Jokapäiväinen leipämme

Yhä enemmän sitä kiinnittää huomiota leivän makuun.

Kyse on samasta kysymyksestä: Kuuletko linnun laulun? Maistatko leipäsi?

Ehkä kaikista eniten ruoan kohdalla piirtyy esiin ihmisen hämmästyttävä kyky pitää olennaisimpia asioita itsestäänselvinä. Etenkin, jos ravinnosta ei koskaan ole ollut puutetta. Yltäkylläinen yhteiskunta, ihminen on ylensyönyt - ei kylläinen, vaan yltäkylläinen. Rasvaa on pudonnut yllekin. Välillä tekee mieli antaa ylen.

Jokainen suupala on suuri nautinto: jos ne maistaa, voiko olla enemmän kiinni hetkessä, elämässä? Samaan hengenvetoon on tunnustettava, että se on vaikeaa. Ainakin itse epäonnistun tässä usein - mutta samalla iloitsen siitä, että maistan keskimäärin yhä useamman palan.

Kunnon ruisleipä, sellainen, jonka kuori on kova ja maku pehmeä, on maanläheisyydessään taivaallista. Puhdasta voita sen päälle, kenties siivu juustoa - luomakunnan antimet eivät siitä juuri parane.

Kuvaavaa on, että nykyään ruista joudutaan tuomaan ulkomailta Suomeen ja että suosituimmat leivät ovat ihme sekoitteita. Saattavathan nekin toki olla kelpoja luokassaan - ainakin, jos ei ole luomuleipää maistanut.

Se, mikä maksaa enemmän, on kirjaimellisesti kallisarvoisempaa. Sellaisen eteen kannattaa nähdä vaivaa - luopua jostain, jotta lopulta olisimme rikkaampia.

Tuomiokirkon aamut

Täytyy tunnustaa, että jo nyt sitä joskus kaipaa menneeseen. Ei pysyvästi, mutta hetkiin. Esimerkiksi kesäaamuihin Helsingin tuomiokirkon suntiona. Kadut ovat täynnä valoa ja avaruutta: uusi päivä on alkamassa, uuden armon kanssa. Lokit kirkuvat korttelin päässä Kauppatorin rannassa, Senaatintorin kauniit rakennukset kylpevät auringossa kaikkine hienoine mattasävyineen.

Kirkko on ihmisistä tyhjä: kuin resetoitu uutta päivää varten. Varsinaisesti se ei ole tyhjä: jotain on koko ajan läsnä, ja valo muistuttaa siitä. Hiljaisuuden keskellä siivoan käytäviä, pesen vessat, kannan kukat ja kynttilät alttarille, katselen hiljaista liekkiä. Kaikki on valmista: kaikki on nyt. Avaan oven suurella avaimella, työnnän sen auki, mereltä kantautuva pieni tuulenvire käy ympärille ja kaikki on kirkasta.

Realismin nimessä on sanottava, että heti tämän jälkeen kirkon kansoittavat sadat turistit, jotka ovat juuri saapuneet Helsinkiin (vai oliko se Petersburg?) risteilyaluksillaan. Mutta vaikka häly saapuu, on se elämän merkki (sekin) : ja hekin ovat lähimmäisiä, joita palvelemaan tänne on tultu. Jos hyvin käy, aloittaa kanttori pian harjoittelun – ja jos vielä paremmin käy, kyse on klassisesta urkumusiikista (tai sitten niistä tietyistä moderneista teoksista, joista aidosti pidän :).

Urkumusiikin jalous on yksi niistä asioista, joiden oppimisesta saa kiittää noita suntiovuosia. Ylivoimainen on tietysti Bach: nuoresta voi kuulostaa kliseeltä se, kuinka kaikkialla vain yksinkertaisesti todetaan, että hän on lyömätön. Sitten kun sen itse sisäistää, asiat ovat toisin. Bachin teoksissa elämä kulkee, kävelee, virtaa. Kuluu, mutta kunnialla. Kun Doorinen Toccata tai Passacaglia & Fuga Cm lähtevät soimaan, eivät ne koskaan todella lopeta. Ne jatkavat, jatkuvat sinussa.

Paljon oppimista tapahtuu huomaamatta, eikä vähiten esikuvien kautta. Katolisen ajan pyhimyskertomuksilla oli luultavasti oma varteenotettava paikkansa kasvatuksessa. Paljon voi tosin oppia myös eläviltä, vähemmän pyhiksi leimatuilta kanssakristityiltä. Monet hiljaisesti ja ahkerasti palvelevat opettavat suuria asioita. Itseään ei tarvitse tuoda esiin, jos se ei ole asian kannalta olennaista. Olennaista on sydämellä tehty työ toisten hyväksi. Vaikka vessojen pesu.

Niin elämä menee: kaikille ei ole mahdollista jäädä tekemään arvokasta, rasittavaa mutta riittävän selkeää perustyötä. Jotkut päätyvät ammatteihin, joissa työsarka ei koskaan ole valmis. Pappien kohdalla se on onneksi paitsi aina kesken, aina samalla valmis. Perustyö on jo tehty, jonkun Toisen taholta.

Taudissa

Sikamainen flunssa pääsi iskemään kesken lämpimien kesäpäivien. Sängynpohjalla ehtii ajatellakin, niistämisen ja uinumisen lomassa. Ainakin sitä, kuinka onnekas on, kun ei ole joutunut kovin pitkiä aikoja sairaana olemaan.

Maailma näyttää erilaiselta taudissa. Olet jonkin sisässä, tai jokin on ympärilläsi, niin ettet näe, koe normaalisti. Juuri tämähän tekee masennuksesta niin vaikean: et enää näe maailmaa normaalisti. Miten sellaista taittovirhettä käy helposti korjaamaan?

Taudin sisältä katsellen voi toki oppia olennaisia asioita. Siitä, kuinka arvokasta terveys on. Ja siitä, kuinka arvokasta on sairaiden auttaminen.

Kirkosta on puhuttu nimenomaan sairaiden yhteisönä, sairaalana. "Eivät terveet tarvitse parantajaa..." Jos ihminen on kohdannut elämän haurauden ja vajaavaisuuden, asettuu pintaliito ja pintakiilto eri asemaan. Hän voi muistaa, mikä on olennaista - ja kuinka samassa asemassa olemme jokainen, menestykseemme katsomatta.

Saaristomeri

Saaristomerellä tulee olo, että on korkealla: vaikka todellisuudessa on hyvin matalalla. Saaret sisältävät hienoja näköalakallioita: mutta nekin nousevat vain hivenen merestä, joka valtavalla tasaisuudellaan hallitsee kaikkea. 

Ehkä tilanteessa on jotain syvempää vertauskuvallisuutta. Mataluuden kautta korkeuden tajua. Olen vain pieni olento - ja kuitenkin tämä kaikki on minun; ei omistuksen, vaan kuulumisen kautta. Minä kuulun tänne; tämä kuuluu minuun. 

Rannikot ja saaristo opettavat ihmiselle rajallisuutta. Meren ja maan raja on samalla olemassaolon rajallisuuden opettaja. Tila antaa näköaloja, saa näkemään myös valtavan kauneuden. Ehkä siksi niin suuri osa ihmiskunnan syvällisimmästä ja kauniimmasta taiteesta ja kulttuurista liittyy juuri rannikoihin? 

Purjeveneillä vaeltaminen on niin vertauskuvallista toimintaa, etten edes yritä pureutua siihen tässä kovin pitkälle. Kaikki tuulen mukana kulkeminen ja flow, olosuhteiden ymmärtäminen ja niihin sopeutuminen, jokaisen päivän matka... 

Verrattuna jaloilla tehtävään vaeltamiseen on veneen asema mielenkiintoinen. Voisi ajatella, että tilanne on sangen eri: et ole vain oman kehosi varassa. Mutta eikö kehokin ole kokonaisvaltaisen ihmisen väline, instrumentti? Se, jonka välityksellä ilmaisemme ja koemme. Se, joka resonoi - olosuhteiden ja minän välillä. Se, joka kantaa meitä.