Lumi piristää mieltä, mutta eilisen taide-elämykset olivat kohtalaisen synkkiä. Kjell Westön Missä kuljimme kerran oli päässyt juuri valkoisen terrorin kohdalle. Bussimatkalla Helsinkiin luin rangaistuspartion automatkasta Vihtiin. Mielenkiintoista katsella Kampin vanhempia kerrostaloja ja ajatella, että tuossa nuo seisoivat jo silloin, kun sisällissota runteli maata.
Perillä minua odotti Eastwoodin elokuva Changeling – vaihdokas. Hyvin hienoa elokuvatyötä – mutta pahuksen synkkä. Kyllähän lopussa toivoakin on: yhteiskunta kehittyi jälleen hivenen, poliisilaitoksen korruptio sai iskun. Mutta ytimessä on sellaista pahuutta, jota ei ole mukava kohdata. Aivan kuten kertomuksissa Suomen sisällissodasta.
Pahuus on paha aihe. Yhtäältä siitä pitäisi puhua, jotta yhä uudelleen ymmärtäisimme, että meissä se pirulauta myös on. Kukaan ei ole täysin vapaa ihmiskunnan synkästä taakasta. Onneksi se ei monen elämässä pääse esiin karmeimmalla tavalla: sodan kaltaiset ääriolosuhteet tuovat esiin myös ihmisestä ääriominaisuudet.
Toisaalta pahasta puhuminen on vaikeaa. Aina on vaarana, että sitä ruvetaan ulkoistamaan. Ne tai nuo ovat pahoja, en minä tai me. Toinen vaara on se, että pahan edessä lamaannutaan. Maailman kärsimys on sitä luokkaa, että välillä on kyllä vaikeaa säilyttää toiveikkuus ja iloisuus.
Mutta silti pahasta pitää puhua. Kätkeminen ei ole käsittelyä. Julki tuotua voidaan käsitellä yhdessä. Myöntää surulliset tosiasiat ja yrittää omalta osaltamme toimia paremman puolesta. Ja ehkä kärsimyksen tummaa taustaa vasten pienet murheetkaan eivät enää niin paljon paina: ehkä jopa ilo voi kasvaa siitä, kun ymmärtää, miten hyvin asiat monesti ovat, kun perusasiat vain ovat kunnossa.
p.s. Mielenkiintoinen pahuutta meissä vai muissa - video on Kotimaan katsauksen dokumentointi Helluntainuoret vs. hevimusiikki vuodelta 1986. Suosittelen. Asiantuntijana mm. Veltto Virtanen... (Nuoriso-ohjaaja puhuu muuten asiaa videon toisessa osassa, vaikkei kovin rock olekaan!).
tiistai 27. tammikuuta 2009
torstai 22. tammikuuta 2009
Palapelimies: Panun tarinoita saatavilla
Iloitsen suuresti siitä, että seitsemän tarinaani päätyi Kerron sinulle tarinan 3-kirjaan, joka julkaistiin viime viikolla. Tässä niistä yksi: sellainen, jonka idea on vanhimpia, juontaen juurensa Lontoon Hampstead Heathiin kesällä 1997.
Suosittelen erottamaan pienen kiireettömän hetken lukemiselle: näiden tarinoiden ideana on pysähtyminen tärkeiden asioiden äärelle. Ne haluavat vastustaa kiirettä, myös nopeaa lukemista.
Palapelimies
Olin hyvin väsynyt. Suuri suunnitelma, jota olin pitkään valmistellut, oli epäonnistunut. Noina päivinä lähdin aamulla kotoa alakuloisena ja palasin iltapäivällä vielä alakuloisempana.
Eräänä iltapäivänä aurinko paistoi. Sen säteet osuivat puuhun, joka kasvoi metsän toista laitaa vievän polun yllä. Puun lehdet säkenöivät. Pitkään aikaan en ollut juuri jaksanut kiinnittää huomiota valoon, mutta nyt päätin hetken mielijohteesta kulkea kotiin tuota toista polkua pitkin. Katselin puita ja valoa ja kuljin eteenpäin.
Polku vei ylämäkeen, jolla kasvoi heinikkoa. Korret huojuivat iltapäivän vaimeassa tuulessa. Äkkiä pysähdyin. Mäen päällä kasvoi suuri vanha tammi, jonka juurella istui joku. Paikallaan, hiljaa, eteensä katsellen. Taivaalta hiljalleen laskeutuvan auringon valo kultasi puun ja sai hahmon muuttumaan silhuetiksi, tummaksi ja tarkkojen ääriviivojen piirtämäksi. Kuljin hiljaa eteenpäin miettien, mitä hahmo oikein teki. Hän näytti katsovan tiiviisti eteenpäin, kunnes äkkiä, kun pääsin lähemmäs, hän käänsi katseensa minuun. Näin hänen olevan mies, jonka ikää oli vaikea määritellä. Hän hymyili minulle, ja olin ihmeissäni. Ei täällä ollut tapana hymyillä ventovieraille. Hänen hymyssään oli nuoruuden iloa, mutta hänen piirteensä näyttivät jollain tapaa koetuilta, elämää nähneiltä.
Kuljin kummastellen eteenpäin. Mies katseli minua yhä, lempein mutta arvoituksellisin silmin. Samassa näin jotain hänen edessään. Siinä oli ohut puinen levy, jonka päällä oli palapeli. Palapeli! Mäen päällä metsikössä. Mitä ihmettä? Tuijotin palapeliä kummissani. Se ei ollut valmis, muttei myöskään aivan alkutekijöissään. Palapelistä oli koottu eri kohtia, mutta siitä ei oikein vielä saanut selvää, mitä kuva esitti. Jonkinlainen maisema se kai oli… Salaperäinen ja lumoava, huomasin, kun liimauduin sitä katsomaan. Vasta hetken päästä havahduin olotilaani, säpsähdin ja nostin katseeni. Mies hymyili ja sanoi:
- Etkö sinäkin laittaisi palaa kohdalleen?
- Minä? Öö… Mutta…
Jäin empimään. Kysymys yllätti ja ennen kaikkea koko kumma tilanne. Itse asiassa minua kiehtoi ajatus palan laittamisesta: siitä oli niin kauan, kun olin tehnyt palapelejä – ei niihin ollut enää aikaa, oli niin paljon muuta tärkeämpää ja hyödyllisempää.
- Istu ihmeessä, ole hyvä, mies kehotti.
Ja oikeastaan omaksi hämmästyksekseni tein niin. Istuin alas ja katselin palapeliä. Puulevyn vieressä oli puinen kori, jossa oli valkea liina, jonka päällä oli iso kasa paloja. Itse asiassa niitä näytti olevan niin paljon, että mietin, mahtuisivatko ne kaikki todella palapeliin.
- Katsele kaikessa rauhassa, tartu osaasi ja laita se peliin, mies neuvoi.
Ja niin tein: istuin hiljaa laskevassa auringossa, katselin peliä ja paloja, taustalla lauloi lintu ja kaiken aikaa mies vain istui hiljaa pelin toisella puolella. Outo, mutta hyvältä tuntuva yhteys alkoi muodostua välillemme. Aikani katseltuani otin kellertävän palan, koska palapelissä näkyi keltainen kohta, ja yritin sovittaa palaani siihen. Mutta ikäväkseni pala ei sopinut, vaikka kuinka yritin laittaa sitä eri päin pelissä olevien palojen reunoihin kiinni. Kurotin ottamaan uutta palaa, mutta mies laittoikin kätensä korin ylle.
- Pahoittelen, osaansa ei voi vaihtaa, mies sanoi. - On vain tultava toimeen sen kanssa. Kuuntele intuitiotasi, sisintäsi: jos luotat itseesi, tiedät kyllä, mihin palasi kuuluu ja miten selviydyt tilanteesta!
Outo, ärsyttävä neuvo, ajattelin. Miten niin muka? Miksei palaa saanut vaihtaa? Mutta miehen katseesta näin, että hän oli tosissaan, enkä käynyt väittämään vastaan, vaikka olisin halunnut. Sen sijaan kävin hivenen ärtyneenä katselemaan uudestaan palapeliä. Mihin pala muka sopisi? Ei ainakaan tuonne… Eikä tuonnekaan, siellä on ihan eri väriä…
Mietin ja katselin pitkään, mutten keksinyt, mihin pala tulisi. Luovuttamisen halu alkoi vallata mieltäni – ihmettelin, ettei niin ollut käynyt jo aiemmin. Katsoin miestä, joka ei hymyillyt, muttei ollut aivan totinenkaan, ja sanoin:
- En kerta kaikkiaan keksi, mihin pala tulee. Minun on jätettävä kesken.
Kumarruin jo laittaakseni palan takaisin koriin, mutta mies esti sen jälleen kädellään.
- Luota itseesi! Etkö muista, kuinka lapsenakin ajattelit ensin, ettet osaa, mutta kun tarpeeksi yritit, onnistuit? Onko vain yksi tapa koota palapeli, vain yksi yritys?
Mistä mies muka saattoi tietää, että olin lapsena koonnut palapelejä? Hän varmasti vain päätteli. ”Luota itseesi…” Miten?
- Sulje vaikka silmäsi, mies sanoi. – Luota itseesi, ja laita pala paikoilleen!
Päätin totella. Laitoin silmät kiinni ja ajattelin palapeliä, ajattelin sen mahdollista kuvaa, omaa palaani. Vähitellen unohdin kaiken muun paitsi palan kädessäni, ja sitten vain tein sen: laskin käteni ja laitoin palan puulevylle. Havahduin hereille oudosta tilastani ja avasin silmäni. Pala oli keltaisen alueen lähellä, vähän matkan päässä muista paloista.
- Hyvä! Hyvä! mies kannusti. - Eihän se ollut niin vaikeaa?
Mies kurotti nyt itse kohti koria ja nosti sieltä palan.
- Katsohan, joskus täytyy uskaltautua tuntemattomaan, jättää arkinen ja tuttu ja turruttava taakseen. Voi tosin olla, että kiinnittyäkseen tarvitsee silloin jonkun toisen apua…
Ja mies kiinnitti palallaan oman palani muihin. Palani muilla sivuilla oli tosin vielä tyhjää, mutta itse asiassa iloitsin siitä. Paljon oli vielä jäljellä. Kuka tietäisi, keiden palat tulisivat minun lähelleni? Huomasin hymyileväni kuten mieskin.
Auringon säteet punersivat palapelin ja metsän saaden kaiken näyttämään hyvin kauniilta. Nousin, kiitin miestä ja lähdin kohti kotia, pidemmän mutta rikkaamman polun kautta.
P.S:
Tässä lista omista tarinoistani kirjassa:
Vieras
Palapelimies
Vanki ja vartija
Poika ja lokit
Ihmeellinen puu
Eikö kasvatus ole samanlaista
Viisas opettaja ja hänen oppilaansa
Kirjaa saa monista kirjakaupoista: halvimmalla ehkä netistä. Esim. Bookplus näyttää myyvän tosi halvalla (tietty tulee toimituskulut päälle).
Toivottavasti tarinoista on iloa! Ja ehkä jopa hyötyä. Paitsi omaan lukemiseen, niitä voi käyttää aamunavauksissa, leireillä tms. Kertokaahan joskus, mitä ajatuksia heräsi!
Suosittelen erottamaan pienen kiireettömän hetken lukemiselle: näiden tarinoiden ideana on pysähtyminen tärkeiden asioiden äärelle. Ne haluavat vastustaa kiirettä, myös nopeaa lukemista.
Palapelimies
Olin hyvin väsynyt. Suuri suunnitelma, jota olin pitkään valmistellut, oli epäonnistunut. Noina päivinä lähdin aamulla kotoa alakuloisena ja palasin iltapäivällä vielä alakuloisempana.
Eräänä iltapäivänä aurinko paistoi. Sen säteet osuivat puuhun, joka kasvoi metsän toista laitaa vievän polun yllä. Puun lehdet säkenöivät. Pitkään aikaan en ollut juuri jaksanut kiinnittää huomiota valoon, mutta nyt päätin hetken mielijohteesta kulkea kotiin tuota toista polkua pitkin. Katselin puita ja valoa ja kuljin eteenpäin.
Polku vei ylämäkeen, jolla kasvoi heinikkoa. Korret huojuivat iltapäivän vaimeassa tuulessa. Äkkiä pysähdyin. Mäen päällä kasvoi suuri vanha tammi, jonka juurella istui joku. Paikallaan, hiljaa, eteensä katsellen. Taivaalta hiljalleen laskeutuvan auringon valo kultasi puun ja sai hahmon muuttumaan silhuetiksi, tummaksi ja tarkkojen ääriviivojen piirtämäksi. Kuljin hiljaa eteenpäin miettien, mitä hahmo oikein teki. Hän näytti katsovan tiiviisti eteenpäin, kunnes äkkiä, kun pääsin lähemmäs, hän käänsi katseensa minuun. Näin hänen olevan mies, jonka ikää oli vaikea määritellä. Hän hymyili minulle, ja olin ihmeissäni. Ei täällä ollut tapana hymyillä ventovieraille. Hänen hymyssään oli nuoruuden iloa, mutta hänen piirteensä näyttivät jollain tapaa koetuilta, elämää nähneiltä.
Kuljin kummastellen eteenpäin. Mies katseli minua yhä, lempein mutta arvoituksellisin silmin. Samassa näin jotain hänen edessään. Siinä oli ohut puinen levy, jonka päällä oli palapeli. Palapeli! Mäen päällä metsikössä. Mitä ihmettä? Tuijotin palapeliä kummissani. Se ei ollut valmis, muttei myöskään aivan alkutekijöissään. Palapelistä oli koottu eri kohtia, mutta siitä ei oikein vielä saanut selvää, mitä kuva esitti. Jonkinlainen maisema se kai oli… Salaperäinen ja lumoava, huomasin, kun liimauduin sitä katsomaan. Vasta hetken päästä havahduin olotilaani, säpsähdin ja nostin katseeni. Mies hymyili ja sanoi:
- Etkö sinäkin laittaisi palaa kohdalleen?
- Minä? Öö… Mutta…
Jäin empimään. Kysymys yllätti ja ennen kaikkea koko kumma tilanne. Itse asiassa minua kiehtoi ajatus palan laittamisesta: siitä oli niin kauan, kun olin tehnyt palapelejä – ei niihin ollut enää aikaa, oli niin paljon muuta tärkeämpää ja hyödyllisempää.
- Istu ihmeessä, ole hyvä, mies kehotti.
Ja oikeastaan omaksi hämmästyksekseni tein niin. Istuin alas ja katselin palapeliä. Puulevyn vieressä oli puinen kori, jossa oli valkea liina, jonka päällä oli iso kasa paloja. Itse asiassa niitä näytti olevan niin paljon, että mietin, mahtuisivatko ne kaikki todella palapeliin.
- Katsele kaikessa rauhassa, tartu osaasi ja laita se peliin, mies neuvoi.
Ja niin tein: istuin hiljaa laskevassa auringossa, katselin peliä ja paloja, taustalla lauloi lintu ja kaiken aikaa mies vain istui hiljaa pelin toisella puolella. Outo, mutta hyvältä tuntuva yhteys alkoi muodostua välillemme. Aikani katseltuani otin kellertävän palan, koska palapelissä näkyi keltainen kohta, ja yritin sovittaa palaani siihen. Mutta ikäväkseni pala ei sopinut, vaikka kuinka yritin laittaa sitä eri päin pelissä olevien palojen reunoihin kiinni. Kurotin ottamaan uutta palaa, mutta mies laittoikin kätensä korin ylle.
- Pahoittelen, osaansa ei voi vaihtaa, mies sanoi. - On vain tultava toimeen sen kanssa. Kuuntele intuitiotasi, sisintäsi: jos luotat itseesi, tiedät kyllä, mihin palasi kuuluu ja miten selviydyt tilanteesta!
Outo, ärsyttävä neuvo, ajattelin. Miten niin muka? Miksei palaa saanut vaihtaa? Mutta miehen katseesta näin, että hän oli tosissaan, enkä käynyt väittämään vastaan, vaikka olisin halunnut. Sen sijaan kävin hivenen ärtyneenä katselemaan uudestaan palapeliä. Mihin pala muka sopisi? Ei ainakaan tuonne… Eikä tuonnekaan, siellä on ihan eri väriä…
Mietin ja katselin pitkään, mutten keksinyt, mihin pala tulisi. Luovuttamisen halu alkoi vallata mieltäni – ihmettelin, ettei niin ollut käynyt jo aiemmin. Katsoin miestä, joka ei hymyillyt, muttei ollut aivan totinenkaan, ja sanoin:
- En kerta kaikkiaan keksi, mihin pala tulee. Minun on jätettävä kesken.
Kumarruin jo laittaakseni palan takaisin koriin, mutta mies esti sen jälleen kädellään.
- Luota itseesi! Etkö muista, kuinka lapsenakin ajattelit ensin, ettet osaa, mutta kun tarpeeksi yritit, onnistuit? Onko vain yksi tapa koota palapeli, vain yksi yritys?
Mistä mies muka saattoi tietää, että olin lapsena koonnut palapelejä? Hän varmasti vain päätteli. ”Luota itseesi…” Miten?
- Sulje vaikka silmäsi, mies sanoi. – Luota itseesi, ja laita pala paikoilleen!
Päätin totella. Laitoin silmät kiinni ja ajattelin palapeliä, ajattelin sen mahdollista kuvaa, omaa palaani. Vähitellen unohdin kaiken muun paitsi palan kädessäni, ja sitten vain tein sen: laskin käteni ja laitoin palan puulevylle. Havahduin hereille oudosta tilastani ja avasin silmäni. Pala oli keltaisen alueen lähellä, vähän matkan päässä muista paloista.
- Hyvä! Hyvä! mies kannusti. - Eihän se ollut niin vaikeaa?
Mies kurotti nyt itse kohti koria ja nosti sieltä palan.
- Katsohan, joskus täytyy uskaltautua tuntemattomaan, jättää arkinen ja tuttu ja turruttava taakseen. Voi tosin olla, että kiinnittyäkseen tarvitsee silloin jonkun toisen apua…
Ja mies kiinnitti palallaan oman palani muihin. Palani muilla sivuilla oli tosin vielä tyhjää, mutta itse asiassa iloitsin siitä. Paljon oli vielä jäljellä. Kuka tietäisi, keiden palat tulisivat minun lähelleni? Huomasin hymyileväni kuten mieskin.
Auringon säteet punersivat palapelin ja metsän saaden kaiken näyttämään hyvin kauniilta. Nousin, kiitin miestä ja lähdin kohti kotia, pidemmän mutta rikkaamman polun kautta.
P.S:
Tässä lista omista tarinoistani kirjassa:
Vieras
Palapelimies
Vanki ja vartija
Poika ja lokit
Ihmeellinen puu
Eikö kasvatus ole samanlaista
Viisas opettaja ja hänen oppilaansa
Kirjaa saa monista kirjakaupoista: halvimmalla ehkä netistä. Esim. Bookplus näyttää myyvän tosi halvalla (tietty tulee toimituskulut päälle).
Toivottavasti tarinoista on iloa! Ja ehkä jopa hyötyä. Paitsi omaan lukemiseen, niitä voi käyttää aamunavauksissa, leireillä tms. Kertokaahan joskus, mitä ajatuksia heräsi!
maanantai 19. tammikuuta 2009
God bless America!
Oli hämmentävää katsoa Obaman virkaanastujaiskonserttia. Konsertti oli sinänsä mielenkiintoinen nimitys tapahtumalle. Olihan se eräänlainen konsertto: puhujat säestivät toisiaan ja välissä oli musiikkia.
Ylevistä ajatuksista meinasi jo tulla yliannos, mutta silti jotain hyvin arvostettavaa jutussa oli myös. Kyllä välillä kaipaa Suomeenkin kunnon puhetaitoa ja aatteellisuutta. Aatteet ovat vaarallinen asia: mutta ehkä vielä vaarallisempaa on aatteiden puute. Silloin kaikki luisuu mutaiseen välinpitämättömyyteen, jossa jokainen yrittää huolehtia itsestään ja läheisistään.
Syksyllä 1998 kiersimme muutaman kanadalaisen kanssa Normandian maihinnousurantoja. Seutu on sangen sykähdyttävä muistomerkki siitä, mitä amerikkalaiset ovat parhaimmillaan saaneet aikaan Euroopan, koko maailman vuoksi. Ilman aatteen paloa ei olisi lähdetty sotimaan valtameren yli natseja vastaan. Nuorena poikana esitin tuolloin yksinkertaisen väitteen, johon kanadalaiset yhtyivät: ”Amerikkalaiset joko pelastavat tai tuhoavat meidät kaikki.”
Amerikka on häkellyttävä asia. Outo ihmiskunnan uusi mahdollisuus, manner jolle yhdistyivät lähes kaikki kansakunnat ja synnyttivät kapitalismin konnun. Henry David Thoreau pohtii mielenkiintoisesti, kuinka maailmanhistorian kulku näyttää kulkevan idästä länteen (mainiossa essessä Walking). Ja kun länsirannikko on saavutettu, se suuntautuu valtavimman meren tuolle puolen – joko myyttiseen satumaahan tai sitten konkreettisemmin Aasiaan, historiassa uudestaan.
Alexis de Tocquevillen klassikko Demokratia Amerikassa suomennettiin vihdoin pari vuotta sitten. Se on hämmästyttävän kaukonäköinen, vaikka onkin kirjoitettu 1800-luvulla (kuten Thoreaun selvänäköinen tuotanto myös). Tocqueville näkee, kuinka Amerikka ja Venäjä tulevat nousemaan kansojen kohtaloiden pääpelureiksi. Hän näkee, kuinka demokratia tulee leviämään kohti kaikkea muutakin maailmaa kuin Amerikkaa. Ja hän näkee, kuinka samalla leviävät demokratian vaarat: materialismin nouseminen elämän pääsisällöksi ja sen myötä tuleva onnettomuus. Kun kaikki vertaavat toisiaan rahassa, onnellisuus luisuu kadoksiin ja kansakunnan yhteinen moraali hälvenee.
USA on onnistunut säilyttämään osan moraalista – vaikka raha kovasti hallitseekin. Tämän tosiasian sidos uskonnollisuuteen on äärimmäisen mielenkiintoinen. Vaikka esimerkiksi Obaman juhlakonsertin ylevät demokraattiset puheet perustuvat pitkälti yleisiin moraalioppeihin, on niissä silti taustasidos uskontoon. Tätä ei haluta unohtaa, vaan sivumennen toivotaan Jumalalta siunausta. Eikä sitä ehkä voidakaan unohtaa, jos halutaan ylläpitää moraalia. Tämä on myös Tocquevillen näkemys: ei ole yhteistä moraalia ilman uskomuksia, uskontoa.
Se, miten paljon USA:n uskonnollisuus on kansalaisuskonnollisuutta, civil religion, on oma juttunsa: sitä, että valtiosta ja kansalaisuudesta muodostuu uskontomainen rakenne. Mutta siitä ehkä lisää joskus: nyt piste, jotta jaksatte lukea. Ja ehkä joku jaksaa kommentoidakin?
Ylevistä ajatuksista meinasi jo tulla yliannos, mutta silti jotain hyvin arvostettavaa jutussa oli myös. Kyllä välillä kaipaa Suomeenkin kunnon puhetaitoa ja aatteellisuutta. Aatteet ovat vaarallinen asia: mutta ehkä vielä vaarallisempaa on aatteiden puute. Silloin kaikki luisuu mutaiseen välinpitämättömyyteen, jossa jokainen yrittää huolehtia itsestään ja läheisistään.
Syksyllä 1998 kiersimme muutaman kanadalaisen kanssa Normandian maihinnousurantoja. Seutu on sangen sykähdyttävä muistomerkki siitä, mitä amerikkalaiset ovat parhaimmillaan saaneet aikaan Euroopan, koko maailman vuoksi. Ilman aatteen paloa ei olisi lähdetty sotimaan valtameren yli natseja vastaan. Nuorena poikana esitin tuolloin yksinkertaisen väitteen, johon kanadalaiset yhtyivät: ”Amerikkalaiset joko pelastavat tai tuhoavat meidät kaikki.”
Amerikka on häkellyttävä asia. Outo ihmiskunnan uusi mahdollisuus, manner jolle yhdistyivät lähes kaikki kansakunnat ja synnyttivät kapitalismin konnun. Henry David Thoreau pohtii mielenkiintoisesti, kuinka maailmanhistorian kulku näyttää kulkevan idästä länteen (mainiossa essessä Walking). Ja kun länsirannikko on saavutettu, se suuntautuu valtavimman meren tuolle puolen – joko myyttiseen satumaahan tai sitten konkreettisemmin Aasiaan, historiassa uudestaan.
Alexis de Tocquevillen klassikko Demokratia Amerikassa suomennettiin vihdoin pari vuotta sitten. Se on hämmästyttävän kaukonäköinen, vaikka onkin kirjoitettu 1800-luvulla (kuten Thoreaun selvänäköinen tuotanto myös). Tocqueville näkee, kuinka Amerikka ja Venäjä tulevat nousemaan kansojen kohtaloiden pääpelureiksi. Hän näkee, kuinka demokratia tulee leviämään kohti kaikkea muutakin maailmaa kuin Amerikkaa. Ja hän näkee, kuinka samalla leviävät demokratian vaarat: materialismin nouseminen elämän pääsisällöksi ja sen myötä tuleva onnettomuus. Kun kaikki vertaavat toisiaan rahassa, onnellisuus luisuu kadoksiin ja kansakunnan yhteinen moraali hälvenee.
USA on onnistunut säilyttämään osan moraalista – vaikka raha kovasti hallitseekin. Tämän tosiasian sidos uskonnollisuuteen on äärimmäisen mielenkiintoinen. Vaikka esimerkiksi Obaman juhlakonsertin ylevät demokraattiset puheet perustuvat pitkälti yleisiin moraalioppeihin, on niissä silti taustasidos uskontoon. Tätä ei haluta unohtaa, vaan sivumennen toivotaan Jumalalta siunausta. Eikä sitä ehkä voidakaan unohtaa, jos halutaan ylläpitää moraalia. Tämä on myös Tocquevillen näkemys: ei ole yhteistä moraalia ilman uskomuksia, uskontoa.
Se, miten paljon USA:n uskonnollisuus on kansalaisuskonnollisuutta, civil religion, on oma juttunsa: sitä, että valtiosta ja kansalaisuudesta muodostuu uskontomainen rakenne. Mutta siitä ehkä lisää joskus: nyt piste, jotta jaksatte lukea. Ja ehkä joku jaksaa kommentoidakin?
sunnuntai 11. tammikuuta 2009
Ihmisen ongelma
Ihmisen ongelma ei ole
etteikö hän tietäisi, mitä pitää tehdä.
Ihmisen ongelma on
että hän ei halua tehdä sitä.
etteikö hän tietäisi, mitä pitää tehdä.
Ihmisen ongelma on
että hän ei halua tehdä sitä.
lauantai 3. tammikuuta 2009
Suklaakonvehdin kauneus
Joulun tuttu esine suomalaisissa kodeissa: suklaarasia. Ilon sekä ahdistuksen lähde – jälkimmäisen, kun on syöty liikaa. Mutta milloin viimeksi olet katsonut tarkkaan, mitä syöt?
Eräänä joulun jälkeisenä iltana silmäni havahtuivat konvehdin kauneuteen. (Ei, en ollut päissäni.) Paitsi makuun, myös muotoon on kiinnitetty valtavasti huomiota – ja sitten syöjät eivät yleensä kiinnitä siihen mitään huomiota. Reunaviivat, koristeet, kirjailut: kaikki hyvin tarkkaa työtä. Kun noukit tutun rasian käteen, huomaat tämän (jos et ole jo huomannut / syönyt kaikkea:).
Lapsi osaa tämän yksityiskohtien ihmettelyn. Jossain vaiheessa opimme pois siitä – ja haasteena on oppia siihen takaisin. Lasten kaltaisten on…
Paras suklaahan on käsityötä. Silloin mestarillinen muotoilu on kaikkein suurinta. Joku voisi ajatella, että on synkkää, että joku käyttää paljon vaivaa objektiin, joka pian syödään. Mutta jos sen kauneutta arvostetaan ja siitä nautitaan, onko se niin paha asia? Aikansa kaikella.
Tällä lienee jotain vertauskuvallisuuttakin.
p.s. Pakkanen ja harvinainen valoilmiö, kirkas taivas, tarjoavat runsaasti kauneutta katsojalle – sekä päivällä että yöllä. Talviauringon matala valo eri pinnoilla; kuunvalo jäänhileisellä kuusenlatvalla; tähtimäinen pakkasen kimallus kaikkina päivänaikoina.
Eräänä joulun jälkeisenä iltana silmäni havahtuivat konvehdin kauneuteen. (Ei, en ollut päissäni.) Paitsi makuun, myös muotoon on kiinnitetty valtavasti huomiota – ja sitten syöjät eivät yleensä kiinnitä siihen mitään huomiota. Reunaviivat, koristeet, kirjailut: kaikki hyvin tarkkaa työtä. Kun noukit tutun rasian käteen, huomaat tämän (jos et ole jo huomannut / syönyt kaikkea:).
Lapsi osaa tämän yksityiskohtien ihmettelyn. Jossain vaiheessa opimme pois siitä – ja haasteena on oppia siihen takaisin. Lasten kaltaisten on…
Paras suklaahan on käsityötä. Silloin mestarillinen muotoilu on kaikkein suurinta. Joku voisi ajatella, että on synkkää, että joku käyttää paljon vaivaa objektiin, joka pian syödään. Mutta jos sen kauneutta arvostetaan ja siitä nautitaan, onko se niin paha asia? Aikansa kaikella.
Tällä lienee jotain vertauskuvallisuuttakin.
p.s. Pakkanen ja harvinainen valoilmiö, kirkas taivas, tarjoavat runsaasti kauneutta katsojalle – sekä päivällä että yöllä. Talviauringon matala valo eri pinnoilla; kuunvalo jäänhileisellä kuusenlatvalla; tähtimäinen pakkasen kimallus kaikkina päivänaikoina.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)