Olla (monta)

Elämässä voi olla monia suuriakin muutoksia, mutta on vain muutama kerta, kun kaikki muuttuu. Lapsen syntymä on yksi niistä.

Edellinen yhtä suuri muutos itselleni oli parisuhteen alku. Sanoitin asiaa intuitiivisesti toteamalla, että en enää ollut, vaan olimme. Nyt on seuraava vaihe, joka vaatii lisätarkkuutta kaikista keskeisimpään verbiin: olemiseen.

Veikkaan, että maailmasta löytyy kieli, jossa on eri verbimuodot kaksin olemiseen ja useamman henkilön kesken olemiseen. Suomeksi on tyydyttävä lisämääreisiin. Kun parisuhde alkoi, en enää ollut, vaan olimme (kahden). Nyt emme enää olleet, vaan olimme (monta). Olimme (perhe).

Sekä afrikkalainen ubuntu-ajattelu että länsimainen (joskin täällä vastakulttuurillinen) prosessiajattelu opettaa, kuinka ihminen ei koskaan ole eristetty yksilö. Se, mitä minä olen, on aina suhteessa-olemista. Olen mitä olen, koska muut ovat olleet minulle sitä mitä he ovat olleet, ja koska ympäristöni on ollut sellainen kuin se on ollut. On olemassa ”minää”, omaa itseäni, persoonaani, mutta kokonaisuus on muodostunut olennaisesti toisten kautta. Jos selvittäisi henkilöt ja luonnon ja paikat, jotka ovat olleet vaikuttamassa minuun (ja minä vähitellen heihin), saisi selvitettyä olennaisia syitä sille, miksi olen mitä olen.

Olla-verbiä on kohta käytetty enemmän kuin tässä blogissa koko viime vuoden aikana; on siis aika lopettaa. Tämä on kirjoitettu ennen lapsen syntymää. Ajattelin pidättäytyä kirjoittamisesta toviksi ja keskittyä uuden hengittämään tulleen ihmisen ihmettelyyn. Toivottavasti olemme kaikki hengissä. Ja pysymme Hengessä.

Kirje syntyvälle lapselle

Lapseni,
menee vuosia, ennen kuin osaat lukea tämän;
ja kun opit lukemaan, sinun ei pidä aloittaa tästä kirjeestä.
Kun aika on, ehkä löydät tämän.

Laskettu syntymäaikasi on 26. huhtikuuta. Päivä muiden joukossa, ja jos silloin synnyt, riemujuhlan päivä kaikille jotka odottavat sinua maailmaan. Kevään keskellä vietät syntymäpäivääsi, heräävän luonnon ja valon ja ilon luona.

Mutta kun olet vähän vanhempi, huomaat, että juuri kyseisenä päivänä osa ihmisistä on jostain syystä erityisen vakavia. Totisia. Huolestuneitakin, mutta he yrittävät peittää sitä sinulta, koska olet vielä pieni lapsi. He tietävät, että aikanaan sinäkin saat tietää, kuinka samana päivämääränä Tsernobylissä sinetöitiin monen kaltaisesi lapsen kohtalo, ja vanhempiesi kaltaisten vanhempien kohtalo ja isovanhempiesi kaltaisten isovanhempien kohtalo. [He kuolivat säteilyyn, koska ihmiskunta ei osaa hallita käytettävissä olevia voimiaan; osa menehtyi nopeasti, osa hitaasti, monien kuolinsyytä ei koskaan myönnetty.]

Usein mietin, mitä sinä ja sukupolvesi ajattelevat meistä edellisistä sukupolvista; meistä, jotka ovat sinulle historiaa. Sillä lapseni, jos saat elää, joudut näkemään ajan, jolloin toteutuu se, mistä tämän kirjoitushetkellä varoitetaan. Jo nyt epäsäännölliset sääilmiöt ravistelevat maapalloa joka puolella, juomavesi vähenee, kansainvaellukset kasvavat vähitellen, ympäristösotien uhka kasvaa koko ajan.

Usein mietin, mitä sinä ajattelet meistä edeltäneistä sukupolvista. Oletko lempeä ja katsot meitä kuin kaikkia ihmissukupolvia? Näet ihmisen, olennon, joka ei osaa ajatella kuin omaa hyötyään eikä muuta kuin pientä välimatkaa pidemmälle – sellaisen olennon, jollainen ihminen on aina ollut. Vai oletko ankara, oikeutetun ankara, ja katsot meitä kuin kaikkia ihmissukupolvia? Näet ihmisen, jolla olisi mahdollisuus vaikuttaa siihen, että asiat menisivät paremmin, tai ainakin vähemmän huonosti – ja näet ihmisen, joka ei tee mitään riittävää.

Näet ihmisen, joka yrittää selvitä arjestaan, kuten ihmiset aina ja kaikkialla. Näet ihmisen, joka toivoisi parempaa maailmaa, muttei oikein tiedä, mitä voisi tehdä. Mutta kun näet kaikki ne teollisuusmaiden keskiluokkaiset ja yläluokkaiset ihmiset, jotka aidosti olisivat voineet tehdä jotain, mitä sinä ajattelet? Mitä ihmettä sinä ajattelet?

Aikana, jolloin sotaherrojen mahti ainakin hetkeksi väistyi monen maan yltä, taloudellisen rikastumisen sotaherrat valtasivat maailman. He ehdottivat, että maailmasta tehdään peli; ja pelit ja leikit ovat jumalallinen lahja, mutta tämä kyseinen peli oli kieroutunut peli, jonka säännöt eivät olleetkaan kaikille samat. Niille, joilla oli – ja jotka pelasivat taidokkaasti –, annettiin kaikki; ja niiltä, joilla ei ollut mitään, vietiin sekin vähä. Aidosti käänteisellä tavalla tapahtuvaa roolien vaihtumista luvattiin vasta tuonpuoleisella tuomiolla, mutta se ei usein jaksanut lohduttaa.

Poliitikoilla oli yhä valta, ja sitä kautta periaatteessa kansalla; mutta kansa pysyi tyytyväisenä oluella ja sirkushuveilla, eikä välittänyt huomata, kun valta vietiin siltä. Pato murtui yläjuoksulla, mutta poliitikot kiistelivät alajuoksulla siitä, millaisia kanavia kaivettaisiin ylitsevuotaville vesimassoille. Lisäksi he yrittivät kovasti pysyä pinnalla ja olla riittävän vähäpätöisiä, kevyitä, jotta he eivät ärsyttäisi ketään liikaa ja heidät valittaisiin uudestaan. Sillä kansa suuttui heti niille, jotka yrittivät ehdottaa liian suuria kertamuutoksia: harva halusi nähdä padon murtuneen, niin kauan kuin jotenkin saattoi uskoa, ettei se ole tapahtunut, vaikka vesimassat mylvivät silmien edessä. Kun kaikki kiisivät eteenpäin tulvavirran mukana ja moni oli jo hukkunut, oli liian myöhäistä.

Se oli kaunis unelma, lapseni; kaunis unelma siitä, että maailma voisi pysyä koossa ilman jatkuvaa taistelua pahan valtoja vastaan. Se oli kaukaisten aurinkorantojen haave, jonne teräskoneet lennättivät pakoon arjen kuormia; se oli hetken aikaa koetun kulutusjuhlan ja mukavuuksien huuma, jonka usvaa moni luuli luonnolliseksi. Sumun keskellä sukupolvet halusivat uskoa, että varoitukset ovat väärässä; se oli inhimillistä, se oli osittain ymmärrettävää, se oli väärin, se oli kauhistuttavaa. Tietenkään kaikki varoitukset eivät toteutuneet täsmälleen niin, kuin oli ennustettu; ja ihmiset käyttivät sitä silmälappuna, saivat yhden syyn lisää kieltäytyä näkemästä, vaikka kaikki oli näkemällä nähtävissä ja kuulemalla kuultavissa.

Lapseni, sinun sukupolvesi lienee se, joka todella heräsi; joka alkoi toimia, kun virran varassa kelluttaessa ei enää veden kieltäminen onnistunut. Saitteko ja saatteko te ohjattua meidät johonkin, jossa olisi edes hetken turvaa? Ehkä on liikaa, suorastaan tautimme perikuvan mukaista, toivoa että saisitte enää korjattua patoa; ehkä voi vain toivoa, että vuorenhuipulla voidaan selvitä, kunnes vesi kerran laskee. Ehkä voi vain toivoa, että kerran on sukupolvia, jotka ymmärtävät myyttien voivan olla ennustuksia ja että kerran Nooan ei enää tarvitse rakentaa arkkia.

Lapseni, jos Luoja suo ja saat elää; kun leikit auringossa, näetkö isäsi silmissä samanaikaisen jyrisevän riemun ja pauhaavan haikeuden, kun hän ylpeänä katsoo kasvuasi? Milloin saavutat sen iän, jolloin tuon katseen luonne aukeaa sinulle – liian varhain tai liian myöhään? Tuo hetki, jolloin leikit, jolloin maailmankaikkeus on käsissäsi, tuo hetki on autuus ja vaara, suloisen unohduksen välttämätön siunaus, jota ilman olisi vaikea jaksaa elää ja joka samalla voi viedä vanhempiesi sukupolven entistä kauemmas pakoon padon luota. Kun hetkessä on kaikki ja murhe katoaa ajattomuuteen, olemme hetken läsnä siinä todellisuudessa, joka on ollut ja on ja tulee olemaan; ja siinä jumalallisessa todellisuudessa ilmenee kaiken ainut toivo, yksi ja kolme samassa. Se kantakoon sinut ja meidät kaikki kerran yhteen, meren pohjasta tai rannoilta.


Earth Day, 22.4.2013

Luontokirkkovuosi

Ajatuksia uudesta kirjastamme Ekoteologia-blogini puolella: http://ekoteologia.blogspot.fi/2013/04/luontokirkkovuosi-mita-uutta.html

Iskevät kappaleet

Hitti-sana pohjautuu iskevyyttä tarkoittavaan termiin. Aidot ”hitit”, syvästi iskevät kappaleet eroavat toisistaan mielenkiintoisella tavalla. Osa kolahtaa heti ja kovaa, toiset vasta ajan kanssa.

Asia on ilmiselvä, mutta siitä puhutaan yllättävän vähän: etenkin nuorille ihmisille musiikki on yhä olennaisempi syvän kokemisen kanava. Kappaleet sanoittavat syviä tuntoja, liittävät yhteen toisten kanssa ja todistavat että maailmassa on joku toinenkin, joka näkee ja kokee asioita samankaltaisella tavalla. Musiikin merkitystä voisi hyvin kuvata sanalla uskonnollinen, mikä selittää myös idoleihin kohdistettuja hurmoksellisia tunteita.

Se, mikä ikiaikaisesti on liittynyt uskontoihin, toteutuu teollistuneissa maissa nykyään usein musiikin kautta. Turhaan ei puhuta esimerkiksi ”rock-kulteista”. En toista (enempää) sitä, mitä syksyllä pohdin Springsteenin keikan yhteydessä, enkä käsittele musiikin olennaista liittymistä myös perinteisiin uskontoihin. Tähtäimessä ovat nyt hitit.

Itse olen kansankirkon kasvatti, enkä kykene erottamaan aikaa, jolloin en olisi ollut kristitty. Samalla olen aikani kasvatti, jolle hitit ovat aina ala-asteen loppuvuosista lähtien olleet olennaisia elämän jäsentäjiä ja tunteiden käsittelyn kanavia. Metallibändien jäsenet ovat usein olleet eettisesti onnettomia egoisteja, mutta ehkä juuri heidän elämänsä säröisyys on edesauttanut sellaisten kappaleiden luomisessa, jotka ovat palvelleet miljoonia ihmisiä ympäri maailmaa. Suuret kiitokset, siis, GNR, Metallica ja muut! Otettakoon eettisyytenne arvioinnissa huomioon myös se lieventävä asianhaara, että maailmanmaine tahtoo turmella lähes jokaisen.

Onneksi musiikkimaku sai laajentua lukion ja sivistyneiden ystävien myötä (kiitokset vain, Pekka, Teemu ja Jussi!). Lienee luonnollista, että kun elämännäkemys laajentuu murrosiän angsteista, tarvitaan myös laajempia sävyjä musiikkiin. On yhtäältä karua huomata, kuinka harvoin uudet kappaleet nykyään koskettavat yhtä väkevästi kuin nuorena. Samalla on jotenkin lohdullista, että monet vanhoista suosikkiartisteista tavoittavat yhä taiteellaan.

Neil Young, Tori Amos, Nick Cave, CMX ja U2 kolahtavat yhä, eivätkä pelkästään vanhojen kappaleidensa osalta; hitteihin liittyy se mielenkiintoinen dynamiikka, että suhde niihin säilyy, mutta niiden tuore väkivoima laimenee ensi-ihastuksen hälvettyä. On toki jotain harvinaisia klassikkoja, jotka vuosi vuodelta pystyvät järisyttämään (etenkin jos niitä ei puhkisoita) ja jokainen edellä mainittu artisti omaa näitä. Näitä taiteilijoita yhdistää myös se, että liki parissakymmenessä vuodessa he ovat ehtineet tehdä monentasoista materiaalia ja paljon keskinkertaistakin. Omasta mielestäni tasonsa ovat parhaiten säilyttäneet Cave ja CMX, näin keskimäärin. Mutta parin viime vuoden aikana sekä Young, Amos että U2 ovat kaikki julkaisseet parhaat levynsä vuosikausiin, ja näiltä albumeilta löytyy moni niistä kappaleista, jotka ovat vielä jaksaneet kolmikymppistä kolahduttaa.

Tämä teksti sai itse asiassa alkunsa Caven uudesta kappaleesta Higgs Boson Blues, joka onnistuu koskettamaan jotain sellaista voimanlähdettä, mikä nostaa biisin lentämään muiden ylle. Nerokkaasti nimetty kappale voisi kuvastaa metafyysistä turhautumista niihin ajatuksiin, joiden mukaan fysiikka selittää universumin perimmäiset filosofiset ja teologiset kysymykset, mutta tämä ei itse asiassa korostu tekstissä. Biisin sanoitus on Cavelle tyypillistä hämärää lyriikkaa, josta saa lähes yhtä vähän selvää kuin Dylanin Desolation Rowsta, mutta jonka tunnelma on myös maanisen maaginen. Hämmentävä musiikkimatka jättää latauksen väreilemään arkeen, kaiuttimien vaiettua. (Ekumenian harjoittajaa viehättää myös kappaleen lause: ”I’m driving down to Geneva.”)

Toinen vaihtoehto on, että ajan myötä löytää kappaleen tai levyn hienouden. Tämä lienee uhanalainen laji nykyaikana. Kun levyjä ei kohta enää fyysisesti ole, kuka palaa kuuntelemaan sellaista, mistä on vähän pitänyt, mutta ei kokonaan ymmärtänyt? On liian helppoa valita tietokoneen soittolistalle vain ne levyn kappaleet, joista eniten pitää.

Tänään ajattelen erityisesti CMX:n Pedot-levyä, joka paranee koko ajan. Levy on haastava temaattinen kokonaisuus, jonka kappaleiden ajatukset nivoutuvat toisiinsa: vertaa esimerkiksi sitä, miten valo-teemaa käsitellään. Kaiken taustalla on ihmisen ainainen mahdollisuus ajautua harmauteen, lamauttavaan ja tuhoavaan; levy on synkähkö, mutta ei vailla toivon sävyjä. Kokonaisuudesta on ikävä poimia vain osia, mutta esimerkiksi tämän Mustat siiven yli taivaan -kappaleen hienous on kiteyttävää ja hitaasti sulavaa. Näkyvän valon olennot ja Valoa nopeammat koneet jatkavat toiveikkaampaa lentorataa.


P.S. Googlen tarjoamat tyypilliset hakutermit paljastavat joskus kiehtovia asioita. Moni on näköjään yrittänyt googlata ”higgs boson blues meaning”. Onnea matkaan. Kaikki merkitykset eivät ole tarkoitettukaan löydettäväksi internetistä.

Hankikanto

Elämä on lumen rasahtelu ja aurinko.

Autiomaita

Edward Abbey, Exodus ja studeeraus: viikosta muodostui erämaa-teemainen.

Tutkijan työ voi muistuttaa hämmästyttävästi erämaahan vetäytymistä. Kilvoittelusta on kyse, tai sitten kiehtovasta vaelluksesta.

Kilvoittelija on samaan aikaan onnellinen ja vaikeuksissa. Onnellinen, koska hän tekee sitä, minkä kokee oikeaksi ja mitä on tahtonut. Vaikeuksissa, koska hänen pitää itse selvitä siitä. Toiset voivat toisinaan auttaa, mutta selviytyminen on lopulta itsestä kiinni – ja tietenkin korkeimmista voimista.

Aamupäivisin vaellan kiehtoviin maastoihin, jotka tutkimustyön löytöretkeily tarjoaa. Sanomalehden avaan vasta lounaalla, sähköpostin ja Facebookin kahvitauon jälkeen. Se, että näin on mahdollista tehdä, on harvinaista ja onnekasta. Harva tosin ymmärtää, miten haastavaa on vastata ensi sijassa itse tekemisistään. Olen tosin ollut onnekas myös siinä, että juttu toimii.

Loppuiltapäivästä, usein uimisen jälkeen, voi harrastaa muita hyviä hankkeita. Erämaat sattuivat tämän viikon teemaksi: torstain raamattuluentoni Vanhalla kirkolla käsitteli erämaan merkitystä kristinuskossa ja etenkin pyhiinvaellusteologiassa. Samaan aikaan valmistelin Retki-lehden Amerikan kansallispuistot -sarjan seuraavaa juttua Archesin ja Canyonlandsin puistoista, joiden keskeinen kuvailija on luontokirjailija Edward Abbey, suuri erämaiden rakastaja.

Abbey on tullut tutuksi ympäristöetiikan kirjoista, mutta jutunteko tarjosi oivan syyn perehtyä tarkemmin Kesä autiomaassa -teokseen. Suomennus on kulttuuriteko: alun perin vuonna 1968 julkaistu autiomaaluonnon upea kuvaus on nyt helposti tutustuttavissa.

Abbey kirjoittaa nasevasti, paikoin nerokkaasti ja usein yllättävästi. Radikaalisuuteen taipuvainen oman tiensä kulkija yltyy auringonnousujen ylistyksiin, juo aavikolla olutta indigokäärme paitansa sisällä ja kritisoi puistoviranomaisia ”kansallisparkkipaikkojen” luomisesta. Myöhemmin Abbey radikalisoitui entisestään ja hänestä tuli ympäristöliikkeen äärimuotojen sankarillisena pitämä hahmo.

Exodus ja Kesä autiomaassa liittyvät lopulta yhteen. Israelin kansan vaelluksen pohjalta moni myöhempi kristitty on tulkinnut, että erämaat ovat ennen kaikkea karmeita vastoinkäymisten paikkoja, jotka pitää päihittää. Yksi pahimmista tällaisen ajattelun muodoista on ollut Pohjois-Amerikan ylikävely, jossa usein käytettiin juuri erämaavaelluksen tematiikkaa. Raamatun monet tekstit erämaasta Jumalan luomana unohtuivat.

Abbey julistaa erämaan ehdotonta arvoa: kivien ja käärmeiden, kanjonien ja katajien. Siinä missä erämaat olivat Raamatun uskonnollisille johtohahmoille hengellisten kokemusten olennaisia paikkoja, on autiomaa Abbeylle ekstaattisen henkisen kokemuksen lähde.

Perinteinen hurskaus oli Abbeysta kaukana, mutta koskemattoman erämaan laidalle hän kirjoitti: ”Jumalan tähden, jättäkää tämä seutu rauhaan – Abbey.”
Hänen matkakumppaninsa lisäsi alle: ”Abbeyn tähden, jättäkää tämä seutu rauhaan – Jumala.”
(Kesä autiomaassa, s.300, suom. Jussi Hirvi)

Pyhiinvaellusta Ruotsissa

Vadstena on yksi kauneimmista kaupungeista, joita tunnen. Seminarium om pilgrimsteologi 6.-8.2. tarjosi sekä akateemista että hengellistä antia.

Maailmalla tehdään kohtalaisen vähän akateemista teologista pyhiinvaellustutkimusta: useimmiten asialla ovat uskontotieteilijät. Edes valtava yhdysvaltalainen AAR / SBL –konferenssi ei tarjonnut ainuttakaan varsinaista esitelmää alalta. Sen sijaan paikkaan (place) kohdistuu kansainvälisesti alati kasvavaa mielenkiintoa. Usein paikkojen merkitystä käsittelevät kirjat pohtivat samalla luonnon merkitystä ja yleensä myös pyhiinvaellusta, joten kiinnostuksen kohteeni yhdistyvät näissä teoksissa.

Ruotsin kirkon tukema pyhiinvaellusteologia ja sen tutkimus on ensi sijassa luonteeltaan hengellistä, mutta sisältää myös kuvailevaa tutkimusta. Vaikka Ruotsissa on useita pyhiinvaelluskeskuksia ja palkattua henkilökuntaa, on Vadstena alan ydinkeskus, monestakin syystä. Ikivanha birgittalaisperinne tekee kaupungista katolisen pyhiinvaelluskohteen, ja 1990-luvun lopussa syntynyt Pilgrimscentrum on monin tavoin näyttänyt tietä ruotsalaiselle ja koko pohjoismaalaiselle pyhiinvaellusajattelulle.

Erityisen vaikutusvaltainen on ollut Hans-Erik Lindström, jonka seitsemän pyhiinvaelluksen avainsanaa ovat Pilgrimscentrumin teologian ydinaluetta. Ne ovat levinneet muihin pohjoismaihin, joskin Suomessa hyvin harvoin tiedetään Lindströmin osuutta asiassa. Hänen kirjansa Pilgrimslivet (2005) avaa tarkemmin avainsanoja, joiden taustalla on hänen pitkä kokemuksensa pyhiinvaelluksen parissa. Vielä käytännönläheisempiä havaintoja pyhiinvaelluksesta löytyy Lindströmin aiemmasta kirjasta Det Sjunger Under Skosulorna (1997). Toinenkin Pilgrimslivet-niminen kirja on olemassa, nimittäin tuore ja mainio kokoelma ajatuksia sekä kuvia vaelluksiin liittyen (2012, toim. Anna Braw).

Lindström ei tänä vuonna ollut seminaarissa, mutta Sanna Lindström ja monet muut pyhiinvaellusajattelijat kylläkin. Seminaarin ja Vadstenan arvostuksesta kertoo se, että puhujien joukossa oli useita piispoja, etenkin ”kolmen Martin kopla” eli Martin Lind, Modeus ja Lönnebo. Seminaarin esitelmät julkaistaan aikanaan kirjana ja kahden edellisen seminaarin artikkelikokoelmia saa keskuksen nettikaupasta.

Lindin käytännön elämään sovellettu ehtoollisteologia (esim. Salt, bröd och vin - en pilgrimsteologi, 2011) käyttää pyhiinvaellusta kokonaisvaltaisena kuvana kristityn elämästä (”tiestä”). Modeus taasen tunnetaan Suomessakin selkeästä ulosannistaan (mainittakoon samalla, että Lindin skåne-svenska oli muuten hitusen vaikeaa ymmärtää) ja luovasta ajattelustaan esimerkiksi kasvatuksen saralla. Myös hänen tämänkertainen puheensa kasvojen merkityksestä oli kiinnostava.

Suurimman vaikutuksen teki kuitenkin Lönnebo, samaan aikaan hauras ja suoraselkäinen vanhus, jonka rytmitetty puhe eteni syvällisten ajatusten maastossa hiljaa kävellen. Etenkin rukoushelminauhasta tunnettu Lönnebo kirjoittaa yhä kirjoja ja ajatus on terävä. Esimerkiksi käsite ”sentrifugi-yhteiskunta” on sangen osuva. ”Det är svårt att vara still i centrifugen.” Kristinusko ja muut hitauden ideologiat linkoutuvat kauemmas vinhasti sykkivästä nykyelämän liikekeskuksesta.

Lönnebo on osallistunut myös Ruotsin kirkon ekoteologian kehittämiseen, jonka tutkiminen oli matkani sivutarkoitus. Valitettavasti peruskäsitykseni varmistui: yllättävän vähän Ruotsissakin alaa harrastetaan. Stefan Edman lienee nimekkäin hahmo, jonka lukuisten herättelevien kirjojen joukossa on myös Lönnebon kanssa yhdessä kirjoitettuja teoksia (esim. tämä). Ekofeminististä teologiaa edustaa Maria Jansdotter Samuelsson, joka on toukokuussa Sigtunassa pidettävän merkittävän kansainvälisen ekoteologisen seminaarin paikallinen yhteyshenkilö.

Pyhiinvaellusteologiaa on talvella ja keväällä tarjolla myös Helsingissä. Pidän aiheesta kurssia yliopistolla yhdessä Heikki Pesosen kanssa: Pyhiinvaellus, paikka ja pyhä -kurssi tarjoaa mainion mahdollisuuden yhdistää erilaisia kiehtovia aiheita. Yliopistolla metodi on akateeminen, mutta kirkollistakin sovellusta on tarjolla Vanhassa kirkossa torstai-iltoina 21.2., 28.2., 21.3 ja 4.4. Toisesta Mooseksen kirjasta eli Exoduksesta liikkeelle lähtien käsittelen pyhiinvaellusteologiaa sekä kristinuskon ”perusjuonena” että käytännön pyhiinvaelluksiin liittyen. Lisätietoa löydät aihetta käsittelevästä blogistani pyhiinvaelluksesta.blogspot.fi.

Vadstenan ja sen ympäristön kauneudesta kirjoitin syksyllä. Talvipuku on erilainen, muttei vähemmän kaunis: lumi kehystää vanhojen puutalojen värikylläisiä pintoja ja luostarin jyhkeitä piirteitä. Vätternin rannassa jäälautat keinuvat ja tuulisena päivänä aaltojen pisarat jäätyvät koristeiksi rantamuuriin. Jos avantouinti ei houkuta, selkäänsä voi elvyttää uimalla harjakattoisessa hallissa. Kaiketi vain Ruotsissa (ja Vadstenassa) voi onnistua, että kerran viikossa hallissa pidetään ”ui rauhassa”-tunti: valot sammutetaan, kynttilät palavat altaan ympärillä ja hämärään sukeltaessa voi kuvitella uivansa katedraalissa.

Narnia-planeetalle

Lumi on verhonnut puut taikamaailmaksi, joten on hyvä aika kirjoittaa Narniasta.

C.S. Lewisin kirjasarjan salaisuuksia on nimittäin selvitetty ennenkuulumattomalla tavalla. Kirjat ovat olleet hyvin suosittuja, mutta lukijat aina Lewisin ystävästä Tolkienista lähtien ovat kummastelleet, miksi niissä esiintyy niin erikoinen joukko hahmoja ja tapahtumia.

Suomessa tammikuussa vieraillut Oxfordin yliopiston tutkija Michael Ward sai lopulta selville Lewisin jekun. Keskiajan kirjallisuutta ammatikseen tutkinut Lewis oli hyvin viehättynyt vanhasta seitsemän taivaan mallista, jossa eri taivaankappaleisiin liittyi kuhunkin oma symboliikkansa. Planeetoilla ja kuulla oli kullakin oma metallinsa, niihin nivoutui tietty temperamentti, hyveet ja paheet.

Ward julkaisi kirjoissaan Planet Narnia ja The Narnia Code todellisen jymyuutisen: Narnian seitsemän kirjaa liittyvät kukin yhteen taivaankappaleista ja niiden symboloimista asioista. Kirjojen hahmoissa näkyvät planeettasymboliikan luonteenpiirteet, sekä hyvissä että pahoissa muodoissaan. Metallit ja värit nivoutuvat osaksi tarinoiden tunnelmaa, ja jopa sanavalinnoissa näkyy taivaankappaleiden pohjalta muotoutuneiden termien suosiminen.

En käy avaamaan asiaa enempää, vaan tyydyn lämpimästi suosittelemaan kirjoja ja Wardin haastatteluja. Viime aikoina on ollut esillä myös Lewisinkin mentorina toiminut G.K. Chesterton, jonka Oikea oppi -teos löytyi jupiteerisen joulupukin kontista. Chesterton, josta myös vieraili puhumassa tutkija Oxfordista, ansaitsee oman blogitekstinsä joskus; todettakoon vain, että Antti Nylenin käännös on kulttuuriteko ja tarpeen tämän ajan keskusteluihin kristinuskosta.

Oxfordilaisen Tolkienin teologiasta olisi paljonkin keskusteltavaa, ja valmis dispositio pienelle kirjallekin siitä, mutta toistaiseksi joudun tyytymään lehtiartikkeliin. Tekstin valmistumisen siivitti työskentelyhytti junassa Orivedelle, jossa lumihankien keskellä vietetty äänitysretriitti piristi perinteisesti. Onneksi Keskuspuistokin tarjoaa lumimaisemia: talvi sivakoi eteenpäin lujaa vauhtia kaikkien haasteiden ja hyvien asioiden keskellä.

Työn alla

Luontokirkkovuosi, Amerikan kansallispuistot ja Arjen virret.

Loppuvuosi ja vuodenvaihde ovat sujuneet vapaa-ajan osalta kirjoitustöiden merkeissä. Suurin työ on ollut Luontokirkkovuosi -kirja, jonka yhdessä ympäristöeetikko Suvielise Nurmen kanssa toimitamme. Työryhmään on kuulunut lisäksi ympäristökasvattaja, kirkon kasvatustyöntekijä ja kanttori. Parin vuoden prosessi on pian valmis: kirja esitellään Jyväskylässä 10.1. Nuori2013-tapahtumassa, johon Kirkon lapsi- ja nuorisotyön neuvottelupäivät ovat tänä vuonna yhdistyneet.

Kirjan ensimmäinen työnimi oli Metsäkirkkokäsikirja. Tavoitteena on koko ajan ollut tarjota virikkeitä luonnon ja hartauselämän yhdistämiseen. Koska kirja käsittelee myös sisätiloissa tapahtuvaa luonnon huomiointia ja vuodenajoista tuli keskeinen kirjan jäsennys, otsikko muuttui. On ollut palkitsevaa kanavoida englanninkielisen maailman virikkeitä kirjaan (Season of Creation, uusi kirjallisuus luontoon ja jumalanpalveluselämään liittyen, A Rochan materiaalit jne.). Samalla on jälleen ollut sangen haastavaa tehdä kirjaa päivätyön (ja muiden projektien) ohella. Lopputulos, kirjan julkaisu on suuren ilon aihe!

Amerikan kansallispuistot, joita tämä blogi esitteli viime vuonna, ovat Retki -lehden pitkän kirjoitussarjan aiheena. Ensimmäiset osat ovat jo valmiina: Yellowstone ilmestyi numerossa 9/2012. On ollut mukavaa palata matkamuistojen pariin ja tutkia puistoja lisää. Kirjoitussarjan jokaisen osan kyljessä ilmestyy pienempi juttu Amerikan luontovaikuttajista, joten akateeminen tutkimuskirjallisuus pääsee myös käyttöön. Rehellisesti väitän, että Retki-lehti on yleistasoltaan erittäin kiinnostava julkaisu – suosittelen!

Olen huomannut tutkineeni kasvavassa määrin virsikirjaa. Sysäyksen tähän antoi paitsi virsien hienous, myös luontoaiheen kartoittaminen virsikirjassa. Erityisesti retriittejä ohjatessa ja valmisteltaessa on ollut mielenkiintoista tutkia suomen- ja ruotsinkielisten virsikirjojen luontosisältöjä. Tämän seurauksena ilmestyy seuraavassa Crux-lehdessä Talvivirren puolustus -kirjoitus, joka tarkastelee eri vuodenaikojen tarpeellisuutta.

Tänä vuonna Cruxissa ilmestyy myös Säkeistö arkeen -kirjoitussarja, joka nostaa esiin jokapäiväiseen elämään liittyviä vähemmän tunnettuja virsisäkeistöjä. Yhä enemmän hakeudun sellaisten sanoittajien seuraan, jotka tarkastelevat sekä hengellisiä että maallisia asioita yhtä aikaa. Teologeista esimerkiksi Joseph Sittler, Karl Rahner (ainakin osittain), Jaakko Haavio ja Anna-Maija Raittila vetävät puoleensa kokonaisvaltaisella ymmärryksellään.

Tällä hetkellä englanniksi kirjoitetaan kasvavassa määrin teologista kirjallisuutta, joka tarkastelee jokapäiväiseen elämään liittyviä asioita, kuten syömistä, matkustamista, musiikkia ja elokuvia. Siitä olisi hauska pitää vaikkapa luentosarja; jos sitä muutaman vuoden päästä ehtisi?


P.S. Hyvää uutta vuotta!
Kiitos blogin seuraamisesta, ilman lukijoita tämä olisi sangen turhaa.

Löytöjä musiikkirintamalla

Kaukana ovat lukioajat, jolloin saattoi aktiivisesti seurata nykymusiikin kehitystä. Onneksi joskus tulee yhä lähdettyä keikoille ja osa musiikkitietoisista ystävistä jaksaa vielä vihjata helmistä: aikuisuuden harmaata turtumusta vastaan tulee taistella!

Elokuussa lähdin keikalle ennen kaikkea kuulemaan Timo Kämäräisen mahtavaa kitarointia, mutta samalla kiinnosti duon varsinainen päätähti. Suvi Isotalo on nuori laulaja-lauluntekijä, jota luotettava ystävätaho oli joskus suositellutkin – eikä syyttä. Kaksi albumia julkaissut Isotalo on säilyttänyt kaiken nuoruuden raikkautensa: persoonallisuus yhdistyy melodisuuteen ja hyviin sanoituksiin. Esimerkiksi ”Minä en lähde koskaan pois” sisältää loistavia lauseita vanhenemisesta: ihojen kankaat vaihtuvat.

Isotalon ensimmäisen levyn tuotti mainio Matti Johannes Koivu, toisen Kämäräinen. Kitaraosuuksia kannattaa kuunnella tarkalla korvalla: harvinaista tyylitajuisuutta, jota on saanut ihailla jo esimerkiksi Kuustosen ja Perkon Profeetta-levyllä. Näistä muusikoista kuullaan vielä paljon lisää.

Spotify on karu palvelu musiikintekijöille, mutta loistava kuuntelijoille. ”Related Artists” -toiminta on auttanut löytämään monta mainiota artistia. Pääasiassa instrumentaalimusiikkia loihtiva Album Leaf on yksi heistä. Kalifornian-mies tekee täydellistä taustamusiikkia työnteolle tai lepäilylle. American Dollar ja Hammock saivat seuraa.

Välillä uudet artistit löytyvät yllättävistä paikoista. Svenska Järn -yhtiön eli Ruotsin VR:n asiakaslehti suositteli Tallest Man on Earth -folkmiestä, joka onkin melkoinen Dylanin ja Cashin jälkeläinen. Esimerkiksi Love is All, Over the Hills tai Walk the Line ovat harvinaisen vahvatunnelmaisia vetoja. Kitara selkään ja tien päälle.