Tahaton lapsettomuus on vaikeasti ymmärrettävä asia.
Ihmisen on yleensä vaikea ymmärtää sellaista, josta hänellä ei ole omaa kokemusta. Lapsettomuuden kohdalla asiaa vaikeuttaa se, että ihmisten kesken vallitsee yleensä sanomaton laki siitä, että ”normaaliin elämään” kuuluu lasten saaminen.
Tästä seuraa monenlaisia asioita. Yhtäältä moni ajautuu ajattelemattomuuteen. Tunnustan itsekin parikymppisenä mokanneeni asiassa: kun 35-vuotiailla pariskunnan jäsenillä ei kerran vielä ollut lasta, ilman muuta oletin, että he eivät vain ole halunneet sellaista. Onneksi en koskaan sanonut tätä heille, vaan ystäväni korjasi erehdykseni jo aiemmin. Kaikki eivät saa lapsia, vaikka haluaisivat.
Miksi tämä on niin vaikeasti sisäistettävä ajatus? Nykyään tilanne parantuu vähitellen, kun lapsettomuudesta puhutaan enemmän julkisesti, mutta asenteissa on yhä parantamisen varaa. Luulen, että yksi suuri syy on siinä, että lasten saaminen on niin syvällä kulttuurissamme ja biologiassamme. Se on asia, jota harvoin käsitellään tietoisesti koko laajuudessaan.
Moni ajattelee, että eihän nyky-yhteiskunnassa ole samanlaista normaaliuden ihannekuvaa kuin ennen, kun vaikkapa maalaisyhteiskunnassa tulevaisuus oli suoraan riippuvainen lapsista. Mutta olemme ihmiskunnan ikiaikaisen luonteen perillisiä enemmän kuin ehkä tajuamme. Ellei tietoista lapsettomuuden huomioimista tapahdu, ihminen luontaisesti olettaa, että lapsia saadaan.
Tämä koskee myös heitä, jotka itse haluavat lapsia. Lapsettomuus jää helposti kaukaiseksi uhkakuvaksi, ennen kuin se tulee lähelle: joko tuttavien tai oman tilanteen kautta. Lasten saamisen syvä kulttuurinen ja biologinen perimä meissä aiheuttaa sen, että lapsettomuuden kriisi on hyvin vaikea. Vaikka on totta, että elämässä on monia muitakin tarkoituksia, ei se helpolla lohduta lapsetonta. Etenkin naisten on erittäin vaikea päästä yli tahattomasta lapsettomuudesta.
Yhteys toisiin ihmisiin on sekä välttämätöntä selviytymisen kannalta että valtava haaste. Yhtäältä moni ei vielä tajua lapsettomuuden tuskaa, ja saattaa sortua sinänsä inhimillisiin mutta karmeisiin valelohdutuksiin: ”Tunnen pariskunnan, joka sai kuin saikin kahdentoista vuoden päästä lapsen!” tai ”Onhan myös mahdollisuus adoptioon”. (Vielä karseampi on tietysti oletus töihin keskittymisestä: ”Te olette sitten halunneet luoda uraa.”)
Toisaalta se, että tuttavat saavat lapsia, tuo vajaavaisuuden tunteen käsin kosketeltavaksi lapsettomille ystäville. Monen on vaikea välttää epäoikeudenmukaisuuden tai jopa kateuden tunteita. Usein seurauksena on kasvava ulkopuolisuus: kriisiaikana lapsiperheiden kanssa voi olla vaikea olla tekemisissä, ja sen jälkeen lapsiperheet viettävätkin luontevasti aikaa toisten lapsiperheiden kanssa.
Hädässä ystävä punnitaan. Tuttava, joka ymmärtää lapsettomuutta, on kriisissä olevalle valtava aarre. Samalla ahdingoissa koetellaan maailmankatsomusta, uskontoa.
Usko, toimiva parisuhde ja lähipiirin tuki olivat ainakin meille kahdelle ne tekijät, jotka auttoivat selviämään lapsettomuuskriisistä. Jos elämään suhtautuu siten, ettei siltä voi vaatia asioita, vaan kaikki on lahjaa, helpottuvat kateuden ja katkeruuden vaarat. Jos elämään suhtautuu siten, että toisten ilo on myös oma iloni, ei tuttavien perheenlisäys ole itseltä pois vaan lisää kaikille. Ystävät ja sukulaiset, joille voi kertoa myös vaikeista asioista, auttavat jaksamaan. Simpukka-yhdistys tekee loistavaa työtä.
Seurakunnat tarjoavat parhaimmillaan vertaistukea ja voimia jaksamiseen, esimerkiksi
tyhjän sylin rukoushetkien kautta. Ja pahimmillaan seurakunnat ovat yhteisöjä, jotka korostavat tiettyä normatiivista perheihannetta, ja työntävät siten käytännössä poispäin erilaisia poikkeavia. Kontrasti Jeesukseen, joka liikkuu hyljeksittyjen parissa, voi olla valtava. Mutta lähtökohtaisesti useimmat kristityt yrittävät ymmärtää lähimmäisiään. Kirkon piirissäkin tarvitaan vain vielä selvästi enemmän keskustelua ja ymmärrystä poikkeavia kohtaan. Asenteet muuttuvat vain, kun asiat tulevat henkilökohtaisella tasolla lähelle: kasvot auttavat ymmärtämään.
Meidän kahden kohdalla lapsettomuuden kriisin saimme - lahjaluonnetta on syytä korostaa, vaikka toki asiaan liittyy paljon ”omaa” työtä – käsiteltyä lopulta niin, että kykenimme elämään täydesti. Adoptio ei koskaan tuntunut meidän tieltä.
Jos olet hyväksynyt ajatuksen siitä, että et ole ikinä vanhempi kenellekään: et kerro yhdellekään omalle lapselle iltasatua, yksikään lapsenlapsi ei valvo vuoteesi vierellä kun olet vanha ja raihnainen – jos olet hyväksynyt tämän ajatuksen, et ole koskaan enää täysin entisesi. Elämässä on monia teitä, monia merkityksiä, monia tapoja palvella. Omat lapset eivät ole ainut tie, mutta kylläkin tavattoman suuri ja siunattu tie.
Tällaisen tilanteen keskelle saapuva täysin yllättävä raskausuutinen on järisyttävä – niin kuin se on hyvä ollakin! Suurta huumoria liittyy siihen, että myös vuosikaudet tahattomasti lapsettomana ollut yllättyy perinpohjin raskaudesta. Elämä lähtee uuteen suuntaan, maailma näyttää erilaiselta ja miksi ihmeessä nuo ihmiset rautatieasemalla kävelevät aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut?
Lapsettomuus aiheuttaa myös sen, että lapsen turvallista kehitystä ei pidä itsestäänselvyytenä. Lapsen mukanaan tuoma asia on paitsi suuri ilo, myös huoli. Mutta kuten elämässä yleensäkin, voi vain luottaa, tehdä voitavansa ja rukoilla. Elämä on heittäytymistä – ja luottamista käsivarsien olemassaoloon.
Ultraäänikuvauksessa vieraileminen vahvistaa väkevästi ymmärrystä siitä, että lapsi on lapsi jo kolmen kuukauden iässä. Kyljen kääntäminen ja sormien heiluttaminen sykähdyttävät. Jokaisesta terveyteen viittavasta uutisesta voi vain olla valtavan kiitollinen.
On vaikea kuvata, miten paljon mieltä ilahduttaa ystävien ilmaisema ilo ja tuki lapsen johdosta. Sydämellinen, suuri, lämmin kiitos! Ja iso myötätunnon osoitus teille, jotka olette vielä tahattomasti lapsettomia. Vaikka se olisi vaikeaa, eläkää!
