Suuri kauneus

Rooma, ikuinen kaupunki, ihmisen ainainen kuva.

Eliitti juhlii, väki virtaa kaduilla, jokainen etsii jonkinlaista tarkoitusta elämälleen.

Paolo Sorrentinon hieno elokuva Suuri kauneus (La Grande Bellezza) on aikansa kuva ja toisaalta ajaton. Musiikki ja ilmiöt liittävät elokuvan 2000-luvun alkuun. Moni on nähnyt elokuvassa Berlusconin ajan Italian kritiikkiä.

Elokuvan ydin on kuitenkin ajaton: ihmisen etsintä. Juhlinta ja maine houkuttelevat. Nautinnoista ja statuksesta muodostuu elämän perusta. Ja kuitenkin jokin sisällä kalvaa: tässäkö kaikki?

Ehdin pitkästä aikaa elokuviin ja valitsin leffan trailerin perusteella. Sen lyhyt 'saarna' oli hieno. Ehkä se muistutti Waltarista? Ainakin elokuvan jälkeen, jostain syystä, poimin hyvin pitkästä aikaa Valtakunnan salaisuus -teoksen kirjahyllystä. Takakansi oli jätetty kirjanmerkiksi sivulle 288, jossa päähenkilö puhuu:

”Onnen oikusta sain tosiaan miehuuteni alkaessa mahdollisuuden saavuttaa kaiken, mitä nuorena olin turhaan ja kuluttavasti himoinnut”, jatkoin. ”Ystävyyttä, suosiota, ruumiin nautintoa. Jopa valtaa olisin voinut saavuttaa, jos olisin himoinnut valtaa, mutta vallanhimoa en koskaan ole ymmärtänyt. Pian tunsin vain tuhan maun suussani. Määrättömän nautinnon jälkeen olin vain lohduton. Mutta tiedän etten tahdo turvonneeksi elähtäneenä ukkona Roomassa toistella typerästi vanhoja ajatuksia ja loppuun naurettuja kaskuja.”

Sorrentino ja Waltari soittavat samoja säveliä. Syvällä elämän keskellä on Suuri kauneus, rakkaus ja usko, kestävä perusta elämän korskan keskellä.


p.s. Sorrentinolle kiitos myös johdannosta Vladimir Martynovin musiikkiin.

200 000 palan palapeli

Jos paketin kannessa lukee 200 tuhatta, miltä kuulostaa palapelin kokoamisen aloittaminen? Väitöskirja on suurin piirtein vastaava hanke.

Kotona työhuoneen seinällä riippuu 5000 palan palapeli, kaunis alppimaisema, joka koottiin lukioaikoina. Kun sitä teki ahkerasti, se syntyi kuukaudessa, hivenen ystävien avustamana tosin.

Jos väitöskirja-palapeliä kokoaa kymmenen kuukautta vuodessa, neljä vuoden ajan, päädytään alussa mainittuun lukuun. (Loput kaksi kuukautta vuodesta voi laskea muihin työtehtäviin ja lomiin.)

Miten edetä, jos silmien alla lukee 200 000?
On luultavasti autuasta, että harva väitöskirjan aloittava opiskelija tietää, miten paljon paloja lopulta tarvitaan. Luku voisi lannistaa.

Kokoamistapoja ja palapelejä on toki sangen erilaisia. Jollakulla on aloittaessaan silmiensä edessä mallikuva, palapelilaatikon kansi. Hahmo, dispositio on selvillä. Tähän yliopistot pyrkivät palapeliensä suhteen.

Mutta monet palapelit ovat monimutkaisempia. Kun niitä alkaa rakentaa, paljastuu, että kannen kuva ei näytäkään kaikkea, ainakaan kaikkea olennaisinta. Palapelin kuva ja palamäärä saattaa elää rakentamisen aikana. Arkistosta paljastuukin uusi kuva palapelistä. Jostain löytyy yllättäen uusia paloja, kun sinnikkäästi etsii. Aluksi tämä tuottaa aarteenlöytäjän riemua: ihanaa, uutta! Lopuksi tämä saattaa tuottaa myös tuskaa: jotain pitäisi tehdä vielä näillekin.

Ei liene kuin yksi ratkaisu: pala kerrallaan. Siten syntyvät kaikki palapelit. Onnellinen ja viisas on hän, joka kykenee nauttimaan yksittäisten palojen arvoituksista, jokaisen hetken vaatimuksesta ja lahjasta.

Sillä mitä teet, kun palapeli on valmis? Iloitset, katsot kuvaa tyytyväisenä. Ehkä näytät sitä kaverille: se valmistui! Ja tällainen siitä tuli.

Mutta harva jaksaa loputtomiin ihailla valmista palapeliä, ainakaan pientä. Hauskinta oli lopulta sen kokoaminen. Siksi palapelit usein puretaan ja kootaan joskus uudestaan. Niiden idea on rakentaminen, ei valmiina oleminen; matkanteko, ei perillepääsy.

Väitöskirjaan ei sovellu purkaminen, mutta muuten yhtäläisyyksiä on paljon. Moni on innoissaan nimenomaan rakentamisesta, ei valmiin kuvan katselemisesta. Toki väitöskirjan ideana on, että se tuottaa muille hyötyä ja iloa, vie tiedettä eteenpäin. Valmiilla kuvalla tulee olla itseisarvo, ei vain välinearvo.

Pienestä pitäen olen rakastanut palapelejä. Tässä vaiheessa, kun 200 000 palaa on luovutettu tutkittavaksi mahdollista liimaamista varten, tuntuu sangen hyvältä koota neljän palan nuppipalapelejä yksivuotiaan kanssa.