Lapsena, jolloin ihminen on monessa asiassa parhaimmillaan, sitä jaksaa ihmetellä. Lumihiutaleita, putoavia lehtiä. Takapiha, lähimetsä tarjoavat lähes loputtomasti rikkauksia.
Ikärajat ovat suuri huijaus. Lapset alkavat kaivata suurempaa ikää, jotta saisivat katsella aikuisempia ohjelmia. Ja samaan aikaan heillä on kaikista parasta ohjelmaa aivan ulottuvillaan - ja he menettävät sen aikuisuudelle, unohtavat ihmettelyn ihanuuden.
American Beauty - elokuvassa on upea kohtaus, jossa naapurin outona pidetty poika näyttää videota, jonka hän on kuvannut. Mikä onkaan aihe? Suuri suoritus? Vakoilu? Hupaisa sattumus? Ei - vaan tuulessa kieppuva muovikassi, roskana pidetty. Se leijuu, kohoaa, pyörii, laskee - paljastaen jotain siitä ihmeellisestä ulottuvuudesta, joka on arjen keskellä mutta jota emme usein näe. Joka on kulman takana, jos osaamme katsoa - havahdumme hereille.
Elokuvassa on muutakin miettimisen arvoista arjen vangitsevuudesta. Unelmista toivon lähteenä. Ja ihmisen karusta rajallisuudesta, epäonnistumisesta. Silti kauneudesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti