Keltaiset puut, tuuli ja sininen taivas: en voi välttyä siltä, että Sibeliuksen kuudes sinfonia tuo alkusävelillään mieleen syksyn.
Muodon ja sisällön suhde on aika monimutkainen juttu. Missä kulkee raja siitä, mikä on sisältöä ja mikä muotoa?
Erityisesti musiikissa tämä käy selvästi ilmi. On olemassa sisältöä, tietty melodia. Mutta muoto, soitinkokoonpanot ja tempo ja sovitus, vaikuttaa olennaisesti.
Tiedän, etten ole ainoa, jolle kuudes sinfonia tuo samat mielleyhtymät. Mutta tiedän, että myös monia, monia muita mahdollisia on. Herättääkö musiikin tietty sisältö ja muoto tiettyjä yleisesti havaittavia mielikuvia – sisältöjä?
Tunnettua on, että Sibelius näki sävelten ja värien yhteyksiä, kuvitti näköhavaintoja (tai oikeastaan kokonaisvaltaisia aistihavaintoja) musiikiksi. Elokuva hallitsee enemmän vastaanottajan aisteja: mutta onko musiikin ja elokuvan ero sittenkään niin suuri?
Olen vähitellen, silloin kun energiaa riittää, tutustunut herra Jannen sinfonioihin. Pikkuhiljaa, kun niiden kanssa viettää aikaa, niistä tulee ystäviä. Muutaman jo tunnen; muutamaa vielä en. Sangen antoisia tuttavuuksia, matkakumppaneita. Sinfonia Lahti on hyvä esittelijä, Spotifystakin löytyvä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti