Game of Thrones

Väkivaltaa ja juonitteluja; kunnialliset ihmiset ajautuvat turmioon. Game of Thrones ja Shakespeare soittavat samoja teemoja.

Ruusujen sota ja Englannin tuhoisa historia olivat inspiraationa sekä Shakespearelle että George R.R. Martinille, Tulen ja jään laulu –kirjasarjan tekijälle. Rikkaat ja kunnianhimoiset hamuavat valtaa, ja tavalliset ihmiset yrittävät vain selvitä hengissä.

Valtaistuinpelin televisioversio on suurella rahalla, mutta onneksi myös taidolla tehty HBO:n suurprojekti. Se onnistuu fantasia-aiheen kuvauksessa pohjimmiltaan juuri sen vuoksi, ettei se pyri olemaan fantasiasarja: se on mukaansa tempaava tarina, joka sattuu tapahtumaan kuvitteellisessa maailmassa.

Helmikuussa vertailin kahta alkuvuodesta alkanutta suursarjaa ja mietin, miksi hylkäsin Broadwalk Empiren ja jatkoin Game of Thronesin katselemista. Molemmissa on sama ongelma: väkivalta on korostetun raakaa ja vaikuttavuutta tavoittelevaa. Yhtäältä on hyväksi, että väkivalta ei ole vain siistittyä ja veretöntä tinasotilaiden kamppailua. Veri muistuttaa, että kyse on kärsimyksestä. Mutta lopulta väkivaltakuvastoa käytetään niin paljon ja sellaisella tavalla, että pohjimmaiseksi motiiviksi muodostuu kuitenkin kiero viihdyttäminen. Game of Thronesin televisioversio sisältää enemmän yksityiskohtaista väkivaltaa kuin sinänsä jo väkivaltainen kirja.

Molemmat televisiosarjat pyrkivät luomaan eläviä henkilöhahmoja, joiden kohtaloista katsoja välittäisi ja joihin hän jollain tavalla voisi samaistua, edes osittain. Steve Buscemi on loistava Boardwalk Empiressa. Mutta gansterisarjoja ja –elokuvia on nähty niin paljon ja sellaisella Scorsese-laadulla, ettei aihepiiri vain jaksanut sytyttää.

Ratkaisevin tekijä sarjavalinnassa oli kuitenkin Valtaistuinpelin laatu. George R.R.Martin on pyrkinyt samaan kuin toinen x.R.R., eli J.R.R. Tolkien: luomaan maailman, jolla on pitkä historia. Paikka luo tarinan. Menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuusennustusten yhteiskuvaus koukuttaa seuraamaan historian kulkua. Paikat ja tapahtumat, joista tarjotaan aluksi vain viitteitä, herättävät uteliaisuuden. Runsas henkilöiden joukko tuo vaihtelua ja väriä kerrontaan.

Ajattelin jo, etten enää kymmenen vuoden tauon jälkeen haksahtaisi paksuihin moniosaisiin fantasiakirjasarjoihin (vrt. Ajan ikuinen pyörä, jonka kyydistä putosin nukahtaneena jo 2000). Toisin kävi, osin varmasti tähän talveen sopivista eskapismin syistä. Mutta jotain sellaista Song of Fire and Ice -kirjasarja tavoittaa, joka myös iättömässä Shakespearessa puhuttelee: ihmisen perustunteiden, syvän pahuuden ja jalouden kuvauksen.

Televisiosarja onnistuu ihmiskuvauksessaan osittain jopa ensimmäistä kirjaa paremmin.  Kerrontarakenne ei ole sidottu tiettyihin henkilöihin, kuten kirjassa, mikä mahdollistaa kaikista pahimpien hahmojen moniulotteisemman kuvauksen. Se, että sellaiseen on ryhdytty, kertoo näkemyksestä ja ammattitaidosta. Jokaisessa ihmisessä on mahdollisuuksia moneen suuntaan, mutta valtaistuinpelit korruptoivat helposti myös kunniastaan kiinni pitävät. Tai musertavat heidät, mikä on liian usein tosielämän ikävä historiallinen totuus.