Elämän voisi kirjoittaa reunamerkintöinä Karamazovin veljeksiin – tai kirjan voisi nähdä reunamerkintöinä koko elämään.
Blogin kirjoittaminen kirjasta on hivenen haasteellista. Mitä tästä valtavasta kudoksesta onnistuisi sanomaan lyhyesti? Ja kuitenkin kirja on sen verran vaikuttava, ettei siitä haluaisi olla aivan hiljaakaan. Eikö blogien idea ole, että kirjoitetaan tärkeiksi koetuista asioista?
Raamatusta on sanottu, että se lukee meitä. Niin tekevät myös parhaat muut kirjat. Ne asettavat meidät dialogiin, eivät päästä otteestaan: mikä on sinun suhteesi tähän?
Mitä ajattelet, onko Mitja syyllinen? Mikä on yleensä lurjusten arvo? Ovatko kelvottomat syntiset pohjimmiltaan erilaisia kuin sinä itse, vaikka pitäisit itseäsi kelvollisempana?
Ivan vaikuttaa älykkäältä – mutta onko hän mielestäsi viisas? Käykö moderni Ivan Karamazov Tuomasmessussa – salaa, ehtoollista kartellen, silmät kurtussa katsellen ristiä?
Mitä ajattelet läpeensä uskonnollisista ihmisistä? Onko Alesa hyväntahtoinen kummajainen, joka pakenee elämän ristiriitaisuutta uskontoon? Mitä ajattelet Zozimasta ja häneen liittyvistä ihmeellisistä tapahtumista? Ovatko ne vain psykologiaa?
Dostojevski katsoo ihmistä hahmojen kautta; me kaikki seisomme huoneessa, suhteessa muihin. Me kohtaamme katseen; mitä me ajattelemme? Mihin me uskomme? Mikä on meidän suhteemme tähän – elämään, Jumalaan, ihmisen syvään pahuuteen ja jalouteen?
2 kommenttia:
Tämän luettua tekisi melkein mieli tarttua tuohon opukseen uudestaan. Ehkä sitten, kun olen vihdoin saanut Raamatun loppuun... (Voiko Raamatun lukea loppuun?)
Hyvä huomio! Ehkä parhaita kirjoja ei tosiaan voikaan lukea "loppuun", ainoastaan lukea läpi... Niiden historia kanssamme jatkuu, kulkee.
On tuo kyllä mahtava kirja (niin, molemmat käsitellyt); tosin kesti yli vuoden sen lukeminen, sisältäen puolen vuoden luovan tauon.
Joskus sitten Rikoksen ja rangaistuksen kimppuun... (josta puhuimme sivistyneessä illanvietossa; ja kävi ilmi, että lähes kaikki olivat yrittäneet lukea sitä useamman kerran;)
Lähetä kommentti