tiistai 23. joulukuuta 2008

Joulun elintaso

Mitä kertoo ihmiskunnasta se
että joulun kristillisessä ytimessä on kertomus köyhyydestä
ongelmana oli majapaikan ja tarvittavien tavaroiden puute
- vauvalle eläinten ruoka-astia vuoteeksi -
ja nykyjoulun ongelmana on liika tavaroiden määrä?


p.s. Rauhallista, lahjoista nauttivaa mutta materiaa keskipisteeksi nostamatonta joulua kaikille!

sunnuntai 14. joulukuuta 2008

Vanhuus (pensas talvella)

Kaikki lehdet ovat pudonneet
jäljellä piikit
ja hedelmät.

keskiviikko 10. joulukuuta 2008

Elämä aidan takana

Miltä aita näyttää, jos olet aina sen sisäpuolella?
Jos et ole ikinä nähnyt sitä ulkoapäin?
Joka puolella maailmaasi on samanlainen raja.
Aitauksen näkökulma on maailmasi.

Kun katsot ulkopuolelta, näet, että aita on rajattu kokonaisuus.
Ja että maailma on pohjimmiltaan jotain aivan muuta kuin vain rajattu alue.

Miltä maailmankaikkeus näyttää, jos olet aina sen sisäpuolella?


p.s. Vrt. CMX: Talvikuningas, raita 1.

maanantai 1. joulukuuta 2008

Suomalaisia sanontoja osa 1

"Homma toimii kuin junan vessa!"
WC-vertauskuva
eli metaanifora!

lauantai 29. marraskuuta 2008

Waltarin koira

Mikä oli Mikan hyvin käyttäytyvän koiran nimi?
- Turms kuolaamaton.

torstai 27. marraskuuta 2008

Ilta meren rannalla

Mustana marraskuun iltana ajoin ystävän lapsen kasteen jälkeen Kaivopuiston rantaan. Takana Tuomiokirkko hohti kirkkaan valkoisena, edessä aukeni pikimusta meri. Kirjaimellisesti pikimusta, musta kuin mustin piki. Suomenlinnan majakkakirkko, kirkkomajakka peilasi valonsädettään: pieneksi hetkeksi oli kirkasta, sitten valtava pimeys valtasi taas maiseman. Kauempana loistivat Harmajan majakan harvat valot kuin tähdet avaruuden pimeyttä vasten – tosin yksinäisempinä.

Cafe Ursulan ikkunoissa kutsuivat kynttilät, mutta kävelin ensin laiturille. Tuuli pyyhki kosteasti kasvoja, meren tuoksu ympäröi, aaltojen ääni keinui. Laituri jatkui keskelle mustuutta – paitsi! Jotain valkoista, valoisaa näkyi pinnalla. Kelluke, roska?

Valo-objekti liikkui: joutsen. Yksinäinen joutsen keskellä marraskuista mustuutta, ainoana valonheijastajana rannan ja aavan välillä. Rajalintu. Luotsi? Muistelin Lemminkäisen kuolema – taulua ja tuonelan joutsenia. Tämä oli tällä puolen rajaa, mutta melkoisena sanansaattajana maailmojen välillä.

Joutsen nosti päätään, katseli merelle ja jatkoi olemistaan. Katselin sitä aikani, ihmettelin, että joku muukin tuli laiturille tässä säässä ja päivänvaiheessa – turistityttö – ja lähdin kahvilaan juomaan haudutettua teetä ja kirjoittamaan kirjettä ystävälle. Vilkaisin taakseni: joutsen loisti hämärästi valonpilkkuna mustuutta vasten. Majakanvalo pyörähti kuin kellonviisari, hetki oli mennyt.
(8.11.)

maanantai 17. marraskuuta 2008

Mies vailla ääntä

Olin viikon flunssassa, siksi bloginkin kirjoittelussa tauko. Lämpöä vapaapäivinä, niinpä: töihin siis vähän yli puolikuntoisena. Menihän se niinkin, mutta väsyneesti. Toisaalta moni asia olisi hankaloitunut muuten hyvin paljon.

Aamulla avasin äänihuuleni autokorjaamolla - ja ulos tuli pihinää. Sain juuri ja juuri selitettyä asiani.

Hämmentävää. En muista kokeneeni vastaavaa. Ehkä joskus aivan pienenä? Mutten muista. Kiitollinen saa olla siitä, miten terve on ollut.

On sangen mielenkiintoista olla kurssilla rajoittuneen puhekyvyn kanssa. Se tuo hämmästyttävän ulkopuolisuuden. Mitään ei oikein viitsi kommentoida, kun puhe on niin vaikeaa ja toisten täytyy kuunnella tarkkaan, jotta saisivat muminapihinästä jotain selvää. Seurauksena on sosiaalinen laidallaolo.

No, ryhmätyössä oli pakko vähän puhua, ja jossain pöytäkeskustelussakin, ettei aivan outona pidetä. Nyt vasta huomaa, kuinka usein keskusteluissakin sanoo jotain, edes yhden sanan.

Iltarukoushetki oli mielenkiintoinen: suljin silmät ja kuuntelin muiden ääniä. Sangen uusi näkö-eikun kuulokulma maailmaan. Suosittelen kokeilua joskus. Siis vapaaehtoista.

maanantai 10. marraskuuta 2008

Kun pahan valta kasvaa ympärillä

Laskevan auringon valo
osuu enää korkeimpiin puihin.

Sama pätenee yhteiskunnan auringonlaskuihin.
Kun pimeys kasvaa tarpeeksi, vain korkeimmat säilyttävät valon, heijastuksen joka heijastuu muille.
(Vrt. Dietrich Bonhoeffer)

torstai 6. marraskuuta 2008

Totuus

Usko ei ole yksinkertaista
sillä uskon on oltava yksinkertaista.

maanantai 3. marraskuuta 2008

Vesimyyrä, viisi peuraa ja villihanhet

Onko se kala? Onko se pienoissukellusvene?
Ei, se on vedessä sukeltava pieni nisäkäs.
Hämmentävää. Mielen ala-asteaikaisista sopukoista nousee sana: vesimyyrä. Kai sellainen on olemassa? Ainakin tässä kirkkaassa ojassa sukelteleva otus näytti hiireltä tai myyrältä.

Olen Kasabergetin luona: Kirkkonummen kalliomäkien kierros on jälleen edistynyt. Lähellä Vårnäsin museosiltaa (neukkujen rakentamaa) kiipeän kalliota ylöspäin – valtavan suppilovahverokeitaan halki. Harvoin sitä on näin parasta ennen – rajapyykillä: vielä eilen sienet olivat poimittavissa. Dorgarnin ylängöllä noukimme niitä äidin kanssa kymmenkunta litraa, valmiiksi pakastettuna: ne olivat umpijäässä, mutta aivan hyviä. Tänään ne ovat jo alkaneet mädäntyä.

Mäki on pitkä ja jyrkkä, alkaa vähän hengästyttääkin. Saavun puunrajaan: alkaa sileä, sammaleen ja jäkälän peittämä avokallio kohti taivasta. Sammal on saippuanliukas, kallio pitävämpi: pääsen ylös ja hämmästyn. Käsittämättömän komea avokallionäkymä vastavalossa: kilometrin säteellä kaikkialla kallioita ja neitseellisen vehreää sammalta. Kelopuita, matalaksi jääneitä mäntyjä kovalla alustalla, muutama koivu: taustalla Porkkalan niemen harjanteet auringon hämyssä. Toisella puolella näkyy kerrostaloja aivan lähellä – mitä ihmettä! Hetken pohdinta selittää ne Espoonlahden ja Espoon keskuksen taloiksi, kymmenen ja kahdenkymmenen kilometrin päässä.

Termospullosta kuumaa teetä kallionharjanteella. Tavallista erikoisempia kivenmuotoja: geometristä taidetta. Alhaalla – laakson täysikasvuisten puiden latvat ovat korkeudellani – rääkkyy jokin lintu: krääk krää, uskomattoman ruma ääni. Myöhemmin näen siitä vilauksen: näyttää jonkinlaiselta haukalta. En tutki koko aluetta, on niin pahuksen liukasta. Tyydyn hitaaseen laskeutumiseen, ylitän ojan ja ihmettelen vesimyyrää.

Hiekkatiellä on komeat kivipylväät molemmin puolin: vanhaa asutusta. Aurinko käy jo laskuun, mutta päätän vielä tutkia rantakallion vajaan kilometrin päässä. Vanha metsätien pohja vie vaahteralehtoon, lehdettömään, jonka keskellä lojuu kivijalkoja ja pellinpalasia. Vuokra-ajalta? Ylitän niityn, ilma kylmentää ja usva alkaa nousta valkoisena riekaleverhona. Metsäkaistaleella kasvaa ylikypsiä kanttarelleja, keltaväri loistaa hämärtyvässä valossakin. Merenlahti on aivan tyyni: vastarannan mökin ikkunasta loistaa pronssisena horisontin aurinko. Vain mäen puiden latvoihin osuu enää valo.

Kiipeän ylös, liukasta on, löydän vanhat kiviset ampumamuurit ja pienen uudemman nuotiopaikan. Myslipatukka ja teetä, katselen taivaan mukana värjäytyvälle lahdelle. Tästä olisi mukava seurata lintujen suurmuuttoa, ajattelen. Kuluu minuutti, ja takaata kuuluu kaakatusta. Kahdenkymmenenviiden hanhen parvi suorittaa ylilennon vajaan kymmenen metrin korkeudelta, vaivautumatta nostamaan turhaan korkeutta mäkeä enempää. Näky on niin jalo, etten edes ajattele valokuvausta, ennen kuin parvi on jo lahden yllä ja kääntyy kaakattaen kohti etelää. Sublime.

Usvan halki pellon laitaa kohti autoa. Peura säpsähtää ja juoksee pitkässä kaaressa lahden rantaan, sympaattisesti pomppien. Hiekkatiellä kohtaan neljä lisää: niiden valkohännät vilkkuvat hauskasti hämärtyvässä metsässä. Matkalla keltainen kuunsirppi nousee, pilvet käyvät punaisiksi ja pysäytän auton pellon laitaan näkyä katsellakseni. Ojanvarren puiden hahmot piirtyvät tummina silhuetteina usvaan.

Kirkkonummella parkkeeraan Prisman ylätasanteelle ja hamstraan ruokavarastoa täydemmäksi. Hyllyjen välissä ja liikennevalojen jonossa ajattelen, että jos elinympäristö olisi vain tässä, olisi jotain keskeistä menetetty.

p.s. Wiki-setä kertoo: Arvicola terrestris, vesimyyrä…

sunnuntai 26. lokakuuta 2008

Sur-vival

Elämä
on selviytymislaji.

torstai 23. lokakuuta 2008

Näkyjä

Makaan kirkon vieressä penkillä, taivasta katsellen. Eilen meni pitkään Changemaker – ryhmän kanssa, hyvässä keskustelussa sinänsä. Tänään tulin aamusta Espooseen koulutukseen ja nyt on lounastauko. Väsyttää.

Lintu liitää tuulessa kirkon yli, siivet levitettyinä: ja samassa puun latvasta lähtee perään keltainen lehti. Se lentää sinnikkäästi katon yli vaakasuoraan, hämmästyttävän kovaa vauhtia.

En tiedä, saiko se lintua kiinni. Epäilen.

Iltapäivä: matkaan Masalaan isoskoulutukseen. Ilta-aurinko kultaa joenvarren pellot Kauklahdessa. Leikattu vilja hohtaa kellertävänä matalassa valossa.

Metsänrajan lähellä seisoo kauris, siro ja kaunis, illallisella valossa. Joudun katsomaan toisen kerran, ennen kuin uskon, että eläin siinä on.

Voimauttavaa.

Arjen keskellä maailma tarjoaa hyvin kauniita näkyjä, jos onnistuu pitämään silmät auki – ja toisinaan katsomaan muualle kuin eteensä.

Kunpa tämän aina muistaisi.

keskiviikko 22. lokakuuta 2008

Kullekin päivälle...

Mitä tekemistä sateella on päivän todellisen kauneuden kanssa?

lauantai 18. lokakuuta 2008

Tietäjät

Ovat oikeassa, jotka sanovat
Tulevaisuutta ei ole!

Ei tosin menneisyyttäkään.

keskiviikko 15. lokakuuta 2008

Sankarit

Suurmies?
Näyttäkää minulle hänen äitinsä.

sunnuntai 12. lokakuuta 2008

Kuuletko?

Viisauden ääni on hiljainen
harvoin sitä enää kuulee liikenteen melun alta.

sunnuntai 5. lokakuuta 2008

Huolehtimattomuus

Tavoitteena on välttää turha murehtiminen
huolehtimattomuus

mutta sanassa on ongelma
lehtimatto on hieno huolettomuuden kuva
syksyinen metsä, jossa vaeltaa
värikkään lehtimaton päällä

lehtimattoisuus, siis!
ei huolehtivaisuus
vaan huolehtimattoisuus


(Huo! huusi poika ja juoksi auringossa lehtimaton päälle…)

maanantai 29. syyskuuta 2008

Väkivalta mediassa

(Mielipidekirjoitus, jota ei julkaistu painetussa mediassa.)

Mitä me haluamme Kauhajoen tragedian kaltaisilta uutisoinnilta?

Viimevuotisen Jokelan tragedian uutisoinnin aiheuttama kritiikki vaikuttaa ehkäisseen joitain ylilyöntejä nyt tapahtuneen onnettomuuden uutisoinnin suhteen. Silti median toiminnassa on yhä arvosteltavaa. Yleisön on pohdittava kysymyksiä siitä, mitä se haluaa ja mikä on sille hyväksi. Neljä kysymystä tähän liittyen:

Miksi Helsingin Sanomat julkaisi Jokelan ampujasta valtavan kuvan ja Kauhajoen ampujasta etusivun kuvan? Nämä kuvakoot ja –paikat ovat sellaisia, ettei niitä saavuta kuin kourallinen kaikista tunnetuimpia henkilöitä. Presidenttikään ei saa monesti näin suurta kuvaa lehteen. Kun sellainen julkaistaan julkisuutta kipeästi tavoittelevasta sairaasta yksilöstä, tuetaan toisten samanlaisten haaveita näkyvyydestä.

Kun ampujan kaltaisten häiriintyneiden yksilöiden tarkoituksena on saavuttaa mahdollisimman suurta julkisuutta, niin onko viisasta uutisoida näyttävästi sitä, kuinka näyttävästi tapahtumaa on uutisoitu? Yksinkertainen toteamus siitä, että uutinen on levinnyt laajalle, riittäisi. Kuvamateriaali uutisoinnista vaikkapa CNN-kanavalla vain lisää potentiaalisten ampujien mielenkiintoa vastaavaan toimintaan.

Haluammeko me todella, että onnettomuuden satuttua kanssaihmisemme kuvaavat sitä kamerakännyköillään? Tällaista käyttäytymistä Suomenkin suurimmat uutispalvelut ovat peräänkuuluttaneet internetsivuillaan. Heti järkyttävän otsikon alla on teksti: ”Olitko paikalla? Lähetä meille kuvasi.” Onko tarpeen tirkistely vai myötätunto?

Haluammeko me todella nähdä yksityiskohtaista kuvamateriaalia murhenäytelmistä? Nykyään on mahdollista saada ennen näkemättömän paljon materiaalia onnettomuuksista. Silti tilanne on sinänsä sama kuin aikaisemmin: medialla on yhä valinnan vapaus siinä, kuinka raakaa aineistoa näytetään. Se, että rankka materiaali myy, ei saisi olla peruste sen julkaisemiseen. Raaka kuvasto on haitallista etenkin lapsille, mutta myös aikuisille. Vaihtoehtoina on ahdistuminen yksityiskohdista tai turtuminen. Kumpikaan ei liene tavoiteltava tila.

Arvovalinnat on palautettava julkaisutekojen taustalle. Tämä vaatii vastuullisuutta kuluttajilta, mutta ennen kaikkea median tekijöiltä. On kyettävä yhdessä sopimaan, mikä on hyväksi ja mikä ei, ja toimimaan sen mukaan. Tästä on käytävä laaja julkinen keskustelu.

tiistai 23. syyskuuta 2008

Filosofinen Metallica

Uusi älykkömetalliyhtye!
Olemassaolon syviä syntyjä pohtiva

Meta-Metallica

torstai 18. syyskuuta 2008

Syksyn puut

Lehdet kuin ripustettu oksiin
koristeltu metsä

Pensaat palavat loppuun
hiiltyvät tummanpunaisiksi
kytevät
kun pimeä laskeutuu

maanantai 15. syyskuuta 2008

Sijoittaminen

Sijoituslapsi
se tarkoittaa, että kodissa on vakavia ongelmia
hedelmä on täytynyt antaa muualle

Entä kaikki tämä pääomien sijoittaminen...?

perjantai 12. syyskuuta 2008

Elämä on sarja valintoja

Elämä on sarja valintoja
harmi vain, että me itse emme saa tehdä niistä läheskään kaikkia.

tiistai 9. syyskuuta 2008

Syksy

Vähän on eroa
ihmisellä
ja metsällä:
toinen levittää keltamaton.

lauantai 6. syyskuuta 2008

Apokalypsi

Olen kyllästynyt maailmanlopun odottajiin

kristittynä
odotan maailmanalkua.

keskiviikko 3. syyskuuta 2008

Universumi

Uni-versumi
ei painajainen
vaan Luojan unelma

sunnuntai 31. elokuuta 2008

Kosminen yksinäisyys

Moni ajattelija toteaa, että ihmistä vaivaa kosminen yksinäisyys

Pohjimmiltaan
kosminen yksinäisyys
on koominen yksinäisyys

torstai 28. elokuuta 2008

Kuudes aisti

Kuudes aisti
on ihmettelyn aisti:
ihmiselle välttämätön, jotta mieli säilyy elävänä

sense of wonder

maanantai 25. elokuuta 2008

Ihmiskunnan historia

Ihmiskunnan historia:
vahvempi riistää heikompaa.

perjantai 22. elokuuta 2008

Mielikuvitus

Mielikuvitus on oma valtakuntansa

imagi-nation

perjantai 27. kesäkuuta 2008

Toisenlainen juhannus

Pidemmät vaellukset on vähäksi aikaa kuljettu; lyhyemmät (ja tietty Se Pisin) jatkuvat...

Juhannus/Johannes kiinnittää kirkonpalvelijat paikkakunnilleen. Ja jos esimerkiksi kävisi niin, että puolison mummolla olisi merkkipäivät toisella puolen Suomea, olisi tuloksena varsin erilainen keskikesän juhla.

Yritin voittaa laiskotteluhalun ja lainasin kirjastosta Juhannusyön unen. Matti Rossin uudet suomennokset ovat luettavaa kieltä, ei vanhaa Cajander-tyylist'. Parashan se alkukieli olisi, mutta nautinnollista näinkin: upeaa suomentamista.

Näytelmä on jännä: yhtäältä ohimenevä kuin uni, toisaalta mieltä kiehtova vertailukohtansa lailla. Jotain tuntuu jäävän elämään unesta, ja uni tuntuu jotenkin tutulta aiemmin elettyyn nähden... ja silti joltain jotenkin vieraalta, eri todellisuudesta kertovalta.
Tai sitten samasta todellisuudesta, mutta niin eri näkökulmasta.

Näytelmä näytelmässä, uni unessa; mielemme näyttämöllä seikkailevat itseämme muistuttavat hahmot, kuitenkin toiset.

Lukukokemuksena ei yhtä pysähdyttävä kuin ihmisluonnetta luotaavat Macbeth tai Rikhard III, eikä yhtä syvällisesti ajattelua haastava kuin Mitta mitasta - tai ainakaan yhtä analyyttisen syvällisesti. Uni onkin ehkä analyysiä, systeemiä pakenevaa - ja kenties lopulta todellisuudesta enemmän kertovaa. Analyysi kun tahtoo pilkkoa yhden todellisuuden osiksi, jotta voi tutkia sitä; ja usein unohtaa korjata leikkauksen haavat todellisuuden iholla.

Toiseen ja viimeiseen asiaan. Juhannusaattona en sentään yrittänytkään mennä toimistolle, vaan lähdin ennen illaksi luvattua sadetta Kirkkonummen 'erämaihin', Meikon salomaa-alueelle. Vaipo-järvi sijaitsee jo ylängöllä; sieltä kohti Meikoa ja eväslounasta korkealla rantatöyräällä. Matkalla löytyi upea "luonnonorkidea", kaiketi maariankämmekän sukulainen; hämmästyttävän kaunis. Lukuisat valkoiset orkideamaiset kukinnot, joita kiersivät violetinsiniset pistekoristelukuvioinnit.

Meikon vieressä on pieni Vitträsk, jossa kasvaa jonkin verran lumpeita; epätodellisen kauniita nekin, jalokiviä veden pinnalla. Rannassa silmä osui käsiteltyyn kiveen: siellähän olikin neukkujen vanha bunkkeri, puoliksi täynnä kiveä, muisto Porkkalan vuokra-ajalta. Nyt sen luo vie vain kapea polku, kilometrien päässä lähimmästä asutuksesta.

Oikaisin takaisin suuren avosuon kautta, Pallaksen-reissun suonylityksistä rohkaistuneena. Kuivaksi osoittautui, vaan ei havaintojen suhteen: metso lensi pakoon, hilla kukki (ja muutkin), suohaukat hätistelivät tunkeutujaa loitommas ja tunnelma oli omanlaisensa.

Se, joka jaksoi lukea tänne asti, saattaa ihmetellä tämän luontokuvauksen yksityiskohtien tarpeellisuutta. Minulle retki oli hyvä muistutus siitä, millaisia aarteita odottaa muutaman kymmenen minuutin matkan päässä. Historia elää ympärillämme ja meissä: luonnon valtavan pitkät syklit ja ihmisen edesottamukset (bunkkerin rakentaminen kuvaa niiden luonnetta hyvin). Joka päivälle löytyy ihmeitä - kotipihastakin, jos ei kauemmas ehdi. Ja tietysti seinien sisältäkin, mutta sinne ei toivoisi pelkästään jäävänsä. Ennemmin ulos niiden tärkeimpien sisältä löytyvien aarteiden kanssa.


p.s.
Valtaojan Ihmeitä: kävelyretkiä kaikkeuteen -kirja sai kesälukemistoksi seuraajia kirjaston mainioiden esittelyjen kautta: Yrjö Hailan Retkeilyn rikkaus: luonto ympäristöhuolen aikakautena sekä Jussi Kiven Kaunotaiteellinen eräretkeilyopas. Jälkimmäinen vaikuttaa tässä vaiheessa kiintoisammalta, vaikka ensimmäisessä enemmän detaileja - tai ehkä juuri siksi. Caspar David Friedrichin huomioimisesta Kivi toki saa paljon pisteitä meikäläiseltä...

sunnuntai 1. kesäkuuta 2008

Vaeltamisesta ja ajatuksista

Vaellus – ei siis kokonaisvaltainen elämän vaellus, vaan rajatumpi matka – on ideoiden suhteen mielenkiintoinen asia. Kun elämä pelkistyy olennaiseen, ravintoon ja kulkemiseen, ei välttämättä ajattele. Vain on. Ja se on hyvä.

Mutta silti vaellukset tekevät äärimmäisen hyvää ajattelullekin. Paitsi että ne muistuttavat kokonaisvaltaisuuden ja ruumiillisen rasituksen merkityksestä mielelle, ne kasvattavat ajatuksia. Eivät ehkä heti: mutta eihän peltokaan.

Kun lähdet, kylvät
jokainen askele istuttaa, vie maahan
kaikki säätilat kasvattavat
- nousut, laskut –
ja pohjimmiltaan valo.

Aika kuluu
jonkin siemenen saattaa jo unohtaa kokonaankin
kunnes eräänä päivänä versoaa
kuin lahjana
annetaan, tulee todeksi
elävä varsi
kaunis kukka
ympäristöään ravitseva hedelmä.


p.s. Onnekasta, kun saa lähteä jälleen vaeltamaan. Toivottavasti jatkossakin: suosittelen allekirjoittamista osoitteessa http://www.pelastapallas.fi/ .

torstai 29. toukokuuta 2008

Oodi Luther-säätiölle

Missä miehet ratsastaa
siellä naiset ei voi paimentaa

(eikä kaikki lampaat laiduntaa)

keskiviikko 21. toukokuuta 2008

Vuodet vierivät

Kieli, sanat ja sanonnat kätkevät sisäänsä merkitysten syvyyttä, jonka usein ohitamme. Käytämme kieltä vain välineenä, ulkoa opittuna. Kuljemme sen maailmassa pysähtymättä ja kuulematta.

Hyvä esimerkki on tuttua tutumpi sanonta vuodet vierivät;

Vieriä, kieriä alas jyrkkää rinnettä;
lähteä liikkeelle ja sitten alati kiihtyä
kiitää maisemien halki
aina vain nopeammin
painovoiman ja liikevoiman viemänä

kunnes pysähtyy vähitellen pohjalle
tai törmää sitä ennen johonkin, väkivaltaisesti,
suuntaa muuttaen tai jopa hajoten
- vaikkei silloinkaan mitään katoa: vain muuttaa muotoaan
ja jäljet jatkavat elämäänsä.

maanantai 12. toukokuuta 2008

Millainen on Sinun laulusi?

Keväällä ilahtuu linnunlaulun kauneudesta. Nyt se onkin monella tapaa vireimmillään – ja uutta. Kuinka helposti käykään, että totumme tuttuihin asioihin niin, että unohdamme ne!

Kaksi ajatusta:
1) Kuuletko linnun laulun?
Jesuiitta ja psykoterapeutti Anthony de Mello otsikoi loistavan tarinakirjansa tällä lauseella. Sen yksinkertainen kysymys osoittautuu aina päteväksi. Kuinka usein todella kuulemme yhden linnun laulun, pysähdymme sen ääreen? Kuinka usein todella näemme kukkivan kukan? Useimmiten vain havaitsemme ohimennen, että linnut kuuluvat laulavan ja kukat näkyvät kukkivan – ja kiirehdämme muka tarpeellisemmille puuhillemme.

Toinen tarina – tosi, kuten kaikki tarinat ainakin tarinoina – kertoo kylän väestä, joka heräsi eräänä yönä levottomuuteen. Syytä vain ei löytynyt, vaikka kuinka jokainen mietti. Seuraavana aamuna silmäpussiset ihmiset havaitsivat, että toisetkin olivat valvoneet – ja syy keksittiin: kylän halki kulkevalla junaradalla oli jäänyt jokaöinen tavarajuna kulkematta.

Joskus huomaamme meille tärkeät, elämämme matkaa mittaavat asiat vasta, kun ne ovat poissa. Tärkeämmätkin kuin junan äänet. Ekologisen liikkeen yksi herättelijä, Rachel Carson, kirjoitti 60-luvulla kirjan Äänetön kevät. Sen kauhuviesti kuvasi aikaa, jolloin linnut eivät enää laulakaan: DDT ja muut saasteet ovat tappaneet ne.

Linnunlaulu ei ole vain aistinautinnollinen tai elämäntaitoa opettava asia, vaan toiminnan syy ja kohde, luonnonsuojelun tärkeyden vahva muistuttaja.

2) Eikö ole hassua, kuinka paljon laulu määrittää lintua?
Lintu tavallaan on laulunsa: laulu on sen tunnus, olemus, sen vastaus olemassaoloon.
Lintu laulaa. Aamuin, illoin, kumppanille, auringolle.

Eikö ihmiselläkin ole soundinsa? Ääni, olemus, laulu, joka hänestä välittyy? Elämänasenteen kuva, vaikutelma ja vaikutus. Jokaisen ihmisen vastaus olemassaoloon.
Valitus tai ilovirsi, viheltely ohimennen tai laulelu työtä tehden.

Millainen on laulu, jonka toiset kuulevat minun, sinun seurassa?

sunnuntai 4. toukokuuta 2008

Vaelluksen päämäärä

Rauhassa edeten
kuin katsellen junan ikkunasta
ohikiitävää maailmaa

Vaeltajan sielu
aistii ruumiin ikkunoiden kautta
elämän jonka läpi virtaa.

sunnuntai 27. huhtikuuta 2008

Religiosa y otros?

Santiago de Compostelan tien päässä odottaa valtava katedraali ja sen vieressä pyhiinvaeltajien toimisto, josta saa todistuspaperin vaelluksesta. Samalla joutuu vastaamaan kysymykseen vaelluksen syistä: a) religiosa eli uskonnolliset b) uskonnolliset ja muut syyt c) ei-uskonnolliset?

Mielenkiintoinen valinta. Vaikka nykyaikana Jaakon tietä kuljetaan sangen eri kulttuurissa kuin aikoinaan, silti suurin osa vastaa a) tai b). Keskimäärin kolmannes vastaa syyksi pelkästään uskonnolliset. Niin tein minäkin, hetken harkittuani.

Tottakai vaellukselta odottaa sitä hyvää oloa, joka runsaasta liikkumisesta ja ulkona olosta seuraa. Kauniita maisemia – ja niitä Galicia tarjosi hämmästyttävän paljon kukkivine pensaineen. Sitä tervehdyttävää vaikutusta, joka seuraa, kun jättää niin paljon toisarvoista pois. Kun elämä pelkistyy kulkemiseen, toisten seuraan tai yksinäiseen mietiskelyyn, ruokaan ja juomaan ja aistien valppaana oloon – silloin hedelmät ovat maukkaita.

Mutta tämä kaikki on minulle uskonnollista. Ruumis ja sen kulkeminen, luonto ja kulttuuri, ruoka ja juoma, toisten ihmisten seura – kaikki syvästi uskonnollisia asioita. Elämä ja todellisuus, jonka keskellä - jonka vuoksi - elämme.

Me kuljemme kaiken aikaa maailmankatsomuksemme varassa ja sen läpi.

Kristitylle kyse on siitä, minkä Paavali sanoittaa Ateenassa, Apostolien tekojen luvussa 17 (27-28): ”Jumala ei kylläkään ole kaukana yhdestäkään meistä: hänessä me elämme, liikumme ja olemme.”

tiistai 22. huhtikuuta 2008

Pyhiinvaellus

Vaellus pyhiin, pyhään.
Yksittäisen vaelluksen yhteys kaikkeen tulee esille pyhiinvaeltajien hautausmaalla, vaikkapa Jaakon tien yhteydessä. Haudatuista sanotaan, että he ovat jo päässeet perille.
Pyhät, Pyhään.

Mutta pyhiinvaellukset tehdään kuitenkin tässä elämässä – ja sanoisin, että ennen kaikkea tätä elämää varten, sillä tämä elämä on avain ja portti mahdollisiin tuleviin. Ja tämän elämän pyhiinvaellukset opettavat ennen kaikkea, että jokainen vaellus on pyhä.
Jokainen päivä: jokaisen päivän matka.
Vaikkei kauheasti kävelisikään.

Aamulla heräät edessäsi tämän päivän osuus. Nousut, haasteet; laskut, helpot (mutta piilevästi vaaralliset!) etapit. Pääset kyllä aina johonkin: mutta olennaisinta lienee, miten teet matkaa.

(Mutta ei nyt enempää. Juuri on päästy kotiin Espanjasta. Vaikuttava matka.)

tiistai 8. huhtikuuta 2008

Lahja-kas

Lahja:
jotain, jonka tarkoitus on tehdä (toinen) ihminen iloiseksi.

Lahjakas:
ihminen, jolla on lahjoja.
Mitä hänen on siis tehtävä lahjoillaan?

lauantai 5. huhtikuuta 2008

Kärsimys

Sanovat, että kärsimys jalostaa
mutta liika kärsimys teurastaa.


p.s. Tämä piti julkaista pitkäperjantaina, mutta unohtui...

perjantai 28. maaliskuuta 2008

Ihmeitä

Esko Valtaojan Ihmeitä – kävelyretkiä kaikkeuteen on metka teos. Kunnianhimoinen (siis hyvässä merkityksessä, ei kunniaa himoitsevassa! Tästä sanasta pitäisikin joskus kirjoittaa.) yritys lähestyä elämän, maailmankaikkeuden peruskysymyksiä kirjallisesti vetävällä ja ajatuksellisesti korkeatasoisella otteella. Kulttuurin, historian ja taiteen huomioon ottaminen viehättää, samoin hauska ja soljuva tyyli, mutta kysymyksiäkin herää. (Näin varmaan voisi olettaakin, kun teologi lukee agnostisen luonnontieteilijän kirjaa…)

On mielenkiintoista, miten vaikeaa monelle modernille ihmiselle on luopua luonnonlakien kaikkialla paikkaansapitävyyden ajatuksesta. Valtaojakin lähestyy montaa kysymystä arvostettavalla ”pohjimmiltaan tiedän luulevani enkä toisinpäin” -asenteella, mutta silti ajatus luonnonlakien rajallisuudesta on hänelle aika lailla mahdoton. Ymmärtäähän sen, luonnontieteilijällä on lähtökohtansa. Uskonto taas lähtee siitä, että joskus luonnonlait ylittyvät lakien säätäjän toimesta. Monelle kristinuskon nykyuudistajallekin tämä on tosin vaikea ajatus: onhan esimerkiksi kohupiispa Spong hämmentävän rationalistinen julistuksessaan. Voiko olla kristinuskoa ilman yliluonnollisen mahdollisuutta? Uskon, että ei, se on jo toinen uskonto sitten.

Ihmeellisyys on sen sijaan vahva liittymäkohta ainakin tämän kristityn ja agnostisen Valtaojan välillä: elämän jatkuva ihmettely. Hämmästyttävän samanlainen kokemus on meille yhteistä tähtitaivaan tai metsän alla, vaikka maailmankatsomuksessa on eronsa. Walt Whitmanin ihmettelevät runot puhettelevat niin teologia kuin kosmologia.

(Sivumennen sanoen, luterilaisen ekoteologian pioneeri Joseph Sittler piti myös kovasti Whitmanista, ja ihmettely on Suomen kirkon lapsityön uusia valtatrendejä: vrt. kirkkopedagogiikka tai vaikkapa uusi ihmettelykirja Lapsen uskon avainsanat. Yhteyksiä löytyy… niistä täytyy vielä mainita Henry Thoreau, Valtaojan ja minun molempien suosikki.)

Älyttömän (tai siis älyllisen) paljon riittäisi keskusteltavaa kirjan pohjalta, mutta ei nyt tässä enempää. Opuksesta vahva suositus, siis, uskonnollisin varauksin :)

sunnuntai 23. maaliskuuta 2008

Valokeilassa

Via Crucis, Ristin tie – katunäytelmä keräsi taas tuhansittain väkeä Helsingin keskustaan. Tuulessa leijuva pienpisarainen lumisade toi oman säväyksensä kulkueen matkalle: valo näkyi keiloina, säteinä, joissa pisarat tanssivat.

Valokeila on mielenkiintoinen ilmiö. Se paljastaa sekä valon että ilmassa leijuvat hiukkaset. Sama pätee lumisateeseen ja valonheittimiin sekä ilta-aurinkoon ja huoneessa leijuvaan pölyyn. Sade tai pöly ovat yhtä lailla olemassa ilman valoa, me emme vain näe niitä.

Sama ilmiö pätee vieläpä koko maailmankaikkeuteen. Fyysikot ovat ihmeissään pimeästä aineesta, joka käsittää huomattavan osan universumista – mutta me emme näe sitä, emme tiedä siitä juuri mitään.

Mitä maailmasta paljastuukaan, jos valo on oikea?

Elämästämme?

Mitä tarvitaan, jotta valo paljastuu meille?

torstai 20. maaliskuuta 2008

Pilvimuurista valo välähtää

Hieno, aurinkoinen päivä kiirastorstain kunniaksi. Aamulla pidimme musiikkipitoista pääsiäishartautta erään koulun juhlasalissa. Verhot laskettiin tunnelman tiivistämiseksi: kävimme läpileikkauksen pääsiäisviikon tapahtumiin, eli tummaakin sävyä riitti. Sitten pääsiäisaamun tekstin kohdalla yksi opettajista painoi sovitusti nappia ja verhot kohosivat sähkömoottorin voimin – ja valonsäde osui suoraan lavan alttaripöytään ja meikäläiseen. Efekti oli niin legendaarinen, että nuoriso puhkesi spontaaniin pääsiäisen riemuun – hyvällä tavalla. Naurussa oli pitelemistä itsellänikin, myhäilin häikäistyneenä ja lausuin tyhjällä haudalla seisovan enkelin vuorosanat.

Huumori, koomisuus, ilo – kaikki ovat hyvin lähellä uskoa ja uskontoa. Huomenna hiljennytään vielä kärsimyksen äärelle, sunnuntaita ja pääsiäisen iloa, valoa odottaen. Nousee ylös, koittaa kevät.


P.S. Valitettavasti menee aika pitkään, ennen kuin pääsiäinen on yhtä aikaisin kuin nyt ja aurinko juuri tuolla sopivalla kohdalla koulun saliin ja kellonaikaan nähden. Suurinpiirtein 2040-luvulla. Ja silloinkin pitäisi tulla valoisa päivä...

keskiviikko 19. maaliskuuta 2008

Rytmi ja melodia, paikka ja tarina

Maiseman perusasiat: eikö se ole kuten musiikkikappaleen rytmi? Peruspiirteet: vaikkapa Tuomiokirkko ja tori sen vierellä. Kun vähän katselee ympärilleen, selviää mistä tilanteessa on kysymys – tarina, melodia. Nuorimies kiipeää rappusia, ylhäällä odottaa nainen. Siinä on jo tarinan perusasiat, kappaleen melodia, maalauksen ydin.

Lokit kirkuvat taivaalla: eläviä yksityiskohtia, torvisoittimia musiikkikappaleeseen. Tuuli puhaltaa lempeästi – urkuharmonia. Alhaalla raitiovaunu kolisee – lyömäsoittimia. Mitä elävämpi kuva, sitä elävämpi valikoima soittimia, yksityiskohtia maalauksessa, kuvauksessa.

Joskus on toki virkistävää, jos perusasiat piirtyvät mahdollisimman selkeästi esiin. Niin on yhtä lailla tarinoissa, musiikissa ja tauluissa. Selväpiirteisyys voi olla hyvin puhuttelevaa, ja toisella kerralla taasen runsas eläväisyys, yksityiskohtien paljous.



P.S. Umberto Econ vaikeasti avautuvassa (ainakin minulle vuosituhannen alussa, ehkä pitäisi yrittää uudelleen) esseekokoelmassa Matka arkipäivän epätodellisuuteen on mieleenpainuva essee romaanista kosmologisena asiana. Kun on luotu maailma - vaikkapa juuri tori, portaat, kirkko ja nuoripari - on jo luotu tarinan ainekset.

tiistai 18. maaliskuuta 2008

Blogin ajatus – ajatuksen blogi

Päivän merkintä, piirto muistiin. Päiväkirja säilyttää – kuten pakastin, toimivasti, mutta tuoreuden toki menettäen – ja välittää muille. Log = päiväkirjamerkintä, (we)b log – verkkopäiväkirjaus.

Tämä blogi on ajatuspäiväkirja. Se tallentaa kunkin päivän ajatuksen: verkosta verkkoon. Verkko, verkosto on hyvä vertauskuva maailmasta, jossa liikumme: olemme osa suurta kokonaisuutta, pienistä osista koostuvaa. Pohjimmiltaan kaikki liittyy kaikkeen. Suuresta todellisuuden verkosta (jota erityisesti verkkokalvomme havainnoivat) poimituista asioista syntyy ajatuksia, jotka haluan välittää tietoverkossa.

Miksi?
Koska on tylsää vain ajatella itsekseen.
Eikä Kirkkonummen Gesterbyssä vielä ole sitä blues-kahvilaa, jonne voisi iltaisin mennä juttelemaan, kuuntelemaan ja soittamaan.

Toivottavasti tapaamme siis täällä, ystävät, vanhat ja uudet. Jakakaa ajatuksia, mitä nämä ajatukset synnyttävät.