Las Vegas

(Road trip 7)
Uskonnollisella kielellä Las Vegas on enemmän kuoleman laakso kuin itse Death Valley. Unelmien kaupunkien katuojissa makaa painajaisiin langenneita. The American Opportunity on usein kuin pesäpallolyönti: jos missaat, olet ulkona.

Nevadan aavikkoa hallitsee autius. Valtatie piirtää pienen viivan hiekan keskelle. Kaktukset katselevat välinpitämättöminä, pitävät huolen omista asioistaan kiireisen ihmiskunnan naapureina.

Keskeltä karuutta nousee outo kaupunki; nykyajan Baabel, joka puhuu vain yhtä kieltä – rahaa. Tornit tavoittelevat taivaita, valokeilat kohoavat korkealle mutta eivät löydä kohdettaan, ihmiset vilisevät kuin muurahaiset – mutta pesästään eksyneinä.

Sukellus Las Vegasiin kanjoneissa vietetyn viikon jälkeen on raju. Pelikoneet vinkuvat ja vilkkuvat, neonvalot särisevät ja häikäisevät, puheensorina ja jorina ympäröi.

Aamun tullen kaupunki saa uuden sävyn: leikki on loppu. Valo paljastaa rakennelmien pienuuden aavikkoon ja suureen taivaaseen nähden. Keskusta on kuin umpeutunut, kuihtunut kukka, nyt harmaa ja huomaamaton, kunnes sen tekoterälehdet nostetaan taas sähköllä ylös illan lähestyessä.

Päivä 18: Vegas

Mitäpä Las Vegasissa muuta voisi tehdä – kuin pelata frisbeegolfia ja siivota sähköpostia? Paikalliset fribaajahipit ilahtuvat kaukaisista vieraista ja ovat ylitsepursuavan ystävällisiä.

Iltapäivällä taistelemme freewayn halki Hooverin padolle, yhdelle 1900-luvun mittavimmista rakennushankkeista ja amerikkalaisen kansalaisuskonnon erikoiselle ilmentymälle. Pato on teknologian temppeli, jonka muistopatsaat ja museot eivät jätä tilaa eriäville mielipiteille. 1930-luvun suuret sisämaalaukset muistuttavat hämmentävällä tavalla neuvostopropagandan vastaavia: lihaksikkaat miehet työstävät valtavia koneita.

Casino Strip, Vegasin valtakatu, on absurdi kokemus. Kilometreittän kasinoita, valtavana aikuisten huvipuistona, rakennettuna kuten vain Amerikassa voi: pyramidi ja ritarilinna, kultainen leijona ja riemukaari, merirosvolinnake ja valtava sähkökitara… Kaikki on Vegasissa kaupan; tyylitaju myytiin vuosikymmeniä sitten.

Vanhan kasinoalueen hotellimme, halpa ja hirveä, kilisee ja vilkkuu läpi vuorokausien, mutta huone on rauhallinen ja siisti. Pihalla jylisee Fremont Street Experience: valtava videoscreen välkkyy kadun yllä, värien ja musiikin ilotulitus roihuaa ja ihmiset kiitävät köysirataa kuluttajavirtojen yllä.

Bryce, Grand Canyon, Zion

(Road trip 6)

Kolme hämmästyttävää kansallispuistoa muutaman sadan kilometrin säteellä. Kuvat nähtävillä tästä linkistä.

Päivä 15: Bryce Canyon

Bryce Canyonin kansallispuisto on etenkin ulkomailla paljon vähemmän tunnettu kuin Grand Canyon, mutta omalla tavallaan aivan yhtä vaikuttava. Väriloistossaan Bryce on ylittämätön.

Kaikki on kiinni vedestä. Brycessä maasto muokkaantuu geologisella asteikolla erittäin nopeasti, ja siksi saamme ihailla mitä mielikuvituksellisempia muotoja.

Matka Capitol Reefistä Bryceen on jo elämys. Maantie 12 on yksi Amerikan arvostetuimmista, ja unohtumaton. Mäet ovat parhaimmillaan/pahimmillaan 14 astetta jyrkkiä, ja kulkevat harjanteita sekä rinteitä. Ympärillä avautuu valtava lähes asumaton Grand Stairway – Escalanten suojelualue, jonka loputtomat keltaiset harjanteet kätkevät alleen kapeita vehreämpiä jokilaaksoja. Tie vie Boulder-vuoren kautta ja Nissan ulvoo; huipulla on 9600 jalan kyltti, matkan korkein kohta.

Bryce on erittäin suosittu puisto, ja sisältää Archesin ja Zionin tapaan vain yhden päätien. Onneksi sukkulabussi kulkee ilmaiseksi puistoa halki ja säästää hivenen automäärää. Canyon on sinänsä harhaanjohtava nimitys, että tie kulkee korkean harjanteen päällä: sieltä aukeavat näköalat alas kanjoniin, ”amfiteatteriin”.

Lumi täplittää maisemaa ja tekee kontrasteista hyvin vahvoja: valkoista punaisella hiekalla. Sadepilvet pyyhkivät maisemaa ja tekevät valosta rikkaan sekä yllättävän. Kivilinnat, tornit ja kierot pylväät jatkuvat kilometreittäin. Tie mutkittelee havumetsän keskellä; tuoksu muistuttaa osittain kotimaasta, vaikka alaspäin katsominen on kuin toiseen planeettaan kurkistamista.

Päivä 16: Grand Canyon

Liekö maailmassa monta tunnetumpaa paikkaa kuin Grand Canyon?

Kanjonin eteläreuna on huomattavasti suositumpi, mutta moni kehui meille nimenomaan pohjoislaidan kauneutta. Edellisenä iltana huomaamme, että tie sille puolelle avataan vasta toukokuussa; tarkempi selvitys todentaa, että se avataan juuri samana päivänä kuin suunnittelimme mennä sinne. Tulee hyvä olo.

Tie vie, yllättävää kyllä, suuren metsäylängön halki. Mielikuvissa kanjonia ympäröi aavikko, josta Canyonlandsilla saatiin runsaasti näkymiä. Mutta kanjonin suuruus liittyy osittain juuri tähän metsäylänköön: sen kivilaji on suuresti murenevaa, mikä on tuottanut kanjonin valtavuuden juuri tällä kohdalla.

Intiaanit nimesivät kanjonin ”alaspäin kääntyneeksi vuoreksi”, ja mittasuhteet tukevat ilmaisua. Luontokeskuksessa on myös osuva lainaus Duttonilta: ”Dimension means nothing to the senses, and all we are left with is a troubled sense of immensity.”

Kanjoni on niin valtava, etteivät aistit saa siitä mitään kiinnekohtaa; mutta valtavuuden tunne hallitsee.

Tuuli on niin kova, että korkeimmalla näköalapaikalla kamera heiluu pakosti. Tiet ovat pitkiä ja metsät kauniita. Pieni kävely Cliff Springs-lähteen luo antaa upeita näkymiä kanjonirinteille. Jälleen kerran toivomme, että olisi mahdollisuus viettää useammassa kansallispuistossa useampi päivä; vaelluksia olisi tarjolla monia.

Syömme salmiakit Suomen jääkiekkomenestyksen kunniaksi; ottelu on ohi, mutta kännyköissä ei ole kenttää, eikä meillä mitään tietoa mitalin väristä. Hopeallekin kelpaa juhlasyödä, mutta motellissa juhlien laajuus selvenee.

Päivä 17: Zion

Siion: turvapaikka. Korkeiden pystysuorien rinteiden väliin jää suojaisa vehreä laakso, jota tosin ukkossateet möyhentävät. Mormoniasukkaat sinnittelivät siionissaan, joka on nykyään erittäin suosittu kansallispuisto. Niin suosittu, että viranomaiset ovat tehneet hyvän ratkaisun: syvemmälle puistoon pääsee ainoastaan tiheään liikennöidyllä bussilla.

Idästä tuleva tie vie huiman vuoristomaiseman halki ja läpäisee tunnelin, joka oli aikanaan maailman pisin. Jonotusta, jonossa ajoa; kevät on sesonkia. Päivävaellus vie Emerald Poolsien vehreiden lammikoiden luo; maisemat ovat aivan upeita, mutta väkeä myös hyvin paljon. Vesiputoukset kohisevat, valo kimmeltelee joenuomilla ja vehreät puut piirtyvät mahtavia kallioseinämiä vasten, joilla kiipeilijät uhmaavat painovoimaa.

Pidemmät vaellukset ja kiipeilyt jäävät väliin; illaksi olemme menossa huilaamaan kaupunkiin jonne on monen tunnin ajomatka, ja pitkä kanjonikierros alkaa hivenen tuntua etenkin kuskin olemuksessa. Yritämme kulkea jonkin matkaa kapeaan ja kuuluisaan Narrows-kanjoniin, mutta harvinaisen runsaasta lumentulosta ja -sulamisesta vuolaana virtaava vesi tukkii polun. Siion jättää itsestään kauniin kuvan ja suosituksen muille pidemmistä reissuista.

Arches, Canyonlands, Capitol Reef

(Road trip 5)

Kuusi päivää, kuusi kanjonien kansallispuistoa. Kirjoitukset ja kuvat kahdessa osassa.

Päivä 12. Arches

Miten kuvailla Utahin kanjoneiden ainutlaatuisia maisemia? Kivimuodostelmia, joiden koko ja ikä ylittävät yleensä käsityskyvyn? Kaikkia värejä: punaista ja keltaista, ruskeaa ja harmaata, sinistä ja vihreää, mustaa ja valkoista; kaaria, jotka ovat kuin ikkunoita; mesa- ja butte-muodostelmia, suuria siloseinäisiä kivilinnakkeita; kanjoneita, joiden syvyydestä ei saa kuvista mitään käsitystä; kevään katoavaa kukkaloistoa ja ikiaikaisia harmaita puita; veden ihmeelliseksi tekemiä kuivia muotoja ja juuri nyt kohisevia vesiputouksia.

Tie Salt Lake Cityn seudulta Archesin luo on elämys. Jälleen yhden vuoristoharjanteen ylitys ja valtava alamäki; karut kivilinnakkeet ilmestyvät ja autius hallitsee. Lopulta punaiset jättiläiset kohoavat edessä.

Archesin kansallispuistoa on kutsuttu usein yhdeksi maailman kauneimmaksi paikaksi, ja vaikka amerikkalaiset ovat kovia mainostamaan, ovat he tällä kertaa sangen oikeassa. Kiven ja veden, tulen ja tuulen ikivanha taistelu (tai leikki, kummasta sanasta pitää enemmän) on tuottanut valtavan määrän kaaria ja muita hämmästyttäviä muodostelmia.

Aavikon kevät yllättää meidät: emme osaa odottaa kukkien väriloistoa emmekä pensaiden vehreyttä. Aurinko leimuaa punakivisillä kaarilla, jotka piirtyvät terävinä taustan ukkospilviä vasten. Vaikutus on lähtemätön.

Vanha viisaus siitä, että kannattaa lähteä ainakin yhdelle pidemmälle polulle, todistaa itsensä jälleen. Lähdemme iltaa vasten kohti Navajo- ja Partition-kaaria, yhdelle matkan parhaimmista kävelyistä. Pidempikin reissu olisi ollut mukava tehdä, mutta päivänvalo loppuisi kesken. Laskeva aurinko sytyttää kivien huiput tuleen, kun ajamme hämärän halki huimaa tietä.

Päivä 13: Canyonlands

Moabin aavikko-frisbeegolfradasta nauttimisen jälkeen tie nousee Island in the Sky – mesalle, eli suurelle saarelle valtavan kanjonimaan yllä. On kuuma, mutta keväästä johtuen ei sentään liian; jälkeenpäin tosin huomaamme, että 50-kertoimisen aurinkorasvan käytöstä huolimatta molemmilta palaa ihan kunnolla muutama huonommin rasvattu ihonkohta.

Canyonlands on asteen tuntemattomampi kansallipuisto, jonka kolme osa-aluetta jäävät erillisiksi: Colorado- ja Green-jokien kanjoneita ei helpolla ylitetä. Maisemaa hallitsee suunnattomuus; mittakaavaa on vaikea käsittää paikan päällä ja vielä vaikeampaa kuvien perusteella. Jylhyyden lisäksi erikoisuutena on Upheaval Domen valtava kraateri, kuin alaspäin kääntynyt kupoli.

Geologia on äärimmäisen kiintoisa laji, johon alkeellinenkin perehtyminen rikastuttaa elämää. Bill Brysonin Lyhyt historia lähes kaikesta – kirja tarjoaa mainion lähtökohdan (ja Kirkkonummen – Inkoon seudun geologia-luontoretket hyvää lisävirikettä). Oli hämmentävää aikoinaan saada selville, kuinka myöhäistä nykygeologinen tietämys on; atomeille osattiin tehdä jo monenlaista, ennen kuin mannerlaattoja ymmärrettiin kattavammin. Ja vielä nykyäänkään montaa asiaa ei yksinkertaisesti tiedetä. Maan ytimeen on vaikea mennä tekemään empiirisiä havaintoja.

Utahissa geologisten voimien valtava laajuus ajan ja massan suhteen kirkastuu. Upheaval Domen synty oli pitkään epäselvä: tällä hetkellä varmistumassa oleva teoria on meteorikraateri, josta on vain tuhoutunut lähes kaikki mineraaliaineisto avaruuskappaleesta.

Päivä 14: Capitol Reef

Keväällä kanjonialueen leirintäalueet ovat täynnä, sesonki on suurin. Saimme illalla yhden viimeisistä Canyonlandsin alueen telttapaikoista, ja senkin puiston ulkopuolelta. Amerikkalaisten leirintäalueiden paikat ovat yleensä valtavia – jotta ylisuuret asuntoautot mahtuvat. Yö kanjoniylängöllä on mieliinpainuva; katselen pitkään tähtien syttymistä ja pakenevia värejä. Huonona puolena on lähistön ”mönkijäkilpuri”-kilpailusta johtuva kansoitus: naapuripaikalla joku ropaa mönkijää pitkälle yöhön ja röyhtäilee hämmästyttävän kovaäänisesti. Lyhyehkön yön jälkeen kömmin aamulla katsomaan auringonnousua: valo punertaa kanjonisaaret hiljaisuuden vallitessa.

Aikaisesta aamusta johtuen saamme kuin saammekin telttapaikan Capitol Reefin kansallispuistosta, vaikka ajomatka viekin kolmisen tuntia huoltoasemasuihkun kera. Olemme jo lanseeranneet juttusarjan ”Kaikennäkenyt kansallispuistokävijä liikuttuu”, joka ei petä. Capitol Reef tarjoaa huimia kivimuodostelmia (yllättävää, eikö?) ja Fruitan hämmästyttävän hedelmäpuulehdon kuivuuden keskellä.

Kansallispuiston laakso on tyyppiesimerkki monokliinistä, painuneesta vajoamasta, jonka toinen laita kohoaa jyrkästi. Tuloksena on mitä ihmeellisempiä muodostelmia ja outo vinous: näyttää kuin maisema olisi koko ajan kallellaan. Keskellä virtaa joki, joka luo erinomaiset olosuhteet ruoan kasvattamiselle. Muinaisten intiaaniasutusten jälkeen pieni mormonipioneeriyhteisö asettui tänne, ja hedelmäpuut voivat yhä hyvin. Intiaanit jättivät jälkeensä kalliomaalauksia sekä kastelukanavien pohjat; mormoniasutuksesta on jäljellä muutama museoitu talo.

Jokaisesta kansallispuistosta ja niiden historiasta voisi kertoa muutaman blogin verran; tiivistys on karua. Capitol Reefissä ajamme yhtä matkan kapeimmista teistä, joka kiemurtelee kapenevan rotkon pohjalla. Perillä odottaa loistava vaellusmaasto. Polut vievät kahteen suuntaan: jatkuva kiipeäminen Kultainen valtaistuin-vuoren luo on koko matkan kuumin osuus, mutta loistava kävely. Vastaan tulee kaksi ihmistä; ja kun myöhemmin kuljemme parkkipaikalta toiseen suuntaan helpompaa polkua, on luku 58 (M laski). Vähähiuksinen pääni on lähellä ylikuumeta varotoimenpiteistä huolimatta, ja vettä kuluu litratolkulla. (Vakiovarusteena autossa on oltava iso kanisteri.)

Illalla makaamme raukeina Fruitan nurmella; joki solisee taustalla, ja kohta havahdumme kolmen kauriin läsnäoloon; ne syövät nurmea kymmenen metrin päässä. Aurinko laskee, kuu nousee, ja punaiset jylhät rinteet palavat hitaasti hohtaviksi kekäleiksi ennen lempeää pimeyttä.

Kuvat ovat katsottavissa tästä.