Kosminen yksinäisyys

Moni ajattelija toteaa, että ihmistä vaivaa kosminen yksinäisyys

Pohjimmiltaan
kosminen yksinäisyys
on koominen yksinäisyys

Kuudes aisti

Kuudes aisti
on ihmettelyn aisti:
ihmiselle välttämätön, jotta mieli säilyy elävänä

sense of wonder

Ihmiskunnan historia

Ihmiskunnan historia:
vahvempi riistää heikompaa.

Mielikuvitus

Mielikuvitus on oma valtakuntansa

imagi-nation

Toisenlainen juhannus

Pidemmät vaellukset on vähäksi aikaa kuljettu; lyhyemmät (ja tietty Se Pisin) jatkuvat...

Juhannus/Johannes kiinnittää kirkonpalvelijat paikkakunnilleen. Ja jos esimerkiksi kävisi niin, että puolison mummolla olisi merkkipäivät toisella puolen Suomea, olisi tuloksena varsin erilainen keskikesän juhla.

Yritin voittaa laiskotteluhalun ja lainasin kirjastosta Juhannusyön unen. Matti Rossin uudet suomennokset ovat luettavaa kieltä, ei vanhaa Cajander-tyylist'. Parashan se alkukieli olisi, mutta nautinnollista näinkin: upeaa suomentamista.

Näytelmä on jännä: yhtäältä ohimenevä kuin uni, toisaalta mieltä kiehtova vertailukohtansa lailla. Jotain tuntuu jäävän elämään unesta, ja uni tuntuu jotenkin tutulta aiemmin elettyyn nähden... ja silti joltain jotenkin vieraalta, eri todellisuudesta kertovalta.
Tai sitten samasta todellisuudesta, mutta niin eri näkökulmasta.

Näytelmä näytelmässä, uni unessa; mielemme näyttämöllä seikkailevat itseämme muistuttavat hahmot, kuitenkin toiset.

Lukukokemuksena ei yhtä pysähdyttävä kuin ihmisluonnetta luotaavat Macbeth tai Rikhard III, eikä yhtä syvällisesti ajattelua haastava kuin Mitta mitasta - tai ainakaan yhtä analyyttisen syvällisesti. Uni onkin ehkä analyysiä, systeemiä pakenevaa - ja kenties lopulta todellisuudesta enemmän kertovaa. Analyysi kun tahtoo pilkkoa yhden todellisuuden osiksi, jotta voi tutkia sitä; ja usein unohtaa korjata leikkauksen haavat todellisuuden iholla.

Toiseen ja viimeiseen asiaan. Juhannusaattona en sentään yrittänytkään mennä toimistolle, vaan lähdin ennen illaksi luvattua sadetta Kirkkonummen 'erämaihin', Meikon salomaa-alueelle. Vaipo-järvi sijaitsee jo ylängöllä; sieltä kohti Meikoa ja eväslounasta korkealla rantatöyräällä. Matkalla löytyi upea "luonnonorkidea", kaiketi maariankämmekän sukulainen; hämmästyttävän kaunis. Lukuisat valkoiset orkideamaiset kukinnot, joita kiersivät violetinsiniset pistekoristelukuvioinnit.

Meikon vieressä on pieni Vitträsk, jossa kasvaa jonkin verran lumpeita; epätodellisen kauniita nekin, jalokiviä veden pinnalla. Rannassa silmä osui käsiteltyyn kiveen: siellähän olikin neukkujen vanha bunkkeri, puoliksi täynnä kiveä, muisto Porkkalan vuokra-ajalta. Nyt sen luo vie vain kapea polku, kilometrien päässä lähimmästä asutuksesta.

Oikaisin takaisin suuren avosuon kautta, Pallaksen-reissun suonylityksistä rohkaistuneena. Kuivaksi osoittautui, vaan ei havaintojen suhteen: metso lensi pakoon, hilla kukki (ja muutkin), suohaukat hätistelivät tunkeutujaa loitommas ja tunnelma oli omanlaisensa.

Se, joka jaksoi lukea tänne asti, saattaa ihmetellä tämän luontokuvauksen yksityiskohtien tarpeellisuutta. Minulle retki oli hyvä muistutus siitä, millaisia aarteita odottaa muutaman kymmenen minuutin matkan päässä. Historia elää ympärillämme ja meissä: luonnon valtavan pitkät syklit ja ihmisen edesottamukset (bunkkerin rakentaminen kuvaa niiden luonnetta hyvin). Joka päivälle löytyy ihmeitä - kotipihastakin, jos ei kauemmas ehdi. Ja tietysti seinien sisältäkin, mutta sinne ei toivoisi pelkästään jäävänsä. Ennemmin ulos niiden tärkeimpien sisältä löytyvien aarteiden kanssa.


p.s.
Valtaojan Ihmeitä: kävelyretkiä kaikkeuteen -kirja sai kesälukemistoksi seuraajia kirjaston mainioiden esittelyjen kautta: Yrjö Hailan Retkeilyn rikkaus: luonto ympäristöhuolen aikakautena sekä Jussi Kiven Kaunotaiteellinen eräretkeilyopas. Jälkimmäinen vaikuttaa tässä vaiheessa kiintoisammalta, vaikka ensimmäisessä enemmän detaileja - tai ehkä juuri siksi. Caspar David Friedrichin huomioimisesta Kivi toki saa paljon pisteitä meikäläiseltä...

Vaeltamisesta ja ajatuksista

Vaellus – ei siis kokonaisvaltainen elämän vaellus, vaan rajatumpi matka – on ideoiden suhteen mielenkiintoinen asia. Kun elämä pelkistyy olennaiseen, ravintoon ja kulkemiseen, ei välttämättä ajattele. Vain on. Ja se on hyvä.

Mutta silti vaellukset tekevät äärimmäisen hyvää ajattelullekin. Paitsi että ne muistuttavat kokonaisvaltaisuuden ja ruumiillisen rasituksen merkityksestä mielelle, ne kasvattavat ajatuksia. Eivät ehkä heti: mutta eihän peltokaan.

Kun lähdet, kylvät
jokainen askele istuttaa, vie maahan
kaikki säätilat kasvattavat
- nousut, laskut –
ja pohjimmiltaan valo.

Aika kuluu
jonkin siemenen saattaa jo unohtaa kokonaankin
kunnes eräänä päivänä versoaa
kuin lahjana
annetaan, tulee todeksi
elävä varsi
kaunis kukka
ympäristöään ravitseva hedelmä.


p.s. Onnekasta, kun saa lähteä jälleen vaeltamaan. Toivottavasti jatkossakin: suosittelen allekirjoittamista osoitteessa http://www.pelastapallas.fi/ .

Oodi Luther-säätiölle

Missä miehet ratsastaa
siellä naiset ei voi paimentaa

(eikä kaikki lampaat laiduntaa)

Vuodet vierivät

Kieli, sanat ja sanonnat kätkevät sisäänsä merkitysten syvyyttä, jonka usein ohitamme. Käytämme kieltä vain välineenä, ulkoa opittuna. Kuljemme sen maailmassa pysähtymättä ja kuulematta.

Hyvä esimerkki on tuttua tutumpi sanonta vuodet vierivät;

Vieriä, kieriä alas jyrkkää rinnettä;
lähteä liikkeelle ja sitten alati kiihtyä
kiitää maisemien halki
aina vain nopeammin
painovoiman ja liikevoiman viemänä

kunnes pysähtyy vähitellen pohjalle
tai törmää sitä ennen johonkin, väkivaltaisesti,
suuntaa muuttaen tai jopa hajoten
- vaikkei silloinkaan mitään katoa: vain muuttaa muotoaan
ja jäljet jatkavat elämäänsä.

Millainen on Sinun laulusi?

Keväällä ilahtuu linnunlaulun kauneudesta. Nyt se onkin monella tapaa vireimmillään – ja uutta. Kuinka helposti käykään, että totumme tuttuihin asioihin niin, että unohdamme ne!

Kaksi ajatusta:
1) Kuuletko linnun laulun?
Jesuiitta ja psykoterapeutti Anthony de Mello otsikoi loistavan tarinakirjansa tällä lauseella. Sen yksinkertainen kysymys osoittautuu aina päteväksi. Kuinka usein todella kuulemme yhden linnun laulun, pysähdymme sen ääreen? Kuinka usein todella näemme kukkivan kukan? Useimmiten vain havaitsemme ohimennen, että linnut kuuluvat laulavan ja kukat näkyvät kukkivan – ja kiirehdämme muka tarpeellisemmille puuhillemme.

Toinen tarina – tosi, kuten kaikki tarinat ainakin tarinoina – kertoo kylän väestä, joka heräsi eräänä yönä levottomuuteen. Syytä vain ei löytynyt, vaikka kuinka jokainen mietti. Seuraavana aamuna silmäpussiset ihmiset havaitsivat, että toisetkin olivat valvoneet – ja syy keksittiin: kylän halki kulkevalla junaradalla oli jäänyt jokaöinen tavarajuna kulkematta.

Joskus huomaamme meille tärkeät, elämämme matkaa mittaavat asiat vasta, kun ne ovat poissa. Tärkeämmätkin kuin junan äänet. Ekologisen liikkeen yksi herättelijä, Rachel Carson, kirjoitti 60-luvulla kirjan Äänetön kevät. Sen kauhuviesti kuvasi aikaa, jolloin linnut eivät enää laulakaan: DDT ja muut saasteet ovat tappaneet ne.

Linnunlaulu ei ole vain aistinautinnollinen tai elämäntaitoa opettava asia, vaan toiminnan syy ja kohde, luonnonsuojelun tärkeyden vahva muistuttaja.

2) Eikö ole hassua, kuinka paljon laulu määrittää lintua?
Lintu tavallaan on laulunsa: laulu on sen tunnus, olemus, sen vastaus olemassaoloon.
Lintu laulaa. Aamuin, illoin, kumppanille, auringolle.

Eikö ihmiselläkin ole soundinsa? Ääni, olemus, laulu, joka hänestä välittyy? Elämänasenteen kuva, vaikutelma ja vaikutus. Jokaisen ihmisen vastaus olemassaoloon.
Valitus tai ilovirsi, viheltely ohimennen tai laulelu työtä tehden.

Millainen on laulu, jonka toiset kuulevat minun, sinun seurassa?

Vaelluksen päämäärä

Rauhassa edeten
kuin katsellen junan ikkunasta
ohikiitävää maailmaa

Vaeltajan sielu
aistii ruumiin ikkunoiden kautta
elämän jonka läpi virtaa.