Tragediat muistuttavat ominaisuuksista, joita meillä on, ja joita meillä jokaisella saattaa olla.
Italian tuore risteilyonnettomuus on surkea juttu. Kuolonuhrien lisäksi seurauksena on erilaisia fyysisiä ja henkisiä loukkaantumisia. Jutun surkeus ilmenee kuitenkin myös siinä, mitä se kertoo ihmisluonteesta.
Turmalaivan kapteenista on tullut maailmanlaajuisesti tunnettu antisankari – eli henkilö, jolta olisi odotettu jonkinlaista sankaruutta, mutta joka osoittikin sen vastakohtaa. Johtoasemassa oleviin henkilöihin kohdistetaan aina suuria odotuksia, ja syystäkin, mutta laivojen kapteenit ovat johtajienkin joukossa erityinen joukko. Ihmislaumojen syvät odotukset siitä, että johtohahmojen olisi oltava jopa valmiita uhraamaan itsensä muiden puolesta, kiteytyvät ikivanhaan näkemykseen kapteenin uppoamisesta laivansa kanssa. Vaikka matkustajat saataisiinkin pelastettua, on moni kapteeni jäänyt laivaansa – joskus turhankin ylpeyden tähden.
Italian turmalaivan kapteenin toiminta asettuu niin räikeään vastakohtaan tämän ikivanhan ihanteen kanssa, että ihmisten tyrmistys on ollut entistä suurempaa, jopa pyhäinhäväistyksen leimaamaa. Ensiksi kävi ilmi, että kapteeni oli itse jo pelastusveneessä, kun osa matkustajista vielä yritti päästä pois laivasta. Koko ajan taustalla häilyi epäilys siitä, että jotain oli mokattu todella pahasti, kun onnettomuus yleensä tapahtui, ja että kapteenilla oli tässä varmasti osansa.
Seuraavaksi alkoi hämmentävien yksityiskohtien ja käyttäytymistapojen paljastuminen. Kapteeni väitti, että oli ”
kompastunut ja pudonnut pelastusveneeseen”. Selvisi, että hän oli onnettomuuden tapahduttua aluksi valehdellut muille viranomaisille: peitellyt tapahtumia ja kertonut ”
sähkökatkosta”. Paljastui, että komentosillalla oli ollut tapahtumahetkellä muutakin väkeä, muun muassa matkustajaluetteloon kuulumaton nainen. Kun kapteeni oli jo pelastusveneessä, merivartioston komentaja karjui hänelle radiopuhelimessa, että ”Mene nyt vittu takaisin sinne laivaan” (melko
sanatarkasti näin), muttei hän mennyt. Tapahtumaketju alkoi vaikuttaa hetki hetkeltä enemmän traagiselta farssilta, jonka seurauksena ihmisiä kuoli.
Tämä kaikki nostaa esiin kolme ajatusta: sen, mitä tämä kertoo ihmisluonnosta; sen, miten tämä liittyy meihin itseemme; ja sen, miten tämän taustalla olevia perimmäisiä asioita käsitellään kasvatuksessa ja julkisuudessa.
Ensimmäinen väitteeni on, että meidän tulisi lukea enemmän maailmankirjallisuutta ja käyttää sitä myös kasvatuksessa enemmän: sillä maailmankirjallisuus puhuu juuri siitä, millaisia me ihmiset olemme.
Turmalaivan kapteeni on suorastaan shakespearelainen hahmo, antisankarin perikuva, ympäri maailmaa ihmisiä puhutteleva roolihahmo. Vielä alkuillasta hänen elämänsä on kuten ennenkin: hän on korkeassa asemassa, hänellä on valtaa, mainetta ja omaisuutta. Mielikuvat viinilasien kilistelystä laivan komentosillalla vahvistavat ihmisten kuvaa yläluokkaisesta valtahahmosta. Hetkessä kaikki muuttuu. Pröystäilevä ja pohjimmiltaan tarpeeton ”kunniakierros” kaupungin edustalla onkin lipsahtanut liian pitkäksi, mopo on lähtenyt pojan käsistä: hänen valtakuntansa ajaa räsähtäen karille.
Mikä on ihmisen psykologinen reaktio? Kapteenin tapauksessa kieltäminen, pakoilu, sisällä kasvava häpeä. Ajatteleeko hän, että ”ei
minulle voi käydä näin?” Jos reaktiossa olisi yhtään järkeä mukana, hän tietäisi heti, että hätävalhe merivartiostolle ”sähkökatkoksesta” tulee väistämättä ilmi. Mutta ihminen ei aina ajattele tätä, kun hän on mokannut: se on nähty pikkupoikien käytöksestä kautta aikojen. Vastuun kantaminen tuntuu liian musertavalta: valehtelu tarjoaa jonkinlaisen helpotuksen, edes hetkeksi.
Tässä vaiheessa kapteenilla olisi vielä ollut mahdollisuus. Hän olisi voinut onnistua itsensä hallitsemisessa, tilanteen rehellisessä näkemisessä. Hän olisi voinut organisoida evakuoinnin, lähettää hätäviestin, tehdä mitä on vielä tehtävissä. Mutta hänelle käy kuten toiselle kuuluisalle merikapteenille Joseph Conradin
Typhoonissa: hänen mittansa ei riitä. Kun tosipaikka tulee, hän ei kykene nousemaan virkansa vaatimaan mittaan.
Hetkessä kapteenista tulee langennut, kuningas putoaa jalustaltaan. Hän jopa itse sanoittaa tapahtumia lankeemuksen kielikuvalla, kaatumisella: putoamisella pelastusveneeseen, omasta tahdostaan riippumatta.
Miten me nykyään käsittelemme sitä, millainen ihminen on? Ikiaikaisesti sitä on käsitelty taiteen keinoin: teatteri tuo sen eläväksi, kuten elokuvat usein nykyään, ja klassinen kirjallisuus puhuu juuri siitä. Hyvin syvällä tavalla ihmisluonnon oppiminen, sen kanssa painiminen, on nivoutunut yhteen uskonnon kanssa: peruskertomusten, esikuvien sekä hyvässä että pahassa. Vanha testamentti on täynnä alati puhuttelevia hahmoja ihmisen häilyvyydestä ja ajoittaisesta jaloudesta, ja usein samassa persoonassa (vrt. esim. Samuelin kirjat). Uusi testamentti sisältää vähemmän kertomuksia, mutta osittain kaikista vahvimpia länsimaisen kulttuurin arkkityyppejä: Pietarin lankeemus tai Juudaksen rooli elävät syvällä kulttuurimme kuvastossa.
Se, että koulujen oppimäärästä vähennetään lähes jatkuvasti taideaineita, on haitallista ihmisyksilöiden ja yhteisöjen kannalta. Peruskertomukset eivät ole vain ”mukavaa yleistietoa” tai jopa triviaa, vaan ne kertovat meistä. Sille, joka ahkerasti korostaa matematiikan ja taloustieteen kasvavan osaamisen olennaisuutta, osoitan malliesimerkiksi Islannin. Olisiko saarivaltion väen kannattanut olla hivenen varovaisempia ihmisluonnon suhteen, painottaa enemmän vanhaa varovaisuuden viisautta kuin nuorekasta, rohkeaa, ”asiantuntevaa” talousvalloitusta? Uskonnonopetuksen vähentämisellä voi myös olla yllättäviä seurauksia; vähintäänkin paineita kodeille siitä, että peruskertomusten kanssa elettäisiin edes siellä.
Toinen väitteeni on, että meidän itse jokaisen kannattaa harjoittaa syvätutkiskelua turmalaivan tapahtumien äärellä. Helsingin Sanomien Riku Jokisen uutisanalyysi ”Meissä kaikissa asuu pieni schettino” (21.1.) viitoittaa tietä tähän. On liian helppoa vain tuomita kapteeni, vaikka oikeuden edessä hän on kaiken saatavilla olevan tiedon valossa selvästi syyllinen, suorastaan rikollinen. Samalla tavalla kuin
Joseph Conradia lukiessa, on meidän turmalaivan tapahtumia peilatessamme kysyttävä rehellisesti itseltämme kiperiä kysymyksiä. Turmeleeko jatkuva kylläisyys arvostelukykyämme? Mitä, kun tosipaikka koittaa: onko meistä kantamaan vastuumme? Ääritilanteessa, kuten turmalaivan kohdalla, se saattaa tarkoittaa hengenvaaraa. Kuten Jokinen ja hänen lainaamansa Francesco Merlo toteavat, rannalta huutelijoita riittää. Ulkopuolelta käsin on aina helppo olla urhea.
Kolmanneksi, tapahtumat osoittavat, kuinka suuri tarve hyveiden vaalimiseen ja valmiuden ylläpitämiseen on. Vastuulliset työntekijät muistuttavat itseään siitä, mitä ja ketä varten heidän tehtävänsä on olemassa: muita. Ainoastaan tämä hyvin haastava nöyryyden ylläpitäminen voi ehkäistä sen, ettei ministeri kuvittele olevansa muiden yläpuolella tai kapteeni luisu omaan valhetodellisuuteensa. Sama pätee meidän kaikkien muiden tehtäviin, oli niillä minkäkokoinen vaikutusvalta tahansa.
P.S. Jutun käsittely antaisi jälleen aiheen myös pohtia sitä, mitä ja miten länsimaissa uutisoidaan. Se, että esimerkiksi Helsingin Sanomat käytti juttuun kahtena peräkkäisenä päivänä valtavankokoiset otsikkosivun valokuvat, nostaa kritiikin rikkaisiin kohdistuvien tapahtumien ylettömästä korostuksesta maailman kaikkiin muihin tapahtumiin nähden. Tarina on kiinnostava, ja se myy; onko se riittävä peruste sen laajaan käsittelyyn? Tässä tapauksessa lieventävä asianhaara on, että tarina vie niin syviin ihmisluontoa käsitteleviin vesiin, että siitä on mahdollisuus kenties oppia jotain. Paljon turhempiakin tarinoita korostetaan lehdistössä.
