Pääsiäisillan jumalanpalveluksessa kuuluu äänekäs loiskahdus, vaikka vauvat eivät ole vielä lähelläkään vettä. Syy selviää pian: pastori ja kynttilänkantajat astuivat juuri laajaan kastealtaaseen.
Augustana-seurakunnan luterilainen jumalanpalveluselämä on asteen korkeakirkollisempaa kuin keskiverrossa suomalaisessa tuomiokirkossa; mutta olennaista on, että toimitsijat tietävät mitä tekevät, ja ovat olemuksellaan mukana. Pääsiäisenä ollaan iloisia!
Viime keväänä vietimme Unkarin luterilaisten kanssa pääsiäistä, tänä vuonna amerikkalaisten. Mielenkiintoista. Augustanan, LSTC:n lähikirkon, kolmipäiväinen perinne keskittyi iltoihin. Huipentumana oli alussa mainittu vigilia. Aloitus nuotion luota sisäpihalta, siirtymä oppilaitoksen kappeliin ja siellä kasteeseen valmistava liturgia: kahdeksan Vanhan testamentin lukukappaletta ja jokaiseen vastauksena eri tavoin laulettu psalmi! Pitäisi joskus tuoda joku rippikoululainen tänne, niin ei kuuluisi enää mutinaa messun pituudesta Suomessa.
Vajaan kahden tunnin päästä päästiin kastamaan, ja kahden vauvan liityttyä iloisesti seurakuntaan vaihdettiin jälleen paikkaa: kulkue vei ”meren” eli vilkkaan 55th Streetin yli kirkolle varsinaiseen ehtoollispalvelukseen. Vigilia alkoi iltakahdeksalta, osa juhlijoista poistui ruokasalista kuulemma kahdelta yöllä (messu loppui yhdeltätoista); kaiken kaikkiaan ortodoksisin luterilainen pääsiäispalvelus, jossa olemme olleet. Kristus ylösnousi!
perjantai 29. huhtikuuta 2011
perjantai 22. huhtikuuta 2011
East Coast
Mitä New Yorkin keväästä jää mieleen? Valtavina kukkivat hedelmäpuut, vuolas ihmisvirta ja ystävälliset oppaat.
Joseph Sittlerin elämäntyön tutkimisessa on puolensa. Miehen vanhat ystävät arvostavat häntä ja hänestä tehtävää tutkimusta sen verran paljon, että avaavat kotiensa ovia tuntemattomille suomalaisille. Ja jos emännän aviomies on veksillologisti, voi majapaikan seinässä odottaa Suomen lippu!
Paljon ehtii tapahtua viikossa, kuten päivässäkin. Metropolitan Museum of Artin kokoelmat eivät häpeä etenkään impressionistien osalta Euroopan parhaiden rinnalla. Huoneet täynnä Renoirin, Monet’n ja Van Goghin maalauksia lumoavat. Itselleni suuren lisän tekevät Constablen ja Friedrichin koulukunnan maisemamaalaukset, joita myös riittää; ja Kuindzin sekä Sohlbergin yhdenkin taulun sisällyttäminen on mukava kumarrus pohjolan suuntaan.
Bussi vie Bronxin halki rannikkoa pitkin Bostoniin, jossa seuraavat ystävälliset majoittajat odottavat. Harvoin pääsee keskustelemaan yhtä tasokkaasti kristinuskon ja luonnon suhteesta kuin Paul Santmiren kanssa. Pitkän elämäntyön tehnyt mies on myös Sittlerin perinteen keskeinen jatkaja ja erittäin jämäkkä akateeminen tutkija, jonka elämäntyöstä yritän syksyllä julkaista erillisen artikkelin ennen väitöskirjani käsittelyä hänestä.
Resurrection Lutheran Church on viehättävä sekoitus kaikkia kansankerroksia ja liturgian muotoja. Suurena haasteena on rahojen kerääminen kirkon katon korjaamiseen. Eläköityneet teologian professorit johtavat varainkeräystä hyvin vaihtelevan varallisuuden väen keskuudessa.
Bostonia on kutsuttu Yhdysvaltojen eurooppalaisimmaksi kaupungiksi, eikä arvio ole vääränsuuntainen. Piristävää. Jos haluaa lisäsäpinää vierailuunsa, voi saapua kaupunkiin juuri Patriot’s Dayn sekä Maratonin aikaan. Onneksi loistava suomalainen isäntäväki tarjoaa suojapaikan juoksemiselta.
Chicagossa aika juoksee, kun väkimäärä kämpässä on lisääntynyt ja tutkimusaika vähenee. Tiukkaa skannausta ja kopiointia on luvassa ennen länttä kohti lähtöä. Koetan kirjoitella toisinaan; kiitokset lukijoille ja pahoittelut ajoittaisista pidemmistä tauoista.
Joseph Sittlerin elämäntyön tutkimisessa on puolensa. Miehen vanhat ystävät arvostavat häntä ja hänestä tehtävää tutkimusta sen verran paljon, että avaavat kotiensa ovia tuntemattomille suomalaisille. Ja jos emännän aviomies on veksillologisti, voi majapaikan seinässä odottaa Suomen lippu!
Paljon ehtii tapahtua viikossa, kuten päivässäkin. Metropolitan Museum of Artin kokoelmat eivät häpeä etenkään impressionistien osalta Euroopan parhaiden rinnalla. Huoneet täynnä Renoirin, Monet’n ja Van Goghin maalauksia lumoavat. Itselleni suuren lisän tekevät Constablen ja Friedrichin koulukunnan maisemamaalaukset, joita myös riittää; ja Kuindzin sekä Sohlbergin yhdenkin taulun sisällyttäminen on mukava kumarrus pohjolan suuntaan.
Bussi vie Bronxin halki rannikkoa pitkin Bostoniin, jossa seuraavat ystävälliset majoittajat odottavat. Harvoin pääsee keskustelemaan yhtä tasokkaasti kristinuskon ja luonnon suhteesta kuin Paul Santmiren kanssa. Pitkän elämäntyön tehnyt mies on myös Sittlerin perinteen keskeinen jatkaja ja erittäin jämäkkä akateeminen tutkija, jonka elämäntyöstä yritän syksyllä julkaista erillisen artikkelin ennen väitöskirjani käsittelyä hänestä.
Resurrection Lutheran Church on viehättävä sekoitus kaikkia kansankerroksia ja liturgian muotoja. Suurena haasteena on rahojen kerääminen kirkon katon korjaamiseen. Eläköityneet teologian professorit johtavat varainkeräystä hyvin vaihtelevan varallisuuden väen keskuudessa.
Bostonia on kutsuttu Yhdysvaltojen eurooppalaisimmaksi kaupungiksi, eikä arvio ole vääränsuuntainen. Piristävää. Jos haluaa lisäsäpinää vierailuunsa, voi saapua kaupunkiin juuri Patriot’s Dayn sekä Maratonin aikaan. Onneksi loistava suomalainen isäntäväki tarjoaa suojapaikan juoksemiselta.
Chicagossa aika juoksee, kun väkimäärä kämpässä on lisääntynyt ja tutkimusaika vähenee. Tiukkaa skannausta ja kopiointia on luvassa ennen länttä kohti lähtöä. Koetan kirjoitella toisinaan; kiitokset lukijoille ja pahoittelut ajoittaisista pidemmistä tauoista.
lauantai 9. huhtikuuta 2011
Kahtiajakautuneisuus
Miltä näyttäisi, jos suomalaisen yliopiston aulassa olisi jaossa omat lehdet kahdelle eri puolueelle? Amerikka on hämmentävän kahtiajakautunut maa.
Sinänsä kahtiajakautuneisuus on valitettavan universaali ilmiö. Voisiko yhdeksi demokraattisen yhteiskunnan tavoitteeksi määritellä kahtiajakautuneisuuden vastustamisen? Sillä siitä ei nähdäkseni seuraa yleensä mitään hyvää.
Amerikassa seurauksena on ollut, että politiikan ulkopuolisia asioitakin liian helposti määritellään puoluekannan rajojen mukaan. Esimerkiksi ympäristönsuojelu on pyritty luokittelemaan demokraattien hömpötykseksi, ja republikaanien tukemat mediat levittävät säännöllisesti tietoa siitä, kuinka ilmastonmuutos ei ole ollenkaan niin vakava juttu kuin uskotellaan.
LSTC-opinahjo on tunnettu ympäristötoiminnastaan, mutta täälläkin jopa Future of Creation – ekoteologialuennoilla kohtaa ilmastoskeptikkoja. Sinänsä on erinomaista, että eri mieltä olevat osallistuvat kurssille: mutta on se hämmentävää, kun joku esittää vähän vihaisena argumentin, kuinka ”jäätiköt ovat aina ennenkin sulaneet ja jäätyneet uudestaan”.
Suomen kolmipuoluejärjestelmä, joka on mielenkiintoisessa asemassa näissä vaaleissa, on sentään ollut mielestäni parempi vaihtoehto kuin kaksijakoisuus – vaikka hintana on ollutkin niin suuri samankaltaisuus, että esimerkiksi nuorten on ollut vaikea tunnistaa puolueiden eroja ja kiinnostua valitsemaan omansa.
-*-
Hyde Parkin yliopistoalueen useassa kirkossa on ulkoseinässä sateenkaarilippu. Luterilaisessa Augustana-kirkossa ei, mutta messun käsiohjelman lopussa lukee, kuinka seurakunnan linja on avoin: kaikki ovat tervetulleita, sukupuolisesta suuntautuneisuudesta riippumatta.
Amerikan luterilaiset ovat kahtiajakautuneita homoseksuaalisuuskysymyksen vuoksi. Ja kun tilanteeseen lisätään maan yleinen kahtiajakoisuustaipumus, on seurauksena helposti ajattelutapa, jonka mukaan vastapuoli on kaikessa muussakin väärässä. Osa seurakunnista on jo eronnut ELCA:sta, pääkirkosta. Amerikassa se on fyysisesti helpompaa, kun väki on muutenkin tottunut itse maksamaan seurakuntansa kulut.
Myös luterilaisuudessa on Suomessa vallinnut ”yhteys moneudessa”, mutta moni kyseenalaistaa sen nyt. Itse ajattelen ja uskon vahvasti, että eri organisaatioihin ja rakennuksiin eristäytyminen kasvattaa niin paljon ennakkoluuloja, että se on vaarallinen tie. Kun identiteetti alkaa muodostua siitä, että ”olemme tällaisia, koska emme ole tuollaisia”, on yhteyden löytäminen sangen vaikeaa.
Yhteys vaatii tahtoa. Se vaatii toisten kunnioittamista. Jos nämä eivät toteudu käytännön teoissa, ollaan vakavien ongelmien edessä. Nykytilanne haastaa meidät jokaisen: miten suhtaudumme niihin, jotka ovat aivan eri mieltä kuin me? Miten voimme rajoittaa toimiamme niin, että seuraamme periaatteitamme, muttemme runno toisiamme?
Kirjoitin tästä homoseksuaalikeskusteluun liittyen Kotimaa-lehden mielipidepalstalle. Kirjoitus on luettavissa Kenenkirkko? – blogissa, jos haluat tutustua.
Sinänsä kahtiajakautuneisuus on valitettavan universaali ilmiö. Voisiko yhdeksi demokraattisen yhteiskunnan tavoitteeksi määritellä kahtiajakautuneisuuden vastustamisen? Sillä siitä ei nähdäkseni seuraa yleensä mitään hyvää.
Amerikassa seurauksena on ollut, että politiikan ulkopuolisia asioitakin liian helposti määritellään puoluekannan rajojen mukaan. Esimerkiksi ympäristönsuojelu on pyritty luokittelemaan demokraattien hömpötykseksi, ja republikaanien tukemat mediat levittävät säännöllisesti tietoa siitä, kuinka ilmastonmuutos ei ole ollenkaan niin vakava juttu kuin uskotellaan.
LSTC-opinahjo on tunnettu ympäristötoiminnastaan, mutta täälläkin jopa Future of Creation – ekoteologialuennoilla kohtaa ilmastoskeptikkoja. Sinänsä on erinomaista, että eri mieltä olevat osallistuvat kurssille: mutta on se hämmentävää, kun joku esittää vähän vihaisena argumentin, kuinka ”jäätiköt ovat aina ennenkin sulaneet ja jäätyneet uudestaan”.
Suomen kolmipuoluejärjestelmä, joka on mielenkiintoisessa asemassa näissä vaaleissa, on sentään ollut mielestäni parempi vaihtoehto kuin kaksijakoisuus – vaikka hintana on ollutkin niin suuri samankaltaisuus, että esimerkiksi nuorten on ollut vaikea tunnistaa puolueiden eroja ja kiinnostua valitsemaan omansa.
-*-
Hyde Parkin yliopistoalueen useassa kirkossa on ulkoseinässä sateenkaarilippu. Luterilaisessa Augustana-kirkossa ei, mutta messun käsiohjelman lopussa lukee, kuinka seurakunnan linja on avoin: kaikki ovat tervetulleita, sukupuolisesta suuntautuneisuudesta riippumatta.
Amerikan luterilaiset ovat kahtiajakautuneita homoseksuaalisuuskysymyksen vuoksi. Ja kun tilanteeseen lisätään maan yleinen kahtiajakoisuustaipumus, on seurauksena helposti ajattelutapa, jonka mukaan vastapuoli on kaikessa muussakin väärässä. Osa seurakunnista on jo eronnut ELCA:sta, pääkirkosta. Amerikassa se on fyysisesti helpompaa, kun väki on muutenkin tottunut itse maksamaan seurakuntansa kulut.
Myös luterilaisuudessa on Suomessa vallinnut ”yhteys moneudessa”, mutta moni kyseenalaistaa sen nyt. Itse ajattelen ja uskon vahvasti, että eri organisaatioihin ja rakennuksiin eristäytyminen kasvattaa niin paljon ennakkoluuloja, että se on vaarallinen tie. Kun identiteetti alkaa muodostua siitä, että ”olemme tällaisia, koska emme ole tuollaisia”, on yhteyden löytäminen sangen vaikeaa.
Yhteys vaatii tahtoa. Se vaatii toisten kunnioittamista. Jos nämä eivät toteudu käytännön teoissa, ollaan vakavien ongelmien edessä. Nykytilanne haastaa meidät jokaisen: miten suhtaudumme niihin, jotka ovat aivan eri mieltä kuin me? Miten voimme rajoittaa toimiamme niin, että seuraamme periaatteitamme, muttemme runno toisiamme?
Kirjoitin tästä homoseksuaalikeskusteluun liittyen Kotimaa-lehden mielipidepalstalle. Kirjoitus on luettavissa Kenenkirkko? – blogissa, jos haluat tutustua.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)