Mustana marraskuun iltana ajoin ystävän lapsen kasteen jälkeen Kaivopuiston rantaan. Takana Tuomiokirkko hohti kirkkaan valkoisena, edessä aukeni pikimusta meri. Kirjaimellisesti pikimusta, musta kuin mustin piki. Suomenlinnan majakkakirkko, kirkkomajakka peilasi valonsädettään: pieneksi hetkeksi oli kirkasta, sitten valtava pimeys valtasi taas maiseman. Kauempana loistivat Harmajan majakan harvat valot kuin tähdet avaruuden pimeyttä vasten – tosin yksinäisempinä.
Cafe Ursulan ikkunoissa kutsuivat kynttilät, mutta kävelin ensin laiturille. Tuuli pyyhki kosteasti kasvoja, meren tuoksu ympäröi, aaltojen ääni keinui. Laituri jatkui keskelle mustuutta – paitsi! Jotain valkoista, valoisaa näkyi pinnalla. Kelluke, roska?
Valo-objekti liikkui: joutsen. Yksinäinen joutsen keskellä marraskuista mustuutta, ainoana valonheijastajana rannan ja aavan välillä. Rajalintu. Luotsi? Muistelin Lemminkäisen kuolema – taulua ja tuonelan joutsenia. Tämä oli tällä puolen rajaa, mutta melkoisena sanansaattajana maailmojen välillä.
Joutsen nosti päätään, katseli merelle ja jatkoi olemistaan. Katselin sitä aikani, ihmettelin, että joku muukin tuli laiturille tässä säässä ja päivänvaiheessa – turistityttö – ja lähdin kahvilaan juomaan haudutettua teetä ja kirjoittamaan kirjettä ystävälle. Vilkaisin taakseni: joutsen loisti hämärästi valonpilkkuna mustuutta vasten. Majakanvalo pyörähti kuin kellonviisari, hetki oli mennyt.
(8.11.)
