Chicagon keskustassa kävely on eksistentiaalinen kokemus. Kapitalismin kanjonien pohjalla ihminen on pieni.
Väkijoukossa, tai vaikka hiljaisemmillakin kaupungin kaduilla vaeltelu on erikoinen tila. Samaan aikaan kuulut ja et kuulu maisemaan. Minun elämäni – sarjakuva kuvaa tätä usein osuvasti: se on oikeastaan flaneurin sarjakuva. Kelluvan havainnoinnin, väkijoukossakin yksinäisen – muttei välttämättä yksinäisyyden negatiivisessa mielessä, vaan nimenomaan eksistentiaalisesti: olemassaoloon keskittyneesti.
En taida unohtaa ensimmäisiä kävelyitä ydinkeskustassa. Huimat korkeudet kohoavat aivan vierellä, viivasuorasti, tummina ja lasisina, heijastavina ja läpitunkemattomina. Aurinko ei saa vallattua kanjoneiden pohjia kokonaan; vain väleistä se lankeaa terävänä kivien keskelle, luoden vahvat kontrastit, vastakohdat, valon ja hämäryyden kilvan. Tuuli kiitää kapeilla käytävillä, talvipäivänä on nostettava kaulahuivi toisinaan kasvoille, ravintolat kutsuvat sisään teknisten takkojensa lämpöön. Kaiken yllä ja keskellä kohoaa hahmo, ihmismäinen, hiljainen mutta kuin huutava; Ceres, kaupankäynnin jumala. Tämä on hänen valtakuntansa.
Pilvenpiirtäjien huimaavat korkeudet ja muotojen moninaisuudet houkuttelevat esiin lapsenomaisen ihmettelyn. Tunnemme sitä, kun näemme pyramidin; miksemme tuntisi sitä, kun edessämme kohoaa satojen metrien ihmeellinen (Baabelin) torni! Chicago ei ole turhaan kuuluisa arkkitehtuuristaan: muodot ovat rikkaita, vaihtelevia, leikkiviäkin. Ikkunoiden ja linjojen, tornien ja heijastusten seikkailua voi helposti seurata minuuttikaupalla samassa paikassa seisten.
Sääli, että tämän kaiken taustalla ovat sumeilemattomat kilpailun ja kaupankäynnin voimat, jotka säälimättä juoksuttavat alaisiaan. Ihmiskunnan saavutuksista voisi olla paljon ylpeämpi, jos ne liittyisivät pääasiassa hyvin asioiden edistämiseen. Cereskin tuntuu seisovan hivenen kumarassa: kuin hivenen väsyneenä, mietiskellen alamaisiaan, jotka ovat rakentaneet torninsa jo kauas hänenkin päänsä yläpuolelle. ”Ei tämän aivan näin pitänyt mennä, pojat…”
Yritysmaailmassa työskentelevät ystävät: älkää loukkaantuko, arvostan työtänne paljon, ja tiedän ahkeruutenne. Mutta suren sitä maailman kasvotonta voimaa, joka vaatii aina vain lisää, niin ettei hyvänkään yrityksen tulos tahdo riittää. Osakkeenomistajat kaikkialla ja ei missään, kasvottomina vaativat lisää tuottoa. Ja toimitusjohtajatkin ovat pulassa, vaikka kaikki näyttäisi olevan hyvinkin – sillä se ei riitä. Eräs siivekäs nauraa taustalla.
Katukanjonien pohjalla, pylväiden ja palatsien ja muurien juurella – kohoaa äkkiä matala mutta väkivahva ylistys arkipäiväisten asioiden ihanuudelle. Marc Chagallin Neljä vuodenaikaa: suuri mosaiikkityö aukiolla pilvenpiirtäjien välissä. Kylmänä talvilauantaina sen luona ei ole ketään muuta kuin minä. Aurinko, nainen, lapsi, mies, aasi hymyilevät hiljaa kaiken kiven keskellä.
Katso lisää kuvia tästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti