Muistan olleeni vähän pettynyt, kun opettaja ei ollut varauksettoman innostunut. Taisi olla nuorelle pojalle liian haastava kattaus; Profeetta vaatii tiettyä elämänkokemusta. Vanha ja kokenut lukee sitä varmasti vielä sangen eri tavalla kuin minä nyt.

Luvut ovat sopivan lyhyitä, vaikka sisällöltään ajattomia (mitattomia). Suosittelen lämpimästi – joko kertauksena tai uutena tuttavuutena.


P.S. Tästä aamuisin – aiheesta olen kirjoittanut aiemminkin.

P.P.S. Tässä on vaarana se, että Karamazovin veljesten ja Profeetan lueskelu antaa liiankin hienostuneen kuvan lukutottumuksista. Mutta yhä enemmän tulee panostettua laatuun, kun tiedostaa, että aikaa on aina vähemmän… aina vain tämä päivä.

Karamazovin veljekset

Elämän voisi kirjoittaa reunamerkintöinä Karamazovin veljeksiin – tai kirjan voisi nähdä reunamerkintöinä koko elämään.

Blogin kirjoittaminen kirjasta on hivenen haasteellista. Mitä tästä valtavasta kudoksesta onnistuisi sanomaan lyhyesti? Ja kuitenkin kirja on sen verran vaikuttava, ettei siitä haluaisi olla aivan hiljaakaan. Eikö blogien idea ole, että kirjoitetaan tärkeiksi koetuista asioista?

Raamatusta on sanottu, että se lukee meitä. Niin tekevät myös parhaat muut kirjat. Ne asettavat meidät dialogiin, eivät päästä otteestaan: mikä on sinun suhteesi tähän?

Mitä ajattelet, onko Mitja syyllinen? Mikä on yleensä lurjusten arvo? Ovatko kelvottomat syntiset pohjimmiltaan erilaisia kuin sinä itse, vaikka pitäisit itseäsi kelvollisempana?

Ivan vaikuttaa älykkäältä – mutta onko hän mielestäsi viisas? Käykö moderni Ivan Karamazov Tuomasmessussa – salaa, ehtoollista kartellen, silmät kurtussa katsellen ristiä?

Mitä ajattelet läpeensä uskonnollisista ihmisistä? Onko Alesa hyväntahtoinen kummajainen, joka pakenee elämän ristiriitaisuutta uskontoon? Mitä ajattelet Zozimasta ja häneen liittyvistä ihmeellisistä tapahtumista? Ovatko ne vain psykologiaa?

Dostojevski katsoo ihmistä hahmojen kautta; me kaikki seisomme huoneessa, suhteessa muihin. Me kohtaamme katseen; mitä me ajattelemme? Mihin me uskomme? Mikä on meidän suhteemme tähän – elämään, Jumalaan, ihmisen syvään pahuuteen ja jalouteen?

Ensilumi

Hämmästyttävästi piristää, kun maisema on jälleen valkoinen. Itse lumipyryn piristävyydestä moni on ehkä eri linjoilla, erityisesti autoilijat... mutta lopputulos, talvi, tuo lumen - valoa.

Kaksi ajatusta tästä. Ensiksi, viite aina yhtä taitavan Jim Brandenburgin valokuvablogiin. Minnesotassa satoi ensilumi lähes samoihin aikoihin; luonto onkin siellä monin tavoin samankaltainen pohjoismaihin nähden. Moni siirtolainen täältä asettuikin sinne.

Harmi, että Brandenburg ei lopulta päässyt polvivamman vuoksi Vuoden luontokuva - tapahtumaan. Mutta toivottavasti miehen maine Suomessa kasvaisi silti; niin komean henkisiä ja fyysisesti taitavia hänen kuvansa ovat.

Toiseksi, ystävän seinältä löytyi jäätyvää järveä kuvaava taulu, jonka alla olivat sanat:

Tänä yönä jäätyy järvi. Vesi tuskin liikahtaa.
Kuun valkean paisteen alla on kuolemanhiljaa maa.
Vain mykässä vartiossa puut seisovat pimennossa,
puut pitkine varjoineen. Ja kaukana koira haukkuu.
Se on hirveä koira, se haukkuu sysimustaan pimeyteen.
- Tänä yönä jäätyy järvi. Kuu pysähtynyt on.
Pidä kädestäni kiinni, sinä Tajuamaton."

(Saima Harmaja: Jäätynyt järvi, 1931)

Vanhempi polvi ehkä runon tunteekin, minulle se oli aivan uusi. Jos on joskus seisonut pimeänä syysiltana metsän keskellä ja seurannut talven tuloa, ymmärtää jotain siitä ikiaikaisesta syvästä tunteesta, jonka Harmaja loitsii esiin.

Onneksi jään päälle sataa valkea lumi.

Panda sanoo ei

Panda! Tuo herttainen luonnonsuojelun symboli. Entä jos panda olisikin sangen vihainen?

Katso lyhyt video tästä.

Videon panda on jokseenkin erilainen, kuin mihin on totuttu… Suomessa ei ehkä menisi läpi sarjan toinen mainos, sairaalaan sijoittuva (ja hyvä niin…). Kyseessä on ilmeisesti egyptiläinen televisiomainosten sarja.

Ehdotus WWF:lle, tuolle pandan tunnuksen alla kulkevalle mainiolle järjestölle: eikö tästä voisi kehittää luonnonsuojeluun liittyvän vastaavan kampanjan? Enää luonto ei vain ota iskuja vastaan – nyt se iskee takaisin!

Jaksoja:
Mies käynnistää moottorisahan ikivanhan tammen vieressä
- ja Panda ilmestyy tuimana eteen kettingit kädessään.

Laivan komentosillalla ollaan painamassa nappia, jotta jätevedet valuvat Itämereen
- ja laivastopukuisten hahmojen eteen ilmestyy samanvärinen Panda, tuijottaen intensiivisesti, täynnä oleva jäteämpäri tassuissaan…

Salametsästäjä saa juuri suden tähtäimeensä
- mutta yhtäkkiä joku nappaa piipusta kiinni ja kääntää sivulle: Panda on aivan kasvojen edessä, kynsi pystyssä…

Turvemies mittailee luonnontilaista suota, hyödyntämisaikeet mielessään
- ja valkomusta pää ilmestyy näkökenttään, osoittaen ensin miestä ja sitten suonsilmäkettä…

Viimeistä viedään

Keskiviikkona 10.11. on tarjolla toistaiseksi viimeinen radiohartaus ja keikka.

Raamattu, luonto ja lohdutus; tällä otsikolla konsertoimme Matti ”Nitti” Niemisen ja hänen tyttärensä Linnean kanssa Helsingin Tuomiokirkon kryptassa klo 18. Nitti on kokenut trubaduuri, meikäläinen tuoreempi laulunikkari; tarjolla on molempien biisejä, muutama uusi suomennos ja sovitus.

Edellinen keikka Herttoniemessä lokakuussa oli toteuttajalleen vahva kokemus. Enemmän laatuun kuin määrään keskittyneen yleisön tunnelma oli hieno. Raamatunkohtien, lyhyiden puheiden ja laulujen yhdistelmä ei ehkä ole se kaikkein perinteisin tapa lähestyä ihmisen luontokriisiä.

Radiohartauksien leipominen on omanlainen prosessinsa. Kuulijakunta on hyvin monialainen. Lähes kaikki hartaudet kuunteleva eläkeläinen tai töihin kiiruhtava autoradiota kuunteleva aikuinen odottavat hivenen eri asioita.

Mutta pohja on kuitenkin yhteinen. Kyse on yrityksestä välittää jotain Jumalan todellisuuden viestistä tämän ajan keskelle. Yritys on lähtökohtaisesti sellainen, ettei sitä omin voimin saa onnistumaan. Kyse on meidän kauttamme toteutuvista asioista. Sen enempää mystifioimatta arkista tietokoneen äärellä istumista ja ulkona kävelyä sanakulkuja pohdiskellen: se on yksi kuuliaisuuden noudattamismuoto.

Sangen mieluusti olisin näissä pyhäinpäivän tienoon hartauksissa puhunut kuolemasta, tai sitten vielä tarkemmin tästä vellovasta keskustelusta Jumalan Sanan merkityksestä (sillä siihen niin sanottu homokeskustelu lopulta päätyy, nähdäkseni). Mutta isäinpäivän alla puhun aiheesta, josta on puhuttava, koska siitä puhutaan aivan liian vähän: lapsettomuudesta. Eräistä maan hiljaisista, jotka vain vähitellen ja hyvin pienin askelin saavat muilta ymmärrystä tilanteensa vakavuudesta.

Tervetuloa matkaan, siis, vielä tälle viimeiselle kierrokselle. Keskustelua voi käydä halutessaan tämän blogin kautta.

Vapaa tahto

Kala
joka saa päättää
mihin koukkuun ripustautuu

Kiva kohtaaminen

Miltä tuntuu, jos auttaa ihmistä, jonka kohtaa työmatkan varrella?

Enkä tarkoita edes välttämättä paljon puhuttuja kerjäläisiä; vaan vaikkapa ojaan juuttunutta autoilijaa. Eikö tuloksena ole hyvä mieli siitä, etten mennyt vain ohi?

Luulen, että tämä on olennainen juttu netissä tapahtuvan auttamisen suhteen. Menen mikrolainoja välittävälle Kiva-sivustolle, katselen lukuisia kasvoja eri puolilta maailmaa, klikkaan yhtä ja lainaan 20 euroa yrityksensä perustamiseksi - ja miltä se tuntuu?

Palaute on erilaista kuin kasvokkain. Mutta toisaalta netissä auttaminen on erittäin tehokasta: 20 euroa auttaa kehitysmaan ihmistä saamaan yrityksensä pystyyn ja luo hyvinvointia myös henkilön ympärille - ja sitten rahasumma palautuu takaisinmaksuna uudelleen käyttöön, ja auttaa taas uutta henkilöä. Miten saada ihmiset innostumaan netissä auttamisesta, josta ei saa samanlaista palautetta kuin arkisesta?

Onko kilvoittelun paikka, että tuntee sopivasti positiivista palautetta, kun tekee netissä hyvää? Kristitylle ihanteena on hyvän tekeminen vain hyvän itsensä vuoksi: mutta mitä enemmän annamme hyvän kiertää, sitä paremmin itsekin voimme - ja sitä enemmän jaksamme tehdä hyvää. Tämä lienee inhimillinen tosiasia; ja siksi varteenotettava, vaikka emme mitään irtopisteitä (Jumalalta tai keneltäkään ihmiseltä) avustustoiminnallemme yrittäisikään hankkia.

Nyt on kristittyjen kansainvälinen vastuuviikko - mitä me teemme?
Yksi hyvä vaihtoehto: www.kiva.org

Kuudes ystävä

Keltaiset puut, tuuli ja sininen taivas: en voi välttyä siltä, että Sibeliuksen kuudes sinfonia tuo alkusävelillään mieleen syksyn.

Muodon ja sisällön suhde on aika monimutkainen juttu. Missä kulkee raja siitä, mikä on sisältöä ja mikä muotoa?

Erityisesti musiikissa tämä käy selvästi ilmi. On olemassa sisältöä, tietty melodia. Mutta muoto, soitinkokoonpanot ja tempo ja sovitus, vaikuttaa olennaisesti.

Tiedän, etten ole ainoa, jolle kuudes sinfonia tuo samat mielleyhtymät. Mutta tiedän, että myös monia, monia muita mahdollisia on. Herättääkö musiikin tietty sisältö ja muoto tiettyjä yleisesti havaittavia mielikuvia – sisältöjä?

Tunnettua on, että Sibelius näki sävelten ja värien yhteyksiä, kuvitti näköhavaintoja (tai oikeastaan kokonaisvaltaisia aistihavaintoja) musiikiksi. Elokuva hallitsee enemmän vastaanottajan aisteja: mutta onko musiikin ja elokuvan ero sittenkään niin suuri?

Olen vähitellen, silloin kun energiaa riittää, tutustunut herra Jannen sinfonioihin. Pikkuhiljaa, kun niiden kanssa viettää aikaa, niistä tulee ystäviä. Muutaman jo tunnen; muutamaa vielä en. Sangen antoisia tuttavuuksia, matkakumppaneita. Sinfonia Lahti on hyvä esittelijä, Spotifystakin löytyvä.

Syksy kukkii

Haapa palaa keltaliekillä:
kukkii kultaisena
vain muutaman päivän.

Joka vuosi sitä hämmästelee syksyn väriloistoa: tuhlailevaista kauneutta ennen talven pelkistystä. Jotain kovin hienoa on siinä, kun kerrostalon päädyn villiviini loistaa aivan tulipunaisena ja ohikävelevät väsyneet työläiset pysähtyvät sitä katsomaan.

Taiteen täytyy olla erittäin korkeatasoista, jotta kansanmies ja –nainen tulevat sen pysäyttämiksi.

Paholaiselle

Älä anna paholaiselle pikkusormea

vaan keskisormea

Siivouksen ahdistus

Siivous:
suhtaudummeko siihen niin pahansuovasti
koska ymmärrämme siivoavamme itseämme?
Pöly on meitä
kulumistamme
kuolemistamme
aika kuluu, pöly laskeutuu
- pahus kun pitää siivota-


p.s. Tutkimusten mukaan huoneiden pölystä suurin osa on ihmisen entistä ainetta.

Vesku

Onko Veskun maailma todellinen?

Inceptionin jälkeen vähän erilaista elokuvaa. Veskua pidetään laajalti ottaen yleisnerona. Toisaalta eräs ystäväni on sangen ärsyyntynyt siitä, että oikeastaan Vesku on kohonnut kaiken arvostelun yläpuolelle: ”Se on niin monilahjakas, että!” Suomen Kuvalehden leffa-arvostelu varmaan nostaisi ystäväni verenpainetta kohtauslukemia kohti.

Lienee tosiasia, että kyseessä on hyvin harvinainen yksilö. Jotkut ovat lahjakkaita kaikessa, mihin ryhtyvät. Mutta lahjakkuudella on kova hinta.

Joskus pienenä sitä ajatteli jotenkin tyhmän naiivisti, että juopot juovat lahjattomuuttaan. Sittemmin on havainnut yhä selvemmin sen, kuinka nimenomaan lahjakkaat ja herkät ihmiset ovat hyvin alttiita päihderiippuvuuksille. Jotta kestäisivät… (mitä?)

Mutta mitä ajattelette elokuvassa kerrotuista yliluonnollisista kokemuksista? Ne ovat tiukka paikka nykyihmiselle. Eihän nyt maailmassa voi olla sellaista, mitä järki ei selitä! Kyseessä täytyy olla jotenkin muuten selitettävissä oleva asia. Viimeistään harha, jos ei muuta.

Elämän laita-alueilla törmää niin usein ilmiöihin, joita yliluonnollisiksi kutsutaan, että niitä ei aina kutsu enää samalla sanalla. Mutta mitä sinä ajattelet? Ovatko Veskun kommentit yleisneron viimeinen horjahdus kuvittelemaan liikoja? Vai onko kyseessä harvinaisen rehellinen tunnustus sellaisista tunnoista, joista tietää saavansa hyvin monelta kahjon leiman? Ja entä ilmiöt itse – ovatko ne vain aivojen tuotetta?

Inception

Onko maailmasi todellinen?

Tähän voisi tiivistää Christopher Nolanin uuden elokuvan. Nolan teki sen taas: haastava, mahtava käsikirjoitus, joka kiehtoo mieltä pitkään leffan jälkeenkin (vrt. Memento, Prestige).

Mielestä on kyse, tajunnasta ja unista, aivokapasiteetista josta tunnetusti käytämme tietoisesti vain pienen osan. Samalla päästään ontologisiin, olemassaoloon liittyviin kysymyksiin. Mistä tiedämme, että tämä maailma, jonka aistimme havaitsevat, on se todellisin?

Elokuva on mielenkiintoinen soppa toimintajaksoja (huimasti kuvattuja) ja aivojumppaa. Näitä juonenkäänteitä ei kannata yrittää selittää puhelimessa kaverille. Toimintaosuudet ovat kahtalaisia: yhtäältä ihan tosissaan tehtyjä, toisaalta yliampuvuudessaan jopa lajityyppiä samalla ironisoivia. Tällaistako on alitajunnassamme? Karu tosiasia lienee, että ilman toimintajaksoja elokuva myisi huomattavasti vähemmän.

Elokuvien tarkoitus on viihdyttää – mutta viihde ei ole koskaan vain viihdettä. Se sisältää aina enemmän; ja sitä parempi, mitä älykkäämpiä käsikirjoituksia kuvattavaksi asti päätyy. Parhaimmillaan elokuva herättää, saa virkeäksi, ajaa pohtimaan omaa elämäänsä. Pyöriikö hyrrä?

Karhunpolulta

Harvinainen vaellukseen valmistautuminen: ensin piti varoa hurjia helteitä. Kolilla pyörähdimme 31 asteen lämpötilassa, ja se riitti. Mäkrälle nousun jälkeen oli melkoinen hikivirta. Ei mihinkään rinkan kanssa noissa asteissa, ainakaan päiväsaikaan.

Seuraavaksi piti varoa hurjia myrskyjä. Ne menivät onneksi läheltä ohi – mutta joku niistä kärsimään toki aina joutuu. Pielisellä kävi melkoinen pöhinä, kun ukkonen sivusi järveä. Jäi verkkojen nosto airovoimin väliin.

Tuntia ennen lähtöä tuli vielä tieto, että Venäjän puolella on iso metsäpalo juuri suunnitellun reitin korkeudella. Kun on aikeissa lähteä kymmenen kilometrin päähän rajasta ja palosta, sitä tahtoo varmistaa, mikä on tilanne.

Tuuli puhalsi itään päin ja Venäjän viranomaisten mukaan palo oli ”melko hyvin hallinnassa”. Tällä luottamuksella matkaan. Kontiovaarantie kulkee kapeaa, korkeaa harjua pitkin kohti Patvinsuon kansallispuistoa: lämmin suositus! Mutta jos on liukas keli, kannattaa miettiä kahdesti ennen kuin autonsa sinne suuntaa…

Myrsky kulki aiemmin Venäjälle Patvinsuota sivuten. Kaatuneita puita olikin lopulta satoja ja satoja, reitin päälläkin. Karhunpolku on Lieksan kaupungin ylläpitämä 135 km reitti, joka jatkaa siitä mihin Susitaival Ilomantsista päättyy. Me asetimme tavoitteeksi kulkea tämän kesän lämmöissä noin puoliväliin, Ruunaalle, ja jatkaa taas ensi vuonna.

Kuvien myötä voit seurata matkaa:

- Kuvagalleria -

Reitti on oikein onnistunut: tehometsätalouden jäljet näkyvät vähemmän kuin Susitaipaleella (joka on sekin hieno reitti kuitenkin) ja asutusta on myös sitäkin vähää vähemmän. Hienoja harjuosuuksia on jälleen tarjolla: päälle mahtuu oikeastaan vain polku, ja alla avautuvat järvet ja suot.

Majava-alueita jää matkalle paljon. Massen jälkeläisistä ruhtinas Jalo-Masse III toivotti meidät tervetulleeksi valtakuntaansa Pitkäjärvellä. Hänen serkkunsa Urwald oli vielä tuttavallisempi ja kävi illan aikana Särkkäjoen laavulla kahdestikin uteliaasti katsomassa, ketä siellä majailee. Kulkijat olivatkin nähtävyys: ketään muuta ei Suomujärven ja Ruunaan välillä näkynytkään polulla.

Vedensaanti oli suuri haaste: normaalistikin reitillä ja etenkin näin kuivana ja kuumana kesänä. Suomulla on hyvä kaivo – seuraava onkin Ruunaan vesihanassa. Onneksi majavat ovat aiheuttaneet virtauskohtia: niiden etsiskely oli illansuussa pakollista mutta myös ihan hauskaa puuhaa. Piilon laavun koillispuolella, Pitkäjärven pohjoispuolella Laskulammin sillalla ja Särkkäjoen lähdepitoisen järven lasku-uomassa oli riittävän hyvät paikat.

Metkoin ja viileintä vettä tarjonnut oli Kyrönsärkältä laskeuduttua sijaitsevan nuotiopaikan uoma. Kohina houkutteli tutkimaan – tuloksena yli metrin korkea majavapato! Sivu-uomassa oli ihanan kylmää vettä. Kaikki uomista juomiset tietenkin omalla vastuulla! Mutta näistä meille ei tullut vatsaongelmia. Ruunaanjärven vettä sitten keitettiin ja yritettiin mehutiivisteen jämillä peittää huomattavaa makua.

Lisätietoja reiteistä sivustolta www.vaellus.info ja kirjasta Pohjois-Karjalan vaellusreittiopas. Lähtekäämme poluille…

U2 Stadionilla

Yleisesti määriteltynä ”stadion” on paikka, jonne kokoonnutaan merkittäviä tapahtumia ja niiden jakamista varten. Kyse on näyttämöstä: ja näyttämöissä on kyse katsojien ja esillä olevien suhteesta.

Ei ole kyse vain siitä, että esillä oleva, esiintyjä antaa jotain katsojalle, vaikka tämä onkin vuorovaikutuksen pääsuunta. Kyse on vuorovaikutuksesta: esiintyjä voi antaa jotain vain siksi, että seuraaja haluaa ottaa sitä vastaan, ja koska heillä on tietty yhteinen todellisuus, josta ammennetaan. Esiintyjän on kuvattava todellisuutta tavalla, josta katsoja (osallistuja) riittävässä määrin tunnistaa itsensä ja maailman, jossa elää.

Oliko tämä nyt tylsin alku, mitä on nähty U2:n keikkaa käsittelevälle kirjoitukselle? Toivottavasti ei: ainakaan jos asioiden juuret kiinnostavat. Sillä yhteisen todellisuuden sanoittamisessa ja kuvaamisessa musiikin (sekä muun shown) keinoin on U2:n suosion perusta.

Ei voi olla näin suosittu yhtye, jos sanoma ja meininki ei resonoi ihmisten kokemusmaailman tärkeimpien tekijöiden kanssa. U2 uskoo hyvyyteen, ja niin haluavat uskoa ihmisetkin. Kyse on ihmisen ailahtelevien tunteiden kuvauksesta, joiden keskelle iloa ja toivoa välittävä sanoma iskeytyy.

Sama asia tapahtuu (tai pitäisi tapahtua) ripissä messussa. Pahuuden ja kärsimyksen tunnustaminen ja myöntäminen avaa oven toivolle ja vapauttavalle ilolle.

Mutta eikö U2:n keikka (erityisesti perjantaina 20.8.) ollut lähinnä valtavaa biletystä? Miten paha tai kärsimys siihen liittyi?

U2 on aina ollut omatuntoinen yhtye, kuten Otto Talvio hyvässä kirjoituksessaan (Nyt-liite, HS 20.8.) piirtää esiin. Tämä on olennainen osa biletyskappaleidenkin menestystä: ilman vakavampaa puolta niiltä putoaisi syvä kaikupohja. Sunday Bloody Sunday, Bullet the Blue Sky, ahdistuksesta ja toivosta kertovat monet Achtung Babyn kappaleet (kuten One, Until the End of the World, Ultra Violet, Acrobat, Love is Blindness…), Miss Sarajevo, Walk On ja muut: ne kuvaavat ihmisen ja ihmiskunnan syviä ongelmallisia tuntoja. Amnestyn kynttilät syttyvät, maailmassa on paljon työtä pahuutta vastaan.

Mutta silti on syytä iloita. Pohjimmiltaan siksi, että

Kerran on oleva paikka, jossa kaduilla ei ole nimiä
ja se on aika.

Ja näennäisesti uskontoneutraaliudestaan huolimatta ihmisistä huomattava valtaosa uskoo sydämessään hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan ja elämään kuoleman jälkeenkin.

Hullu maailma

Voisi sanoa, että maailma on tullut hulluksi
- ellei se olisi ollut hullu jo syntymästään lähtien.

Egoistin laulukirjasta, osa 1

Brian Adams - cover:

"Everything I do
(I do it for me)"

Western Lifestyle

Western lifestyle
- when did it last have any style?

Fans

Nowadays we're all fans of fans.

Jokapäiväinen leipä

"Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme
niin kuin mekin annamme niille, joilla ei ole leipää."

Muuttaisiko tämä sanamuoto meitä?

Luterilaiset, come together

Harvoin pääsee näkemään maailman luterilaisuuden koko väriskaalaa. Melkein kaikki sävyt siitä, paitsi kaikista harmaimmat, ovat koolla Saksan Stuttgartissa Luterilaisen maailmanliiton yleiskokouksessa 20.-27.7.

Hong Kongin ja Houstonin, Madagaskarin ja Martinlaakson luterilaiset kohtaavat - ja huomaavat, kuinka paljon yhteistä on eri puolilla maailmaa. On myös eroja; ja ne haastavat. Miten pitää kiinni omasta identiteetistään, mutta samalla olla avoin uudelle - kuten kristittyjä on käsketty?

Uutisia ja jopa live-kuvaa yleiskokouksesta on tarjolla osoitteessa lwf-assembly.org. En lupaa näyttäytyä kuvissa, mutta ei sitä koskaan tiedä...

Jalkapallon MM-kisat

Mistä kesälomalaiset nyt saavat sisältöä elämäänsä?

Maailman suurimpiin kuuluva tapahtuma on monisyinen ilmiö. Vaikkapa kesäkuun National Geographic avaa hienosti Etelä-Afrikan kontekstia. Avoimeksi jää vielä, minkä verran tapahtuma toi kestävää hyvää maahan - toivottavasti näin käy.

Yleisellä tasolla ajattelen, että on se hienoa, kun on edes joitain asioita jotka nykyään ihmisiä yhdistävät. Politiikkaa ei kovin moni jaksa tarkkaan seurata, eivätkä oman paikkakunnan asiatkaan liikaa kiinnosta, kun siihen ei usein koeta suurta yhteenkuuluvuutta. Perusyhteisöt ovat hajonneet tai suuressa murrostilassa. Se, mikä yhdistää, on yhteinen kiinnostuksenkohde.

Kovasti kaipaisin toimivia perusyhteisöjä. Mutta niiden puutteessa iloitsen siitä, että jonkun yhteisen asian kautta voidaan käsitellä perustunteita (vaikkapa itkevän miehen kuvan kautta), kokea yhteenkuuluvuutta ja vaikkapa keskustella ventovieraidenkin kanssa.

Vapaa-ajattelijoille

Vapaa-ajattelijat syyttävät kirkkoa epäoikeudenmukaiseksi
- ja he ovat lopulta oikeassa!

Kyse ei uskon mukaan perimmältään olekaan oikeudenmukaisuudesta
vaan armosta.

John Adams

Hieno minisarja sai loppunsa eilen – todellakin lopun tunnelmissa, päähenkilöiden kuoleman vaiheet kuvaten. Sarja oli erinomainen esimerkki siitä, kuinka henkilötason kautta voidaan kuvata merkittäviä historiallisia vaiheita. Lopulta kaikki palautuu henkilöiden toimiin, ja niiden seuraaminen on myös aivan eri tavalla koskettavaa kuin suurten historiallisten faktojen luettelointi.

Sarja oli malliesimerkki myös siitä, että yhteiskuntafilosofiaa on mahdollista käsitellä yleistajuisesti - sekä siitä, että yhteiskunnallisella ajattelulla todella on aatteelliset juurensa: käsitys ihmisen pahuuden ja hyvyyden suhteesta. Nykyajan politiikan kriisissä kohtaa harvoin mitään viittauksia aatteisiin, maailmankatsomuksiin, perimmäisiin kysymyksiin: mikä valtiomuoto on paras, koska ihminen on sellainen kuin hän on (eri näkemysten mukaan)?

Kahden eri itsenäisyysmiehen ja presidentin, Adamsin ja Thomas Jeffersonin, näkemyserot toimivat kohokuvina laajoille ajatustapojen eroille. Jefferson oli melkoinen radikaali filosofina: ajatus siitä, että yksilön tulee olla siinä määrin vapaa, etteivät edes edellisten sukupolvien velat sido häntä, on tässä maailmassa melkoista erikoisuutta. Sivumennen sanoen, reformaattorit kuten Luther olivat myös erittäin kriittisiä rahavaltaan ilman sidosta henkilökohtaiseen työansioon.

Uskonto näyttelee sarjassa lopulta suurta roolia, vaikka sitä ei mitenkään nosteta erityisesti esiin: kertaakaan ei käydä kirkossa, esimerkiksi. Mutta se käy ilmi, kuinka suurimmissa henkilökohtaisissa vaikeuksissa rukoillaan ja kuinka henkilöiden itsensä sekä kansojen kohtalot annetaan Sallimuksen käsiin. Jo alusta asti uskonto kietoutuu valtionhallintaan Yhdysvalloissa (civil religion). Väistämättä mieleen nousee Suomen itsenäisyyden alkuaikojen päättäjien kristillinen vakaumus (esim. Paasikiven päiväkirjat!). Ilman vakaumusta on vaikea tehdä epäitsekkäitä ratkaisuja suuremman joukon kuin itsensä hyväksi.

Adamsin ja Jeffersonin toisiinsa kietoutuvat kohtalot saavat mystisen huipentumansa heidän kuolemissaan: pitkän elämän jälkeen samana päivänä! Ja tuo päivä on vielä itsenäisyysjulistuksen 50-vuotisjuhlapäivä, täsmälleen. Sattumaa?

Sarja kuvaa tapahtuman niin, että Adamsin kuuluisat viimeiset sanat saavat lisävaloa. Kuoleman lähestyessä Adams mumisee näkevänsä läheisensä – ilmiö, jota tapahtuu paljon, vaikka siitä ei tieteellisen epämääräisyytensä vuoksi paljon julkisuudessa puhuta. Jefferson kuolee muutama tunti Adamsia ennen: ja Adams lausuu tämän maailman rajalta, että ”Jefferson jää eloon”.

Pyhiltä poluilta

Ryhmässä vaeltaminen on mielenkiintoinen kokemus, monella tavalla. Ehkä se on vielä vertauskuvallisempaa kuin yksin tai muutaman hengen kanssa vaellus? Ryhmä on kuva koko ihmisyhteisöstä. Erilaisuuden keskellä on vain tultava toimeen - ja avain siihen on, että ymmärrämme toistemme pohjimmaisen samankaltaisuuden.

On hämmästyttävää, miten erilaisiksi erilaiset ryhmät voivat muodostua sen mukaan, lähdetäänkö liikkeelle siitä hyvästä, mikä meitä yhdistää, vai siitä pahasta, joka meitä erottaa.

Pyhät polut - vaellus on hullu ja hieno hanke; ehkä sitä hienompi, koska se on niin hullu. 160 kilometriä kävellen ja 20 soutaen viikossa, usein metsäpolkuja pitkin (siis kävely, ei soutu). Joskus hankkeet onnistuvat juuri siksi, että niihin käydään sydämellä: luottamuksella, työllä, uskolla. Hämmästyttävästi kaikki voi järjestyä - kuten nyt kävi. Elämän syvimmät asiat vaativat itsensä likoon laittamista; pyhää voi lähestyä vain asettumalla alttiiksi. Luottamalla, että maa kantaa.

Älä purista liikaa

Liika analyysi
johtaa dialyysiin.

Modernin ajan ongelma

Modernin ajan ongelma on se
että emme enää olleet sitä mitä teimme.

Parhaat paikat

Parhaat paikat
eivät yleensä ole pääkadulla.

Opettajille

Kun ylioppilaat puhkeavat kukkaan
on hyvä muistaa kiittää pölyttäjiä

Kuvia talvesta

Ketä kiinnostaa talvi nyt, kun kevät huutaa kirkkauttaan?

Sen uhallakin vielä viimeinen vilkaisu lumiaikaan, ennen kun on aivan kesä.

Kulunut talvi (niin, lumi kului ensin vähitellen ja sitten äkkiä hyvin nopeasti) oli erinomainen – paitsi ehkä junalla kulkijoille. Kouluissa huomattiin, kuinka paljon paremmat mielialat olivat, kun lapset pääsivät telmimään lumeen kaikin eri tavoin ja saivat enemmän valoakin. Lumen valovoima! Sitä ei pidä vähätellä.

Flora pani merkille kiintoisan asian tammikuun taivaallisen kuuran aikana. Helsingissäkin, Suomen mittakaavassa kaupungistuneimmassa ympäristössä, ihmiset hiljentyivät. Päiväkodin pihassa äidit puhuivat lähes kuiskaten. Ilmassa oli jotain harrasta: kuura oli niin kaunis, että se havahdutti, herätti, valaisi. Sai hymyilemään.

Itse en kuvannut kuuraa paljoakaan, tosin nautin siitä sitäkin enemmän. Tämän linkin päässä talvikuvia - toivottavasti herättävät hyviä muistoja ja tuntoja. Vielä kerran valkoiseen maisemaan, ennen kesää.

Kevään vihreä

Eskimoilla voi olla kymmeniä sanoja lumelle: ehkä meillä pitäisi olla vähintään kymmenen vihreälle. Niin erilaiset ovat sen sävyt: marraskuisesta kuusesta keväiseen koivunversoon, sammaleesta sorsan niskaan, lepästä lumpeenlehteen.

Kukkiva metsä

Jotain syvää ilmenee siinä, että karu maa puhkeaa niin kauniiseen kukkaan.

Eikö se ole vähän outoa, kun sitä pysähtyy ajattelemaan? Miksi maan pitäisi olla näin kaunis, tuoksuva, värikäs? Jopa aavikolle nousee kukkia, sinnekin, missä mitään muuta ei kasva. Miksi?

Valkovuokkojen laumat loistavat Etelä-Suomen metsissä juuri nyt tavalla, jota ei kannata missata.

Kurosawa ja Macbeth

Ihminen on sama idässä ja lännessä.

Kurosawan upeat elokuvat, joita Yle Teema ansiokkaasti näyttää, osoittavat tätä. Sain vihdoin ja viimein katsottua Seitsemän samuraita: melkoinen matka, mutta erittäin kannattava. Joskus elokuvissa pitkä kesto johtuu kyvyttömyydestä leikata - ja joskus pitkä kesto on tie paljon syvempään lopputulokseen.

Mutta samuraista lisää joskus myöhemmin – nyt on pinnalla Seittien linna, Kurosawan Macbeth-filmatisointi. Loppukohtaus on mieletön: uho ja tuho, kunnianhimon tien kauhistuttava päätepiste. (Kurosawan elokuvien kohdalla paitsi näkemys, myös kuvaustekniikka hämmästyttää. Seittien linnan nuolten myrsky – kohtauksen tekeminen tuon ajan elokuvatekniikalla on melkoinen saavutus. Kuvakulmien nerokkuus on vielä asia erikseen.)

Macbeth on niin syvä matka, ettei sitä unohda, jos todella taivaltaa sitä. Teksti vie ikävän lähelle ihmistä, vaikkei itse mikään sankari tai valtias olisikaan. Macbeth (tai samuraivaltias Seittien linnassa) on helppo leimata pahaksi, epäonnistujaksi – ja näitä molempia laatuja hänessä onkin. Mutta ei pelkästään, ja tässä on se ikävä tosiasia joka tuo hänet lähelle meitä jokaista. Macbethillä on yhä omatunto. Se melkein estää häntä tekemästä kauheuksia, ja se piinaa häntä jo heti tekojen jälkeen. ”Macbeth on murhannut unen!” – kohta on järisyttävä.

Askel pahuuden puolelle on lähellä, liian lähellä – ja Macbeth ottaa sen, vaimonsa houkuttelemana, vaimon, jota riivaa jokin syvä katkeruus menneisyydestä (kenties lapsiin liittyvä). Syvässä pahuuden ja ennen kaikkea ihmisyyden kuvauksessa, Pimeyden sydän-kirjassa (ja samalla Ilmestyskirja. Nyt! – elokuvassa), päähenkilö matkaa yhä lähemmäs juuri tätä rajaa. Poikkeusyksilöillä on poikkeuksellinen houkutus astua lopullisesti tuon rajan yli. Henkilö kuvaa:

”Hän oli tosin astunut tuon viimeisenkin askelen, oli astunut partaan yli, kun taas minun oli sallittu vetää empivä jalkani takaisin. Ja siinä koko ero ehkä onkin; kukaties kaikki viisaus, kaikki totuus, kaikki vilpittömyys tiivistyy siihen häipyvän lyhyeen hetkeen, jona astumme kynnyksen yli näkymättömään.”
(Joseph Conrad, Pimeyden sydän, suom. Kristiina Kivivuori)

Saariston lapset ja opetus

Islannista riittää tarinoita. Eräs nuori aikuinen muisteli Mývatnin Kraflan jatkuvia laavapurkauksia 1980-luvulla. Ne sattuivat ajoittumaan aina hänen syntymäpäiviensä aikaan. Ankeaa - tulivuori esti juhlat!

Ihmiset, jotka kasvavat läheisemmässä yhteydessä luonnonvoimiin, joutuvat sopeutumaan paljon. Samalla he saavat kasvatusta, joka ei ole itsestäänselvyys. Luonto, ja yleensä myös heidän ympärillään elävät sopeutumaan joutuneet aikuisensa, kasvattavat heitä ihmisen osaan maailmassa. Kyse ei ole edes siitä, että aina ei saa, mitä haluaisi. Kyse on jopa siitä, että useimmiten näin käy, ellei suostu suhteuttamaan toiveitaan tilanteeseen ja tekemään itse parhaansa.

PISA-tutkimusten ja suomalaisen koululaitoksen budjettikurjuuden keskellä tulee usein ankea olo. Hallitseva maailmankatsomus perustuu siihen, mitä voi laskennallisesti mitata. Säästötoimet vievät koko ajan aikaa henkilökohtaisilta kohtaamisilta ja yhteisöllisyyden mahdollisuuksilta. Kun luokkakoot kasvavat liian suuriksi ja ryhmässä on liikaa oppilaita, jotka kaipaisivat erityishuomiota, alkaa yhtälö olla mahdoton.

Saariston lapset eivät välttämättä loista PISA-tutkimuksissa, yhtä vähän kuin metsäseutujen kyläkoulujen väki. Mutta heille on jäänyt enemmän aikaa kasvatukseen, kun taas muualla painotetaan opetusta.

Kasvatus on tärkeintä, ei opetus. Jos lapsi kasvaa vastuulliseksi nuoreksi - pohjalla se, että häntä on kunnioitettu, rakastettu ja hänelle on asetettu rajat - hän pärjää hämmästyttävän hyvin missä tahansa ammatissa hän toimiikin. Miten niin? Kun vierailee saaristoseudulla, tämän huomaa. Vaikkapa Islannissa, saaristoa sekin.

Miten kääntää koulutuslaitoksen, yhteiskunnallisen ohjauksen suuntaa siihen, että kasvatus on kuitenkin tärkeämpää kuin opetus? Onneksi Mika Ojakangas ja monet muut yrittävät.

Tuli vuori

Tuli vuori
muutti ihmisten suunnitelmat.

Jännä ajatus, että olen retkeillyt nyt purkautuvalla tulivuorella. Ensimmäinen, pienempi purkaus oli hyvin lähellä Skogar-Thorsmörk – reitin erämajaa Fimmvorduhalsissa. Siellä joskus pidettiin tuulta lähes vuorokausi. Välillä pilvien välistä aukeni unenomaisena Atlantti kilometri alapuolella. Matkalla Skogarista ylös on kymmenittäin maailmanluokan vesiputouksia – ja tiukka kiipuu.

Ilmaisen sympatiani kaikille niille, jotka joutuvat venymään purkauksen vuoksi. Itse pääsin juuri päivää ennen Suomeen, lähellä oli minullakin. Laajemmalla skaalalla on mielenkiintoista pohtia ilmiön merkitystä.

Ihminen on tottunut jo liikaakin siihen, ettei mikään luonnonvoima estä businesselämän pyörimistä. Toisinaanhan tämä kostautuu rankasti, kun unohdetaan tarvittava varovaisuus luonnonvoimien edessä. On terveellistä muistaa oma pienuus ja kuolevaisuus.

Islantilaiset ovat erikoista kansaa. Eyjafjallan viereinen valtava Katla-tulivuori on jo vuosikausia jäljessä yleisesti purkausaikataulustaan. Miltä tuntuisi elää alueella, josta tiedät, että koska tahansa voi alkaa järistä ja jyristä? Islantilaiset, ainakin osa heistä, omaavat mahdollisuuksia eksistentiaalisen vireen vahvaan säilyttämiseen. Elämää ei voi kokonaan laittaa taskuun, hallita ja hillitä. On vain otettava tämä hetki sellaisena kuin se on – ja tehtävä parhaansa siinä.

(kuvassa Eyjafjalla Thorsmörkistä päin)

Unkarin pääsiäinen

Aurinkomme ylösnousi!

Unkarilaisilla on tähän erityistä symboliikkaa. Pääsiäisyön messu pidetään usein aamuyöstä, tänä vuonna viideltä. Alussa on tyystin pimeää (ja muutenkin synkkää, ei vähiten turhan aikaisen heräämisen vuoksi…). Vähitellen ylistys alkaa nousta, pääsiäiskynttilä saapuu sisään häikäisevänä, se sytyttää jokaisen oman valon; ja valoaalto käy hitaasti mutta varmasti kirkon lävitse. Kristikunta julistaa ylösnousemusta ja aurinko nousee: kun ovi aukeaa muuhun maailmaan, loistaa sieltä uusi päivä, valoisana ja raikkaana.

Pääsiäisen valo

Pääsiäisenä on eriskummallinen valo.

Vaikka maa on vielä loskainen, vaikka puissa ei ole vielä edes vihreää
- silti pääsiäisenä on valo, joka lupaa kaiken versovan.

Katsot talvesta toipuvaa maisemaa ja tiedät, että kevät on tuleva.

Hiljainen viikko

Ihminen, erityisesti länsimainen, tarvitsee hiljentymiselle erikseen varattuja aikoja. Muuten hän on turhan huono keskittymään siihen.

Hiljainen viikko ja koko pääsiäinen palvelevat elämää. Itse kasvoin ymmärtämään tätä opiskeluaikoina, kun tarjolla oli seurakunnan hiljaisen viikon elävä vietto. Ahtisaarnoihin en koskaan ole vielä päässyt oikein sisään, mutta tenebraatiot, hiljaisen viikon musiikkihetket, ovat täyttä hienoutta.

On puhdistavaa hiljentyä kuuntelemaan. Ei ole sattumaa, että musiikin historian suurimmat mestarit tunnetaan usein juuri hiljaisen viikon musiikeistaan: Bach, Palestrina, Lasso. Tai uudemmista Pärt, mahtava kiteyttäjä.

Toivottavasti löydät aikaa hiljentyä. Kuinkahan monessa työpaikassa on edessä kiireinen rutistus ennen pääsiäislomia?

P.S. Helsinkiläisille erityissuositus Tuomiokirkon tenebraatioista.

Syksyn kuvia

Kevään juurilta syksyyn.

Mitä muistat viime syksystä?

Hassua: muistan, että hyvin monena viime vuotena syksyn värit ovat olleet erityisen hienot. Sitten tajuan: muistan tämän siitä lähtien, kun taas muutin lähemmäs maaseutua.

Onneksi Suomessa on vuodenajat, ja onneksi ne vaikuttavat paljon myös kaupungissa. Mutta ihminen voi paremmin, kun hän saa kivikatuja juurevamman yhteyden metsiin ja vuodenaikoihin. Onneksi bussi vie Helsingistäkin Nuuksioon ja polkupyörä keskuspuistoon.

Ilmastonmuutoksen karu uhka on se, että vuodenajat hämärtyvät - kirjaimellisesti. Kuinka ihana tämä luminen talvi on ollutkaan! Ja kuinka lyhytnäköistä on kommentoida pakkasten aikana, että "tässä tämä ilmastomuutos nyt sitten oli".

Syksyn kuvia löydät lisää tästä.
.

To find happiness

Where to find happiness?
That is a hard, hard task:
for in the end
you cannot find happiness;
if found something is
you are found by it.

Aamuisin, osa 2

Thoreau painotti, kuinka aamuni määrittävät päiväni.

Aamu, nuori, avoimuuden aika määrittää elämää pitkälle eteenpäin. Ei kokonaan, mutta vahvasti.

Thoreaun teksti on niin hieno, ettei sitä voi paljoa referoida. Jättäen syvät vertauskuvalliset sisällöt sikseen, on aamu yllättävänkin määräävä elementti. Ei ole sattumaa, että moni tärkeä perinne liittyy juuri aamuun. Aamuhartaudet, aamunavaukset, työn aloitukset, luovat hetket, yhteinen herääminen…

Nykyajalle on suuri haaste palauttaa aamujen arvo. Meidän on mahdollista voittaa kiireen ja väsymyksen ja turtumuksen ylivalta: meidän on mahdollista pyhittää aamua ja aikaansaada vaikutusta pitkälle päivään.

Ensi töiksi taidan jälleen lukea aamuisin Thoreauta. Suosittelen. Netistä englanniksi löytyvä Walden on myös suomennettu, jos vaan niteen jostain saa käsiin.

Aamuisin

Mitä katselet ensi töiksesi aamuisin?

Luulen, että sillä on yllättävän suuri merkitys. Ainakin pidemmän päälle. Jos talvisin katselee vain verhoja ja pimeyttä, masennus uhkaa.

Tuomas Nevanlinna ehdotti taannoin, että aamun lehden sijaan kannattaisi lukea runoja. Niiden kieli ja maailma sopii paremmin heräävälle mielelle kuin uutisten karu maailma.

Kristillisessä perinteessä aamuhartaudella on aina ollut erityinen sijansa. Kyse on keskittymisestä: siitä mitä ajatellaan (tai ollaan ajattelematta...), mihin katsotaan, mitä kuunnellaan. Laulamisella, runomuotoisella tekstillä tai vaikkapa ikonin katsomisella voi olla pitkälle päivään ulottuva vaikutus.

Itse olen yrittänyt luoda ja ylläpitää aamurutiinia, johon kuuluu verhon avaaminen ja ulos katsominen: puut tervehtivät herääjää ja vähitellen kevättä kohti myös auringonnousun sävyt. Kierrän läpi aina jotain kirjaa: yleensä Viisas vuosi-kokoelmaa, joka on hämmästyttävän riittoisa, ja vaihtelevasti lyhyiden hartaustekstien kirjoja (viime vuosien paras ollut Kun puhun sinulle, australialaisen sarjakuvapiirtäjä Leunigin loistava opus). Näiden vierellä on valokuvakirja, Arthus-Bertrand tai Brandenburg, joista löytyy päivätyt kuvat. Sitten valittu musiikki soimaan ja puuroa sekoittamaan...

Välillä tekee tiukkaa viitsiä, mutta yleisvaikutus on sangen piristävä. Yleisnero Goethen ohjetta yrittäen seurata:

"Jos haluat pysyä nuorena, lue joka päivä runo,
kuuntele hyvää musiikkia
katsele hienoa maalausta
ja, jos mahdollista, tee jotain hyvää."


p.s. Leunigin kirja on näköjään käsittämättömässä tarjouksessa (linkki). Ehdoton suositus.

Ostosviidakko

Osuva termi: me kuljemme marketissa kuin viidakossa. Yleensä tarkoitetaan sitä, että tarjouspedot vaanivat meitä joka puolelta. Kaikkialla näyttäisi olevan jotain kiinnostavaa.

Oletko huomannut, mihin kiinnität kaupassa huomiota? Millaiset lamput lähikaupassasi on? Tai millaiset seinät tarkalleen?

Viidakossa on pakko liikkua siten, että kiinnittää huomion olennaiseen. Oppii tunnistamaan vaarat ja hyödyt. Arkielämässämme tämä toteutuu yhä. Tajuntamme suodattaa suuren, jopa suurimman osan havainnoista sivuun. Me näemme sen, minkä haluamme nähdä – toivottavasti sen, minkä meidän pitää tai olisi hyvä nähdä.

Elämästä ei tulisi mitään, jos kiinnittäisimme huomion kaikkeen. Peltoa ei tulisi kynnettyä, jos maamies pysähtyisi ihailemaan kaikkia erilaisia mullan muodostumia. Mutta samalla suodatetussa todellisuudessa piilee suuria vaaroja.

Me tiedämme, että lapsen kaupassa käynnissä kestää ja kestää – koska lapsi vielä kiinnittää huomiota, jos ei nyt kaikkeen, niin ainakin kaikkeen värikkääseen. Silti haasteenamme on, näin ajattelen, säilyttää jotain lapsen näkötavasta; valokuvaajan näkötavasta, mystikon näkötavasta. Meidän haasteemme on nähdä, ei vain katsoa.

Me kiidämme monenlaisen kauneuden ja hyvyyden ohi, jos vain kiireellä rämistämme eteenpäin, ostoskärrymielellä.

Elimellisesti

Elin
koska elin
toimi
ja toisetkin

Lumisivut

Hahmot hangella:
talvi kirjoittaa ihmiskirjaimin
elonsanat lumisivuille.

Elo-luutio

Elämä etenee eläimin

Pakkasaurinko

Pakkasaurinko
kuin syleilisi maisemaa
jokin
joku
Hyvyys

Talvi on lääkäri

Talvi on lääkäri
pukeutuu valkoisiin vaatteisiin
ottaa vastaan
kuuntelee

piristää
kehoittaa pitämään huolta
heti kun voi, käskee kuntoilla
nauttia raikkaasta ilmasta

kotona
posket punaisina
juoda kuumaa
hymyillä
kiittää
parantua.

Luonto ja Raamattu

Ympäristö

jotta jokin voi olla ympärillä

vaaditaan keskipiste

Jokaisella ihmisellä on ympäristö

mutta onko ympäristö hyvä nimi luonnolle?

Eikö luonto ole enemmän kuin vain ihmisen ympäristö?

Eikö keskipiste ole jossain muualla?

Meidän on löydettävä nöyrä tapa sanoa ympäristö

oma pienuutemme kaiken keskellä

se, että Jumala on pohjimmainen ympäristö

joka on kaiken takana

keskellä

kanssa

ja meidän on ymmärrettävä

että luonnossa kaikki kuuluu YHTEEN

Tämän johdantopohdinnan myötä alkaa matka kristillisen ympäristökasvatuksen juurille kirjassa Luonto ja Raamattu (P.Pihkala, LK-kirjat 2010).

Erikoinen tunne, kun ensimmäinen oma kirja julkaistaan. Samaan aikaan hyvin luonnollista ja luonnotonta. Tuossa se nyt on: se, mitä junissa ja keittiön pöydällä ja mummolassa ja Budapestin linnavuorella itsekseni olen kirjaillut.

Kirja ei sisällä Oscargaala-tyyppistä kiitososuutta. Jos sellainen olisi, täytyisi sisällyttää J.S.Bach, Nick Cave & Warren Ellis, Sigur Ros, Mogwai ja U2. Musiikki on parhaita kirjoituskumppaneita. Esimerkiksi Bachin urkuteokset virittävät hämmästyttävästi aivoja.

Millainen kirjasta sitten tuli? Toivottavasti väki siitä kertoo. Kuvittaja, nuori Idia Erharuyi, teki erittäin hyvää työtä kuvasuunnitelman pohjalta. Sovellukset ovat tuoreita ja asiaa palvelevia.

Moniin teksteistä olen tyytyväinen - mutta viime kädessä asia ratkeaa lukijan kohdalla. Palautetta otetaan mielenkiinnolla vastaan!

Jos kirjaa haluatte hankkia, nettikirjakauppa Adlibris myy muita edullisemmin:

http://www.adlibris.com/fi/product.aspx?isbn=9516278310

Katselin radiosta

Näköradio.

Sanaa käytettiin aikoinaan televisiosta, mutta se sopii myös perinteiselle radiolle. Radio on näköaistillinen väline.

Miten niin?

Samalla tavalla kuin tarinat iltanuotiolla tai päreen valossa ovat olleet näköaistillisia, vaikka muuta silmin havaittavaa ei ole ollut kuin puheen lähde. Me kuvitamme tarinat mielessämme, asetamme itsemme niiden maailmaan.

Mitä vähemmän turhia sanoja tai kuvia, sitä vahvempi on tarinan maailma. Radiossa ei ole mahdollisuutta häiritä tarinaa yhtä paljon kuin televisiossa, ja siksi radio on erityisen visuaalinen väline.

Teen tänä vuonna kaikkiaan 12 radiohartautta. Niistä kahdessa ensimmäisessä on erityisen visuaalinen alku: tarinan maailma, johon kuulijaa kutsutaan. Ensimmäinen, 13.1. lähetetty, on kuultavissa 20.1. asti YLE Areenassa. Samana päivänä lähetetään toinen, joka on vuorostaan viikon ajan saatavilla. Käsikirjoitukset löytyvät KT:n arkistosta.

Tervetuloa kuuntelemaan - ja katselemaan! Palautetta otetaan mieluusti vastaan, kiitokset sitä jo antaneille.

(näistä seuraavat hartauteni ovat 10.3. ja 17.3.)

Vastaanotto

'Ota yksinkertaisesti vastaan kaikki mikä sinulle tapahtuu.'
- Rashi, käännös P.P.

Vaikea ohje. Vastaanottaminen on ihmiselle yllättävän haastavaa.

Miksi minulle annetaan tämä? Mitä tämän takana on?

Olenko tehnyt jotain ansaitakseni tämän? Jos en, miksi saan tämän?

Monimutkaisen kyselyn vastakohtana on yksinkertainen vastaanottaminen. Hyväksyminen. Lapsenomainen lahjaan suhtautumisen asenne: mutta entä vastoinkäymiset? Miten ne voisi ottaa vastaan?

'Herra, anna minulle voimia muuttaa elämässäni se, minkä voin, anna rohkeutta hyväksyä se, mitä en voi muuttaa
- ja viisautta erottaa nämä kaksi toisistaan.'

Vanha sielunhoidon ohje sisältää melkoisen viisauden.

A Serious Man

'Receive with simplicity everything that happens to you.'
- Rashi

Olisiko tästä elämänohjeeksi, vaikkapa uudenvuodenlupaukseksi?

Coenin veljesten uusin elokuva A Serious Man on tutkielma tästä. Mystikko sanoisi, että kyseessä on oiva elämänasenne. Mutta entä arkielämän keskellä?

Elokuvassa professorilla menee kaikki pieleen. Rabbeista ei ole suurta apua, pikemmin hämmennystä - ja katsojalle melkoisia nauruja. Hahmot ovat sekoitus syvällisyyttä, piittaamattomuutta ja tilannekomiikkaa.

Elokuva alkaa siteeratulla Rashin ohjeella. Mutta entä vaikka lahjus, jonka professori saa? Pitäisikö sekin ottaa vain vastaan? Ja miten sallimus reagoi siihen, kuinka ohjetta noudatetaan? Elokuvan loppu on tästä arvoituksellinen tulkinta.

Piristävää, että joku saa yhä tehdä elokuvia, joista ei tarvitse selittää kaikkea. Harvan leffan intro on yhtä kryptinen.

-*-
Joulunaika on ohi: hyvää uutta vuotta, lukijat! Hienoa, että käytte täällä.