Panun ajatus

Julma maa, Onnellisten aika

2012-02-19T18:32:00.001+02:00

Elokuva-arkisto tarjoilee kauneutta Terrence Malickin elokuvasarjan myötä kevättalvella 2012.

Kaksi ensimmäistä elokuvaa on jo esitetty: esikoisteos Julma maa (Badlands) ja sisarteoksensa Onnellisten aika (Days of Heaven). Loput kolme saavat kukin muutaman näytöksen per viikko, eli vielä ehtii mukaan.

Malickia pidetään eriskummallisena nerona, joka suuresta suosiostaan huolimatta on ohjannut vain viisi elokuvaa. Hänen elokuviaan yhdistää erittäin vahva visuaalisuus, luontokuvasto, käsikirjoitusten erityislaatuisuus ja ihmisyyden perusteemojen kuvaaminen. Elokuvat pääsevät oikeuksiinsa ennen kaikkea valkokankaalta nähtynä, ja Elokuva-arkistoa täytyy kiittää mahdollisuudesta.

Julma maa (1973) on yksi kaikkein aikojen arvostetuimpia esikoisohjauksia, joka esitteli suurelle yleisölle sekä Martin Sheenin että Sissy Spacekin.Tarina on karu: nuoripari ajautuu yhteiskunnan ulkopuolelle. Miehestä näyttää siltä, että ainoa tapa varmistaa onnen jatkuminen edes jonkin aikaa on todistajien tappaminen. Harvassa elokuvassa kuvataan tappamista yhtä pelkistetysti, samaan aikaan karmeasti ja neutraalisti. Paljon myöhemmin Oliver Stone ja Quentin Tarantino käyttivät elokuvaa esikuvanaan omalle karmaisevalle Natural Born Killers –teokselleen. Molempia yhdistää Yhdysvaltojen yhteiskunnan rakenteisiin pesiytyneen väkivallan kritiikki.

Julma maa on hämmentävä teos, jota voi lähestyä myös eksistentiaalisena tutkielmana ihmisistä ääritilanteissa. Malickille tunnusomainen vahva musiikin käyttö on jo läsnä, samoin kuvauksen väkevyys. Preerialla vilahtelevat linnut ja eläimet, taivas on pilvistä kaunis, puiden oksat kylpevät valossa ja ihminen toilailee ohikiitävyydessään kaiken keskellä.

Onnellisten aika (1978) on kuvaukseltaan vielä voimakkaampi, eikä mitenkään sattumalta. Malick ja elokuvaajansa ylittivät budjetin ja kuvausaikataulut, koettelivat kaikkien hermoja, tekivät näennäisen satunnaisia valintoja ja panostivat päivässä ennen kaikkea auringonlaskun ajan kuvaamiseen. Taustatyönä he tutkivat maalaustaiteen klassikkoja, etenkin Vermeeriä ja Hopperia.

Lopputulos on elokuva, jota esimerkiksi kuuluisa kriitikko Roger Ebert pitää yhtenä kaikkien aikojen kauneimmista. Kohtalaisen yksinkertainen kolmiodraama-tarina kerrotaan pääasiassa kuvien kautta – ja millaisen kuvien! Väläyksen niistä saa esimerkiksi hakukoneen kautta. Elokuva tuhlailee parin sekunnin väläyksiin näkymiä, joita moni elokuvantekijä etsii vuosia.

Näitä kahta elokuvaa on joskus kutsuttu sisarteoksiksi: molemmat kuvaavat Yhdysvaltojen keskiosaa ja molemmissa on jollain tavalla kyse yhteiskunnan laidalla olemisesta. Molemmissa on myös rakkaustarina keskeisessä osassa; Onnellisten ajassa jopa Richard Gere selviää kohtalaisen hyvin roolistaan, ja Brooke Adams näyttelee kasvoillaan erittäin komeasti. (Mielenkiintoista olisi tietää, arvioisiko joku naiskatsoja näyttelijäsuoritukset toisin päin!) Lapsenomainen kertojaääni yhdistää myös elokuvia, ja tuo niihin sekä selityksiä että salaperäisyyttä.

Elokuvat ovat parhaimmillaan, kun ne saavat ajattelemaan, tarjoavat kauneutta ja viihdyttävät. Jälkimmäinen sana on vaikeasti määriteltävä, mutta jos elokuva tempaa mukaansa, on se onnistunut. Nähdään teattereissa.

Arvo Pärtille

2012-01-29T11:47:00.000+02:00

Niin kuin pilvet maalaavat taivaan
hiljaisuus soittaa musiikin.

Turmalaivojen kapteenit

2012-01-21T12:03:00.000+02:00

Tragediat muistuttavat ominaisuuksista, joita meillä on, ja joita meillä jokaisella saattaa olla.

Italian tuore risteilyonnettomuus on surkea juttu. Kuolonuhrien lisäksi seurauksena on erilaisia fyysisiä ja henkisiä loukkaantumisia. Jutun surkeus ilmenee kuitenkin myös siinä, mitä se kertoo ihmisluonteesta.

Turmalaivan kapteenista on tullut maailmanlaajuisesti tunnettu antisankari – eli henkilö, jolta olisi odotettu jonkinlaista sankaruutta, mutta joka osoittikin sen vastakohtaa. Johtoasemassa oleviin henkilöihin kohdistetaan aina suuria odotuksia, ja syystäkin, mutta laivojen kapteenit ovat johtajienkin joukossa erityinen joukko. Ihmislaumojen syvät odotukset siitä, että johtohahmojen olisi oltava jopa valmiita uhraamaan itsensä muiden puolesta, kiteytyvät ikivanhaan näkemykseen kapteenin uppoamisesta laivansa kanssa. Vaikka matkustajat saataisiinkin pelastettua, on moni kapteeni jäänyt laivaansa – joskus turhankin ylpeyden tähden.

Italian turmalaivan kapteenin toiminta asettuu niin räikeään vastakohtaan tämän ikivanhan ihanteen kanssa, että ihmisten tyrmistys on ollut entistä suurempaa, jopa pyhäinhäväistyksen leimaamaa. Ensiksi kävi ilmi, että kapteeni oli itse jo pelastusveneessä, kun osa matkustajista vielä yritti päästä pois laivasta. Koko ajan taustalla häilyi epäilys siitä, että jotain oli mokattu todella pahasti, kun onnettomuus yleensä tapahtui, ja että kapteenilla oli tässä varmasti osansa.

Seuraavaksi alkoi hämmentävien yksityiskohtien ja käyttäytymistapojen paljastuminen. Kapteeni väitti, että oli ”kompastunut ja pudonnut pelastusveneeseen”. Selvisi, että hän oli onnettomuuden tapahduttua aluksi valehdellut muille viranomaisille: peitellyt tapahtumia ja kertonut ”sähkökatkosta”. Paljastui, että komentosillalla oli ollut tapahtumahetkellä muutakin väkeä, muun muassa matkustajaluetteloon kuulumaton nainen. Kun kapteeni oli jo pelastusveneessä, merivartioston komentaja karjui hänelle radiopuhelimessa, että ”Mene nyt vittu takaisin sinne laivaan” (melko sanatarkasti näin), muttei hän mennyt. Tapahtumaketju alkoi vaikuttaa hetki hetkeltä enemmän traagiselta farssilta, jonka seurauksena ihmisiä kuoli.

Tämä kaikki nostaa esiin kolme ajatusta: sen, mitä tämä kertoo ihmisluonnosta; sen, miten tämä liittyy meihin itseemme; ja sen, miten tämän taustalla olevia perimmäisiä asioita käsitellään kasvatuksessa ja julkisuudessa.

Ensimmäinen väitteeni on, että meidän tulisi lukea enemmän maailmankirjallisuutta ja käyttää sitä myös kasvatuksessa enemmän: sillä maailmankirjallisuus puhuu juuri siitä, millaisia me ihmiset olemme.

Turmalaivan kapteeni on suorastaan shakespearelainen hahmo, antisankarin perikuva, ympäri maailmaa ihmisiä puhutteleva roolihahmo. Vielä alkuillasta hänen elämänsä on kuten ennenkin: hän on korkeassa asemassa, hänellä on valtaa, mainetta ja omaisuutta. Mielikuvat viinilasien kilistelystä laivan komentosillalla vahvistavat ihmisten kuvaa yläluokkaisesta valtahahmosta. Hetkessä kaikki muuttuu. Pröystäilevä ja pohjimmiltaan tarpeeton ”kunniakierros” kaupungin edustalla onkin lipsahtanut liian pitkäksi, mopo on lähtenyt pojan käsistä: hänen valtakuntansa ajaa räsähtäen karille.

Mikä on ihmisen psykologinen reaktio? Kapteenin tapauksessa kieltäminen, pakoilu, sisällä kasvava häpeä. Ajatteleeko hän, että ”ei minulle voi käydä näin?” Jos reaktiossa olisi yhtään järkeä mukana, hän tietäisi heti, että hätävalhe merivartiostolle ”sähkökatkoksesta” tulee väistämättä ilmi. Mutta ihminen ei aina ajattele tätä, kun hän on mokannut: se on nähty pikkupoikien käytöksestä kautta aikojen. Vastuun kantaminen tuntuu liian musertavalta: valehtelu tarjoaa jonkinlaisen helpotuksen, edes hetkeksi.

Tässä vaiheessa kapteenilla olisi vielä ollut mahdollisuus. Hän olisi voinut onnistua itsensä hallitsemisessa, tilanteen rehellisessä näkemisessä. Hän olisi voinut organisoida evakuoinnin, lähettää hätäviestin, tehdä mitä on vielä tehtävissä. Mutta hänelle käy kuten toiselle kuuluisalle merikapteenille Joseph Conradin Typhoonissa: hänen mittansa ei riitä. Kun tosipaikka tulee, hän ei kykene nousemaan virkansa vaatimaan mittaan.

Hetkessä kapteenista tulee langennut, kuningas putoaa jalustaltaan. Hän jopa itse sanoittaa tapahtumia lankeemuksen kielikuvalla, kaatumisella: putoamisella pelastusveneeseen, omasta tahdostaan riippumatta.

Miten me nykyään käsittelemme sitä, millainen ihminen on? Ikiaikaisesti sitä on käsitelty taiteen keinoin: teatteri tuo sen eläväksi, kuten elokuvat usein nykyään, ja klassinen kirjallisuus puhuu juuri siitä. Hyvin syvällä tavalla ihmisluonnon oppiminen, sen kanssa painiminen, on nivoutunut yhteen uskonnon kanssa: peruskertomusten, esikuvien sekä hyvässä että pahassa. Vanha testamentti on täynnä alati puhuttelevia hahmoja ihmisen häilyvyydestä ja ajoittaisesta jaloudesta, ja usein samassa persoonassa (vrt. esim. Samuelin kirjat). Uusi testamentti sisältää vähemmän kertomuksia, mutta osittain kaikista vahvimpia länsimaisen kulttuurin arkkityyppejä: Pietarin lankeemus tai Juudaksen rooli elävät syvällä kulttuurimme kuvastossa.

Se, että koulujen oppimäärästä vähennetään lähes jatkuvasti taideaineita, on haitallista ihmisyksilöiden ja yhteisöjen kannalta. Peruskertomukset eivät ole vain ”mukavaa yleistietoa” tai jopa triviaa, vaan ne kertovat meistä. Sille, joka ahkerasti korostaa matematiikan ja taloustieteen kasvavan osaamisen olennaisuutta, osoitan malliesimerkiksi Islannin. Olisiko saarivaltion väen kannattanut olla hivenen varovaisempia ihmisluonnon suhteen, painottaa enemmän vanhaa varovaisuuden viisautta kuin nuorekasta, rohkeaa, ”asiantuntevaa” talousvalloitusta? Uskonnonopetuksen vähentämisellä voi myös olla yllättäviä seurauksia; vähintäänkin paineita kodeille siitä, että peruskertomusten kanssa elettäisiin edes siellä.

Toinen väitteeni on, että meidän itse jokaisen kannattaa harjoittaa syvätutkiskelua turmalaivan tapahtumien äärellä. Helsingin Sanomien Riku Jokisen uutisanalyysi ”Meissä kaikissa asuu pieni schettino” (21.1.) viitoittaa tietä tähän. On liian helppoa vain tuomita kapteeni, vaikka oikeuden edessä hän on kaiken saatavilla olevan tiedon valossa selvästi syyllinen, suorastaan rikollinen. Samalla tavalla kuin Joseph Conradia lukiessa, on meidän turmalaivan tapahtumia peilatessamme kysyttävä rehellisesti itseltämme kiperiä kysymyksiä. Turmeleeko jatkuva kylläisyys arvostelukykyämme? Mitä, kun tosipaikka koittaa: onko meistä kantamaan vastuumme? Ääritilanteessa, kuten turmalaivan kohdalla, se saattaa tarkoittaa hengenvaaraa. Kuten Jokinen ja hänen lainaamansa Francesco Merlo toteavat, rannalta huutelijoita riittää. Ulkopuolelta käsin on aina helppo olla urhea.

Kolmanneksi, tapahtumat osoittavat, kuinka suuri tarve hyveiden vaalimiseen ja valmiuden ylläpitämiseen on. Vastuulliset työntekijät muistuttavat itseään siitä, mitä ja ketä varten heidän tehtävänsä on olemassa: muita. Ainoastaan tämä hyvin haastava nöyryyden ylläpitäminen voi ehkäistä sen, ettei ministeri kuvittele olevansa muiden yläpuolella tai kapteeni luisu omaan valhetodellisuuteensa. Sama pätee meidän kaikkien muiden tehtäviin, oli niillä minkäkokoinen vaikutusvalta tahansa.

P.S. Jutun käsittely antaisi jälleen aiheen myös pohtia sitä, mitä ja miten länsimaissa uutisoidaan. Se, että esimerkiksi Helsingin Sanomat käytti juttuun kahtena peräkkäisenä päivänä valtavankokoiset otsikkosivun valokuvat, nostaa kritiikin rikkaisiin kohdistuvien tapahtumien ylettömästä korostuksesta maailman kaikkiin muihin tapahtumiin nähden. Tarina on kiinnostava, ja se myy; onko se riittävä peruste sen laajaan käsittelyyn? Tässä tapauksessa lieventävä asianhaara on, että tarina vie niin syviin ihmisluontoa käsitteleviin vesiin, että siitä on mahdollisuus kenties oppia jotain. Paljon turhempiakin tarinoita korostetaan lehdistössä.

Ekoteologiaa

2012-01-15T16:32:00.000+02:00

Ensimmäinen ekoteologian luentosarja alkaa yliopistolla 19.1.

On ollut mielenkiintoista valmistella ensimmäistä kokonaista luentosarjaa, josta on vastuussa. Koko lukuvuoden 2010 käytännössä keräsin ekoteologista aineistoa, ja tänä lukuvuonna on tuntunut sangen hyvältä tyhjentää päätä paperille. Se, että nyt voi käsitellä asioita myös suullisesti toisten ihmisten kanssa koko kevään ajan, on motivoiva ja haastava asia.

Kaksi mahdollista väärinkäsitystä on saman tien kumottava. Ensiksi, ekoteologiaa on toki opetettu Helsingin yliopistossa sisällön puolesta ennenkin, muttei näin laajasti, eikä tällä nimikkeellä. Jo Martti Lindqvist sisällytti etiikan ja ekumeenikan luentoihinsa ekoteologisia teemoja 1970-luvun loppupuolella, mutta sen jälkeen opetuksen tarjoaminen aiheeseen liittyen on ollut hyvin satunnaista. Timo Veijolan raamatuntutkimuksen luennot ja Suvielise Nurmen ympäristöetiikan luennot ovat olleet käsittääkseni ainoiden laajempien kokonaisuuksien joukossa.

Toiseksi, en onneksi ole täysin yksin tästä vastuussa, vaan yliopistonlehtori Heikki Pesonen on ollut olennaisessa osassa koko kurssin synnyssä. Heikki on tehnyt jo pidempään uskontotieteellistä ympäristötutkimusta, johon hän sai myös tietokirjan kirjoittamisapurahan, minkä vuoksi vastaan periodista 3 yksin. Periodissa 4 myös Heikki on mukana, kun käsittelemme opiskelijoiden ryhmätöiden pohjalta syventäviä teemoja, kuten ekofeminismiä, prosessiteologiaa ja vapautuksen ekoteologioita.

Olen pitkään ollut innostunut opettamisesta, aina sijaisopettajan arjesta alkaen. Pastorin työ tarjosi siihen erilaisia tilaisuuksia. Viime aikoina käytännön ekoteologian koulutukset ja luennot ovat tuoneet hyvää vaihtelua kirjamaailmaan: hyvin monesta syystä olen kiertänyt mielelläni eri puolilla Suomea puhumassa ja keskustelemassa. Yliopistomaailmassakin olen puhunut, mutta tämä on ensimmäinen laajempi kokonaisuus.

On metkaa miettiä, mitkä rakenteet ja työtavat palvelisivat oppimista parhaiten. Käytännön opetustilanteissa olen tottunut virittävien, prosessoivien ja ylipäätään osallistavien metodien käyttöön; yliopistolla frontaaliopetus eli edestä puhuminen on suuremmassa osassa, mutta pyrin silti yhdistämään hyväksi koettuja menetelmiä myös luentosaliin. Oman lisänsä tilanteeseen tuo se, että luentosarja on mahdollista liittää monitieteellisten ympäristöopintojen HENVI-kokonaisuuteen. Paikalla on siis myös luonnontieteilijöitä ja muiden humanistis-yhteiskunnallisten tiedekuntien väkeä.

Suoritin itse HENVI-johdantokurssin syksyllä: oli mielenkiintoista tutustua eri ympäristöalojen väkeen ja näkökulmiin. On hyvä, että humanistit ja luonnontieteilijät, eri variaatioineen, joutuvat ja pääsevät samaan tilaan. Haasteena on yhteisen kielen löytyminen, maailmojen kohtaaminen. Omalle luentosarjalleni se merkitsee sitä, että ymmärrettävyyden on oltava kunnossa.

Joseph Sittler, väitöskirjani kohde, piti tavoitteenaan juuri tätä: julkista keskustelua teologiasta tavalla, joka on ymmärrettävää ihmisille, jotka ovat aiheesta kiinnostuneita. Kaikkia kristinuskon perusasioita ei voi aina kerrata, mutta perustavimpia ja syvimpiä asioita on usein syytä sanoittaa tilanteeseen soveltuvalla tavalla. Kyse on myös ajattelun selkeydestä: jos teologisen ajatusrakennelman aidosti ymmärtää, pitäisi olla myös mahdollista kertoa siitä tavalla, joka on ymmärrettävää. Oma lukunsa on se, että tiedemaailman ihmisillä (ja muissakin maailmoissa, toki) on usein kiusaus todistella pätevyyttään käyttämällä vaikeaa ja teknistä kieltä. Kuitenkin, jos tieteen (tai vaikkapa uskonnon) perimmäinen rooli muita palvelevana toimintana otetaan tosissaan, ei pätevyyden merkkinä ole vaikeatajuisuus vaan ymmärrettävyys.

Sitä lähdetään tavoittelemaan Helsingin yliopiston päärakennuksen salissa 8 torstaisin klo 12.15-13.45, 19.1.-3.5. Tervetuloa kuuntelemaan luentoja ja osallistumaan keskusteluun, vaikket koko kurssia suorittaisikaan! Luentojen aiheet ja aikataulun löydät tästä linkistä, joka vie ekoteologia-blogiin.

Vuosikatsaus 2011

2012-01-08T14:07:00.000+02:00

Pieni katsaus kuluneen vuoden kirjoituksiin.

Ensiksi, kiitos sinulle, blogin lukija. Tämä ajatuksista ja aforismeista alkanut blogi on kehittynyt moneen suuntaan: joskus matkakertomukseksi, välillä esseetyyliseksi. Olet pysynyt matkassa; tai ainakin osa, ja ehkä joku uusikin on saapunut apajille. Jos tilastoissa ei näkyisi kävijöitä, ei tätä kovin pitkään viitsisi tehdä.

Kirjoituksiin keskittyvässä blogissa ovat vuosikatsauksen aiheena kirjoitukset, eivätkä yleiset elämäntunnot. Suurin osa maailman julkaisuistahan keskittyy jälkimmäisiin, joten tässä edes pientä vastaiskua.

Jos joku haluaa tutustua vuoden 2011 kirjoituksiini, niitä löytää ennen kaikkea seuraavista lehdistä: Crux, Diakonia, Hiljaisuuden ystävät, Pikkuväki. Kirjoitin luvun kirjaan Tulkoon sinun valtakuntasi (Pipliaseura), ja yhdessä Kaarina Hakkaraisen kanssa työstimme seurakuntien ja koulujen yhteistyön käsikirjan (Seurakunta ja koulu, LK-kirjat, tammikuu 2012). Muutama kirjoitus löytyy Kotimaa- sekä Kirkko ja kaupunki –lehdistä, ja eräistä muista julkaisuista. Akateemisempien artikkeleiden julkaisu venyi vuoden 2012 puolelle: keväällä on luvassa muutama.

Suurimmassa osassa kirjoituksista on teemana luonto, ja usein ekoteologia. Tutkimani Joseph Sittlerin lisäksi olen saanut yhä enemmän vaikutteita H. Paul Santmirelta, Reinhold Niebuhrilta, Aldo Leopoldilta ja John Muirilta, mikä näkyy teksteissäni. Monen taiteilijan tuotanto herätti paljon ajatuksia luontosuhteeseen liittyen, mutta suurin osa näistä vaikutteista on vielä julkikirjaamatta. Toivottavasti intoa riittää siihen; Renee McGinnisin taiteesta kirjoitin Kirkko ja Kaupunki -lehteen, mutta tähän päivään mennessä en tiedä juuri ketään, joka olisi kirjoituksen lukenut. Tämä ei tarkoita, etteikö heitä olisi; mutta syviä ongelmia liittyy kirjoituksista palautteen saamiseen ja sitä kautta motivaation ylläpysymiseen.

Kirkkopoliittinen tilanne on ollut sen verran vakava, etten ole kyennyt pysymään erossa pyrkimyksistä lieventää jännitteitä, edes hivenen. Syksyllä 2010 kirjoittamani Kenen kirkko? –blogi sai jatkoa kirjoituksilla Kotimaa-lehteen. Tiedän, että moni kannattaa ”sisä-ekumenian”, kristittyjen yhteyden etsimisen entistä vahvempaa painotusta. Mutta sen edistyminen vaatii eri osapuolilta vakavaa itsetutkiskelua.

Opiskeluaikana olin paljon tekemisissä teologikoulutuksen pohdiskelun kanssa, ja Kirkkonummella toimin asian parissa ennen kaikkea teologiharjoittelijoiden ohjaajana. Palasin pitkästä aikaa näihin teemoihin Crux-lehden opiskelijanumerossa. Itselleni olivat opiskeluaikana tärkeitä ne kirjoitukset, joita vasta-aloittaneet pastorit julkaisivat. Tämän vuoksi uudelleenjulkaisin ensimmäisen pappisvuoden aikana tekemäni Pastor Bonus –blogikirjoitukset, tavoitteenani tarjota niitä opiskelijoiden ulottuville. Loppujen lopuksi tämä Papin alkutaival-blogi ei ole ollut esillä juuri missään, eikä luultavasti juuri kukaan opiskelija ole sitä löytänyt; mutta tulihan tehtyä.

Pyhiinvaellus on aihealue, jossa yhdistyvät monet kiinnostavat juonteet: matkailu, uskonto, luonto, harrastaminen, vastakulttuuri… Olen iloinen, että jotain tästäkin kiehtovasta maastosta tuli kirjoitettua; ja Itä-Savo-, Retki- sekä Sana-lehtien haastatteluissa nousi esiin lisää teemoja. Varsinaiset kaikista syvimmät ja kokonaisvaltaisemmat aiheeseen paneutuvat kirjoitukset odottavat nekin vielä vuoroaan, aikaresurssien ja innostuksen löytäessä toisensa. Pyhiinvaellus-blogiin keräsin joukon kirjoituksia aiheesta.

Aina uudelleen havahdun siihen, kuinka keskeisiä elämämme muokkaajia media ja internet nykyään ovat. Vuonna 2011 tämä tuli monin tavoin esille. Japanin tsunami- ja ydinvoimakriisin yhteydessä tästä kirjoitinkin. Kirkon hengellinen työ verkossa –hankkeen piirissä pidän keskeisenä ymmärryksen kasvattamista siitä, kuinka vahvasti (sosiaalinen) media muokkaa elämäntapaamme. Pyynnöstä kirjoitin tästä Diakonia-lehteen (nro 4), oma-aloitteisen susien puolustamisen lisäksi (nro 5-6).

Elämän ytimessä ovat kasvatukselliset kysymykset, ja niin myös tämän vuoden kirjoituksien. Kenties tärkeimmäksi työksi nousee Seurakunta ja koulu –käsikirja, johon on koottu monen seurakunnan ja henkilön panosta kristilliseen kasvatukseen. Teosta on työstetty leipätyön ohella suurella vaivalla, mutta myös ilolla, ja toivon että se näkyy lopputuloksessa. Yhteistyö Kaarina Hakkaraisen kanssa oli hedelmällistä, ja työryhmä tarjosi taustatukea. Toin kirjaan tiettyjä lapsiteologian ja ekoteologian korostuksia, joiden toivon osoittautuvan hedelmällisiksi. Aika näyttää.

Tässä vaiheessa kaikki paitsi uskollisimmat blogilukijat lienevät jo vaihtaneet sivustoa, pitkän selostuksen jatkuessa. Sokerina pohjalla on kuitenkin viite kirjoituksiin, jotka ovat itselleni eräs vuoden kohokohta tekstien joukossa: leikkiin, lapsuuteen ja luontoon syventyvät esseet Pikkuväki-lehdessä. Suuresti kunnioittamani Martin E. Marty esitteli hämmentävästä kotikirjastostaan Hugo Rahnerin Man at Play –teosta, jonka hän näki Joe Sittlerin antropologian kuvaukseksi; tämä oli ratkaiseva kimmoke siihen, että jalostin Räfsön kotakappelissa aina syksyisin isosleireillä esittelemiäni leikin teologian ajatuksia pidemmälle. Pikkuväen leikki-teemanumero (6) oli mainio kokonaisuus; seuraava kirjoitus, Lapsi ja metsänvartija, ilmestyy alkuvuodesta 2012.

”Lukeminen kannattaa aina”, toivottavasti; ehkä kirjoittaminenkin joskus? Antoisia luku- ja kirjoitushetkiä vuodelle 2012 toivoen, P.

Joulutervehdys: luonto ja joulu

2011-12-23T16:51:00.000+02:00

Luonnontieteilijän joulu ja ympäristö

(Puhe Kumpulan kampuksen ympäristö-teemaisessa jouluhartaudessa 16.12.2011)

Onko luonnontieteilijällä erityissuhde jouluun?
Onko joulu erityisen vaikea asia luonnontieteilijälle, joka tutkii luonnon toiminnan säännönmukaisuuksia, kun joulun tapahtumat ovat nimenomaan poikkeuksia sääntöihin?
Miten sellaiset myyttiset, jopa sadunomaiset asiat kuin neitseestäsyntyminen, taivaalla loistava tähti jota on vaikea sijoittaa astronomisesti, ja ylipäätään persoonallinen Jumala joka syntyy ihmiseksi, miten nämä yhdistyvät luonnontieteilijän maailmankuvaan?

Ei ole yllätys, että monelle luonnontieteilijälle ne eivät olekaan sopineet; ja tässäkään salissa tänään eivät liene paikalla kaikkein skeptisimmät luonnontieteilijät. Mutta nykyään moni yllättyy siitä, kuinka useat merkittävät luonnontieteilijät historiassa ja nykypäivänä ovat samalla maailmankatsomukseltaan uskonnollisia, myös kristillisiä. Joulun sanoma on selvästi ollut löydettävissä ja hyväksyttävissä myös luonnontieteilijöille.

Tänään en halua käyttää koko puhetta keskusteluun uskonnon ja tieteen suhteesta, vaikka Dawkinsin ja muiden ärhäköiden uusateistien haaste on herättänytkin suuren keskustelun uskosta ja ateismista – molemmista maailmankatsomuksina. Sen osalta suosittelen Aku Visalan kirjoja, ja puhun tieteilijöiden sijaan luonnosta, tuosta sanasta joka määrittää luonnontieteilijöitä, ja joka on keskeinen joulun sanoman kannalta. Joulun lapsi syntyy luonnon keskelle, ja tällä on seurauksensa kaikelle luonnolle.

Yliopistolla kun olemme, ei tosin jouluhartaudessakaan voi välttää kysymystä siitä, mitä luonnolla tarkoitetaan. Sana on lopulta niin vaikeasti määriteltävä ja hallittava, että havaintojeni mukaan erityisesti luonnontieteilijät usein nykyään välttävät koko luonto-sanan käyttöä, nimestään huolimatta! Esimerkiksi Helsingin yliopiston monitieteellisten HENVI-ympäristöopintojen eri luennoilla tämä käy selkeästi ilmi. Yläkäsitteenä käytetään enimmäkseen ympäristö-sanaa, mutta se on ongelmallinen asia, ja myös jouluun liittyvällä tavalla, kuten vähän myöhemmin väitän.

Perusongelman näiden sanojen suhteen voi kiteyttää kysymykseen siitä, onko ihminen läsnä kyseisen sanan merkityssisällössä. ”Ihminen ja luonto”; sisältyykö sanankäyttöön aina tietty erottelu? ”Lähdetään luontoon”, eli jonnekin pois kaupungista, yleisen ymmärryksen mukaan. Siellä, missä ihminen on, ei tunnu olevan tilaa sille mitä kutsumme luonnoksi: ja kuitenkin juuri luonnontieteilijät ovat osoittaneet mitä moninaisimmilla tavoilla, kuinka ihmiset ovat lukuisten sidosten kautta yhteydessä muuhun luontoon, siitä täysin riippuvaisia ja monin tavoin sen muokkaamia. Tästä asiasta ei kuitenkaan onnistuta pakenemaan käyttämällä ympäristö-sanaa: siinä on jälleen oletuksena jokin keskipiste, jonka ympärillä ympäristö avautuu. Vaikuttaa siltä, että ihminen on erittäin taidokas eristämään itsensä myös ympäristö-sanan merkityspiiriin kuuluvuudesta. Syksyn HENVI-luennolla eräs luonnontieteiden opettaja käytti näitä sanoja aikaamme kuvaavalla tavalla: ympäristö oli yläkäsite, ja luonto oli ei-inhimillisten luontokappaleiden ympäristö! Missä ihminen sitten on?

Tässä kohtaa tulen siihen, miten tämä liittyy jouluun. Kristityt uskovat, että Jeesus, joulun lapsi, on Jumalan Poika, joka syntyy ihmiseksi: hänellä on sama luonto kuin ihmisillä (kahdessa hivenen eri merkityksessä!), mutta hän on myös jumalallinen. Sanoisimmeko, että Jeesus syntyi osaksi samaa ympäristöä? Että hänellä on sama ympäristö kuin muilla? Vai että Jeesus syntyi osaksi samaa luontoa, sen keskelle ja sen keskeltä, ja että hänellä on sama luonto paitsi ”ympäristönä”, myös oman ruumiinsa rakenteena?

Ydin, tärkein asia tässä on mielestäni siinä, että Jeesuksessa, joulun lapsessa, kaikki tulee yhteen. Aine, materia, luonto – mitä sanaa käytämmekään ja millaisten vivahteiden kanssa – kantaa jumalallista, pyhää. Jeesuksen syntymässä, jota joulu juhlii, tapahtuu inkarnaatio: kirjaimellisesti lihaksi tuleminen, aineelliseksi syntyminen. Tämän lapsen myöhemmän elämän ja työn kautta Jumalan valtakunta tulee todelliseksi maan päällä käsinkosketeltavalla tavalla; Jeesus puhuu siitä niin konkreettisin kuvin, että osa väestä, niin tuhansia vuosia sitten kuin tänäkin päivänä, odottaa Jumalan valtakunnan tulemista valtiona, maanpäällisenä valtakuntana. Mutta Jumalan valtakunta ei tarkoita maallista valtakuntaa, vaikka se onkin läsnä jo maan päällä: ”Jumalan valtakunta on teidän keskellänne, sisäisesti teissä”, sanoo Jeesus evankeliumissa (Luuk.17:21). Pelastava todellisuus on totta, sen merkit ja myös sisällöt ovat aineellisen maailman, luonnon keskellä ja osia siitä; mutta se ei ole valtio. (Sivumennen sanoen, Mika Waltarin historialliset romaanit sisältävät useamman kuvauksen historiallisista yrityksistä rakentaa jumalanvaltakuntia maan päälle, ja näiden yritysten karmeista seurauksista.)

Joulu, se, että Jeesus syntyy luonnon keskelle ja sen osaksi, tuo pyhän ja jumalallisen arjen keskelle. Uskonto ei ole enää salainen kultti tai maailmasta vetäytymistä, vaan keskellä elämää tapahtuvaa Jumalan valtakunnan etsimistä ja todeksi elämistä: sitä, mitä kristityt kutsuvat Kristuksen seuraamiseksi. Se tarkoittaa kutsumusta palvella toisia, jopa kärsiä toisten puolesta. Se tarkoittaa kutsumusta edistää yhteistä hyvää, eikä sortua pelkkään itsekkyyteen. Se tuo uskonnollisen ulottuvuuden, jos sitä näillä sanoilla kutsumme, myös luonnontieteilijöiden työhön ja vapaa-aikaan: uskonnolliselle ihmiselle kaikki, mitä hän kokee ja tekee, on yhteydessä hänen maailmankatsomukseensa. Tieteenetiikalle on vankat seurauksensa lähimmäisenrakkaudesta, ja myös sellaisella tavalla, joka liittyy siihen mitä useimmin kutsumme luonnoksi, eli eläimiin, kasveihin ja ekosysteemeihin. Luonnon ja joulun yhteydestä kertoo runo, joka on sävelletty myös virreksi, numeroltaan 463: Anna-Maija Raittilan teksti, josta nyt luen.

1. Kanssa luomakuntansa
liiton solmi Jumala.
Liikkumaan ja kasvamaan
kaiken loi hän päälle maan.
Itse Herra taivasten,
lunastaja ihmisten,
syntyi seimeen eläinten.

2. Ihmiselle uskottiin
valta luontoon, eläimiin.
Hän sai niistä ystävän
uskollisen, väkevän.
Hengitykseen härkien,
tyyneen lämpöön aasien
syntyi Herra taivasten.

3. Luonnon varjelijaksi
Luoja meidät tarkoitti,
liittoon pienten, suurien,
heikkojen ja vahvojen.
Ihmissuku yksinään
pystyy ylpeydessään
Luojan liiton särkemään.

Näin kolme säkeistöä neljästä. ”Herra taivasten syntyi seimeen eläinten.” Sillä, että Jeesus syntyy luonnon keskelle ja luonnon osaksi, on seurauksensa myös luontokappaleiden suhteen, jopa koko universumin suhteen. Maailma on Jumalan maailma. Me ihmiset olemme osa sitä, ja kovin hieno joskin hankala osa; mutta me emme ole tämän maailman luojia emmekä hallitsijoita. Sen myös moni luonnontieteilijä on havainnollistavasti todennut, eivätkä vähiten kosmologit tai geologit. Olemme lopulta sangen pieniä maailmankaikkeuden suurten voimien keskellä. Tätä pienuutta voi yrittää paeta pyrkimällä hallitsemaan muita, ja todistelemaan sillä itselleen omaa valtaansa. Tämä on se suuri ongelma, pahuus, synti: että ihminen pyrkii käyttämään toisia luontokappaleita kuten omistaisi ne.

Jos puhumme ympäristöongelmista, niin tässä mielessä synti on perimmäinen ympäristöongelma; ihmisen pahuus on ongelmien alkujuuri, ja vain sen käsitteleminen voi tuoda mitään kestävää ratkaisua ympäristöongelmiin. Sitä käsitellään lainsäädännöllä, moraalilla, maailmankirjallisuuden kertomuksilla jotka puhuvat siitä millaisia me olemme; ja hyvin syvällä, ainakin minulle itselleni kaikista syvimmällä tavalla sitä käsitellään kristinuskon ydinsanomassa. Seimen lapsi kasvaa aikuiseksi, joka lopulta ruoskitaan ja ristiinnaulitaan; kristinusko ei ole yksinkertainen menestystarina, vaan se vie syvälle pahuuden ja kärsimyksen ongelmiin. Niiden osalta Vanha testamenttikin antaa paljon ajateltavaa, mutta kristinuskon vastaus on lopulta ylösnousemuksessa ja Jeesuksen sanomassa armosta. Jumalan radikaali rakkaus kutsuu ihmistä, viimeistään ristin kautta, rakastamaan muita, itseään ja Jumalaa. Anteeksianto ja armo kutsuvat ihmistä taistelemaan pahuutta vastaan, ja luottamaan hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan myös kärsimyksen keskellä.

Kristinuskon syvä haaste on näiden kahden tasapainon löytämisessä: toiminnassa paremman maailman puolesta, mutta samalla oman rajallisuuden hyväksymisessä ja Jumalaan luottamisessa, jopa pyhässä huolettomuudessa. Tämän saman haasteen ja tilanteen me kohtaamme tänäkin jouluna, myös kodeissamme: jouluna emme pääse pakoon itsemme ja läheistemme perustilannetta. Se sukulainen, joka käy väkivaltaiseksi; se, joka juo liikaa; se, joka ei tule toimeen lastensa kanssa tai se, joka ei tule toimeen vanhempiensa kanssa; joulu on samaan aikaan yhtäältä kynttilänvaloinen paluu lapsuuden unelmiin ja toisaalta karu muistutus siitä, millaisia me olemme. Me tarvitsemme sitä sanomaa, jonka joulu meille tuo: sanomaa, joka muistuttaa pahan vallan voittamisesta, koskettaa koko maailmaa ja kaikkea luontoa, ja kurkottaa kohti kuolemanjälkeistäkin elämää. Pohjimmiltaan se on sanoma ilosta ja rauhasta, ja sitä tahdon meille kaikille toivottaa. Tästä kaikesta puhuu Raittilan virren (463) viimeinen säkeistö, johon lopetan:

4.Mykkä huuto sorretun,
maailmamme turmellun
nousee kohti Kristusta,
kaiken uutta luomista.
Luomakunta kutsutaan
kirkastettuun kunniaan
uuden taivaan, uuden maan.

Mitä meillä on?

2011-12-15T21:00:00.000+02:00

Meillä ei ole kuin aikaa
mutta sitä on hyvin vähän.

Matti Johannes Koivu

2011-12-07T19:41:00.001+02:00

Vuoden hienoin kotimainen levy itselleni on Matti Johannes Koivun Toisen maailman nimi.

Koivu on tullut tunnetuksi ehkä eniten Irwin Goodmanin laulujen versioistaan, jotka ovat aidosti Koivun versioita: vähän samalla tavalla kuin Tori Amoksen laulamissa cover-biiseissä, on lopputulos artistin itsensä oloinen. Koivun tulkintoina Irwin-vedot muuttuvat rallatuksista balladeiksi, suomalaisuuden traagisiksi ja koomisiksi kuvauksiksi.

Itselleni tähän asti merkityksellisin Koivun levy on ollut Puuhastellen –debyytti. Lyhyet ja oivaltavat kappaleet ovat tunnelmallisia ja omaperäisiä, sopusointuisesti sovitettuja.

Uusin levy avaa toisen maailman, nimensä mukaisesti. Taitavien jazz- ja popmuusikkojen kanssa äänitetty teos uskaltaa ilmaista asioita sekä sanoilla että sävelillä. Kaikkea ei tarvitse eikä pidäkään sanoa, soitinmusiikki voi ilmaista sen osuvammin.

Pianisti-harpisti Iro Haarla on tehnyt loistotyötä sovitusten tukena, ja kitaristi Timo Kämäräinen loihtii komeita soundeja – kuten häneltä on totuttu odottamaankin. Kanneltalon keikalla lokakuussa on paikalla Koivun ja Haarlan lisäksi basisti Ulf Krokfors; Koivu esittää osan kappaleista yksin joko pianon tai kitaran kanssa, ja jazzmuusikot luovat soitinosuuksiin kelluvia maailmoja. Joulukuun alussa esitetyllä Musiikkitalon keikalla on mukana suurempi bändi, ja sähkökitaroita riittää.

YLE:n musiikkitoimittaja Jukka Haarma kuvailee levyä osuvasti arviossaan, enkä ala toistamaan samoja asioita (yllä olevaa enempää). Monta yksityiskohtaa voisi kehua; Nälkä-kappaleen loppuosan dramatiikkaa, Peukaloinen-biisin dramaturgiaa ja nimikkokappaleen kitarasoundia. Itselleni levyin komein veto on kuitenkin Ensimmäinen sunnuntai, joka tavoittaa hetken. Haastava ja palkitseva levy, jonka rohkeutta täytyy kiittää.

Musiikkitalon keikka katseltavissa 28.12.2011 asti.

Marraskuusta adventtiin

2011-11-27T13:55:00.001+02:00

Idolit kaatuvat
liitot purkautuvat
haaveet maatuvat
toiveet surkastuvat

Päivät päättyvät
työt tylsyvät
surut syventyvät
yöt yltyvät

Mutta maailmat muuttuvat
unet uudistuvat
Kerran kuninkaat saapuvat
ja ovet avautuvat.

Marraskuu

2011-11-26T19:57:00.001+02:00

Luonto odottaa lämmittävää lunta.

Tommi Musturi ja Toivon kirjat

2011-11-19T13:00:00.001+02:00

Vaimo: ”Kuka sen kirjan lukee, kysyn vaan?”
Mies: ”Ei sillä ole mitään väliä…”

Sarjakuvataiteilija Tommi Musturin Toivon kirjat ovat hämmentäviä lukukokemuksia. Voiko viisiosaisen albumisarjan aiheena olla keski-ikäisen miehen kuljeskelu puutalon pihassa, järven rannalla ja unelmissa?

Kyllä voi, ja vieläpä erittäin kiinnostavasti. Puupäähatulla alkuvuodesta palkittu Musturi ammentaa pirkanmaalaisesta ja syväsuomalaisesta sielunmaisemasta kuvia, jotka toimivat sekä yksittäisinä maalauksina että pidempänä sarjana. Sade, linnut, suomalaisen kodin vanhat esineet (kuten Osuuspankin lahjoittama löylymittari!), kasvit, unimaisemat… Toivon kirjat sisältävät hämmästyttävän määrän erittäin oivaltavia ja poikkeuksellisia kuva-aiheita. Laatusarjakuvissa ei ole harvinaista oivaltavuus sinänsä, mutta sen liittäminen arkipäivän esineisiin ja etenkin luonnonelementteihin tässä mittakaavassa on. Missä muussa sarjakuvassa törmää kohdistettuihin kuviin sateen murtumisesta auringonsäteiksi, lumipisaroiden rakenteesta tai koko aukeaman mittaiseen vesivärigalleriaan ruokasienistä?

Toivon kirjat saivat neljännen osansa nyt lokakuussa, ja kirjassa on talven tulo keskeisessä roolissa. Kaksi ensimmäistä osaa maalasivat eniten alkusyksyn maisemia, ja kolmas on melkoinen trippi unien ja kuoleman valtakuntaan. Musturilla on tausta monenlaisissa piirrostöissä, myös tietokonegrafiikassa. Hänen muista töistään etenkin huomiota herättänyt Samuelin matkassa (2010) on myös erittäin lämpimien suositusten arvoinen; haastavaa, mutta palkitsevaa sarjakuvaa, jota voi halutessaan myös vain selailla. Oivaa piristystä marraskuuhun.

Hippien keskellä

2011-11-09T21:17:00.001+02:00

Dodon väen ja Desmond Tutun kuunteleminen piristää vanhaa maailmanparantajaa. Megapolis-tapahtuma ja Global Dignity Forum tarjosivat molemmat hengennostatusta, mutta ensimmäinen enemmän varsinaista asiasisältöä.

Toki hengennostatuskin on asiasisältö sinänsä, tietyllä tavalla. Ongelmana ei useinkaan ole tiedon puute, vaan motivaation ja toiminnan puute. Innostaminen on tärkeämpää kuin usein muistammekaan. Changemaker-taustan omaavalle ihmiselle on piristävää kuulla maailmanluokan puhujien kannustavan väkeä muutoksentekijöiksi. Pekka Himasta on syytä onnitella kovasta saavutuksesta tapahtuman järjestyttyä.

Silti Global Dignity Forum oli hienoinen pettymys, etenkin fiilis-lämmön hiivuttua. Jopa Ahtisaaren puhe jäi sangen yleisluontoiseksi. Himanen käsitteli jälleen kuolevaisuutta sinänsä liikuttavan Niin kaunis on maa -laulun kautta, mutta luterilaiselle pyhäinpäivä tarjoaa siihen laajempia mahdollisuuksia. John Hope Bryantin retoriset taidot ilahduttivat, ja oli hauska tuntea olevansa Amerikkalaisen mustan seurakunnan keskellä koti-Suomessa.

Varsinaisella saarnaajalla oli kuitenkin eniten sanottavaa. Desmond Tutu teki tilaisuudesta ehdottomasti osallistumisen arvoisen. Toki Tutun tyyli on jo sinänsä vahva viesti. Ilo ja luottamus henkilöityy, tavalla jolle luo syvän taustan tietoisuus miehen osallisuudesta erittäin vakavien asioiden kärsimyksien täyttämään käsittelyyn. Tutu osaa tiivistää keskeisiä asioita ytimekkäästi. Ubuntu-filosofia (tai teologia) lämmittää mieltä. Me olemme toisistamme riippuvaisia (ja viime kädessä Jumalasta). Ekoteologisessa versiossa kaiken kontekstina on luomakunta.

Edellisenä viikonloppuna kaupunkiluontoa puolustavat Dodo ry:n modernit hipit saivat kuulla kunniansa moottoriturpa Jone Nikulalta, joka onnistui viihdyttämisessä mutta myös osaltaan lähikauppojen ja sitä kautta yhteisöllisyyden puolustamisessa. Paneelikeskustelu oli hyvä lopetus Megapolis-tapahtumalle, joskin Nightriders-polkupyöräily ei nyt ehkä ollut niin uniikki asia kuin millaisena se esiteltiin. Tässä haaste Dodolle: nostakaa joskus esiin vaikkapa Suomen Ladun liikuntapäivät Vantaalla osoituksena hyvästä kansalaisaktiivisuudesta. Kaikki hyvä osallistava toiminta ei perustu Facebookiin tai ole nuorten nohevien aikuisten järjestämää.

Järjestäytyneessä hippitoiminnassa on jotain sangen viehättävää. Arvostan kaikkea maailmanparannusta, joka ei liikaa korosta valistuneiden yksilöiden erottautumista muusta maailmasta. Jos muutosta halutaan, on toimittava yhteiskunnan keskellä; vaikka välillä onkin hyvä hakea uutta näkökulmaa sen laidoilta.

P.S. Pyhäinpäivän viikon tuore teemakappale: Graveyard / Feist.

Tori Amos

2011-10-22T18:32:00.000+03:00

Kenenkään artistin on vaikea myöhemmin elämässä saada sitä merkitystä, mikä murrosiässä kuunnellulla musiikilla on. Iron Maiden ja Metallica pysyvät takaraivossa, mutta myös lukiovuosien tärkeimmät – kuten Tori Amos. Vaikkapa Winter yhdistyy ennen kaikkea 1990-luvun lopun talviin ja palapelin kokoamisiin.

Suomea kohtasi harvinaislaatuinen kunnia, kun Amos aloitti maailmankiertueensa muutama viikko sitten Helsingistä. Jousikvartetin kanssa tehty uusi Night of Hunters –levy merkitsee Amokselle paluuta juurille, klassiseen musiikkiin. Legendan mukaan Tori joutui teininä eroamaan konservatoriosta, koska soitti ennemmin Beatlesia kuin klassista pianomusiikkia. Lapsena opittu tekniikka ja säveltietous on sävyttänyt kuitenkin koko myöhempää uraa, vaikka joskus pianosta on haettu sähkökitaran sävyjä.

Amoksen tuotanto on ollut alati kiinnostavaa, mutta 2000-luvulla sangen epätasaista. Scarlet’s Walk ja American Doll Posse –levyiltä löytyi monta helmeä, mutta uusin albumi kuulostaa minun korviini monin paikoin parhaalta Amokselta sitten 1990-luvun. Tietty tunnevoima ja herkkyys, jota vaikkapa Under the Pink –levy pursusi, on löytynyt jälleen. Kappaleet kuten Fearlessness, Star Whisperer, Nautical Twilight ja Carry tarjoavat väkivahvoja melodioita ja tunnelmaa.

Tori on pastorin tytär, ja se on jättänyt jälkensä. On erittäin kiintoisaa, että niin moni taiteilija eri aloilta on kasvanut ’pappiloissa’. Halu ilmaista syvimpiä asioita yhdistää uskontoa ja taidetta, jotka monelta osin ovatkin päällekkäistä aluetta. Ehkä ne siksi ovat niin usein myös jännitteessä, ja erilaisten ristiriitojen lähde?

Amos on kulkenut pitkän tien protestanttisesta kodistaan, mutta yhtäläisyys yhden keskeisen kristillisen ideaalin kanssa on säilynyt: halu tehdä hyvää on seurannut häntä. Tori on tunnettu naisten aseman puolestapuhuja ja ylimaskuliinisuuden kritisoija. Ensilevyn Me and a Gun on riipaiseva laulu Amoksen omista raiskatuksi tulemisen kokemuksista. Siinä missä U2 on pitänyt Amnesty Internationalia esillä, on Tori kampanjoinut vääryyksiä kokeneiden naisten tukijärjestöjen puolesta. Hänen kuulijakuntaansa onkin aina kuulunut suuri joukko naisia, mutta ei pelkästään.

Nämä kaksi mainittua yhtyettä yhdistyivät Helsingin keikalla, kun yllätyscoverina kuultiin tulkinta Running to Stand Still –kappaleesta. Videon kuuntelu antaa kuvan lavaesiintymisen taiasta, ja alla olevat linkit vievät uuden levyn kappaleiden tulkintoihin. Apollon Musagete -kvartetti soittaa upeasti taustalla.

Running to Stand Still
Fearlessness
Star Whisperer
Carry

Paluu menneisyyteen

2011-10-16T09:30:00.000+03:00

Kuinka usein luemme vanhoja kirjoituksiamme? Tämä on haaste: vanhat päiväkirjat, muistiinpanot tai äidinkielen vihkot tarjoavat yllätyksiä ja yleensä iloa.

Kaivoin eräät viiden vuoden takaiset kirjoitukset esiin, monesta syystä. Tuolloin aloitin pastorin työn, ja kirjoitin nimimerkillä tuosta ajasta nuorikirkko.net –sivustolle. Nimimerkillä tahdoin estää sen, ettei kukaan tunnistaisi tekstien henkilöitä. Halusin taata tietyn kirjoitusvapauden, vaikka pidin silti huolen vaitiolovelvollisuudesta. Aivan lähipiiri tiesi toki jo silloinkin, kuka nimimerkin takana on. Itse nimimerkki, pastor bonus (eli käännettynä hyvä paimen), oli sangen nopeasti valittu sanapari, josta kävi heti ilmi ammatti.

Nuorikirkko.net –sivusto uponnee jossain vaiheessa bittimereen, joten halusin pelastaa tekstit. Hyvä syy tehdä se tarjoutui Crux-lehden kirjoituksen myötä, jossa palasin pitkästä aikaa teologikoulutuksen ja pappisvihkimyksen teemoihin. Opiskeluaikana olin paljon näiden teemojen kanssa tekemisissä, ja pyrin järjestötoiminnassa kiinnittämään niihin laajempaa huomiota.

Muistan hyvin, miten kiinnostuneena luin tuolloin vasta-aloittaneiden pastoreiden kirjoituksia –joita ei kovin paljon ollut tosin tarjolla. Ajattelin tarjota omat vanhat tekstit uuden Papin alkutaival –blogin kautta luettavaksi, mutta blogin osoite jäi lopulta lehden taitossa pois. Nähtäväksi jää, kuinka moni opiskelija nyt blogin löytää.

Tekstien lukeminen on ollut kiintoisaa puuhaa. Tein ne aikoinaan samalla metodilla kuin tämänkin blogin tekstit: aihe on valmiina, sitä mietitään hivenen, ja sitten kirjoitetaan yhdeltä istumalta valmis teksti. Oikoluvussa korjataan mahdolliset kirjoitusvirheet, mutta harvoin muutetaan asiasisältöä.

Blogi alkaa lintu-tematiikalla: parvi tulevia pappeja. Teksteissä on monia ideoita, joita pidän yhä sympaattisena. Aikoinaan blogista tuli pääasiassa oikein hyvää palautetta; mutta nimimerkin käyttö toki ehkäisi palautteen saamista. Ehkä arvokkainta teksteissä on niiden välittömyys: ne on kirjoitettu samana aikana, kun niiden kuvaamat asiat tapahtuvat. Jälkikäteen ymmärtää, miten nopeasti monesta asiasta tulee arkipäiväisempiä. Valmistautuminen töiden aloittamiseen ja uran alkutaival on herkkää aikaa, etenkin jos kyseessä on kutsumusammatti.

Toki teksteissä on myös monia piirteitä, joihin nyt suhtautuu lievän huvittuneisuuden ja vaivaantuneisuuden tunneyhdistelmällä –kuten moniin nuorempana kirjoitettuihin teksteihin, ja etenkin alle parikymppisenä tehtyihin. Mutta pohjimmiltaan nuoruuden herkkyyttä ei pidä mitenkään hävetä tai väheksyä: elinvoimaisuuden, kokemattomuuden ja hyväntahtoisuuden hallitsemat nuoret jaksavat yrittää muuttaa maailmaa –tai ainakin itseään. Ehkä kolmi- ja nelikymppisillekin tekee hyvää muistella, millainen oli nuorempana?

P.S. Päivitän Papin alkutaival –blogiin tekstejä kerran viikossa. Teknisistä syistä ne eivät ilmesty Facebookiin (kuten eivät toisinaan nämäkään, vaikka niiden pitäisi…).

Syksy ja havahtuminen

2011-10-04T20:50:00.002+03:00

Aurinko nousee sädehtivänä usvaisen lammen takaa: valo siivilöityy männikön lävitse kultaisena ja kirkkaana. Ihailen näkyä lumoutuneena - ja käännyn katsomaan muita junassa istuvia. Kukaan vaunussa ei katso ikkunasta.

Syksy loistaa ympärillämme hämmästyttävän värikylläisenä, ja kasvit muuttuvat jalokiviksi. Keskellä romuisia ja harmaita teollisuustontteja loimuaa keltaisia puuntaimia juhlapuvuissaan; syksy ei kursaile siitä, kenen luona se juhlii.

Ei kukaan aina jaksa olla pirteä. Mutta jos näkee ympärilleen, kasvaa myös pirteys. Havahtuminen on toive, jonka joukkoliikennevälineissä ja kaduilla havaitsee kohdistavansa kanssaihmisiin. Kovin paljon kauneutta jää huomaamatta.

Alice Walkerin Color Purple (Häivähdys purppuraa) on syksyn lukulistalla. Ajatus on sattuva: jos on luonut jotain niin hienoa kuin purppuraisen värin, eikö sinuakin harmittaisi, jos toiset eivät iloitsisi siitä? Soveltuu Jumalaan, Walker huomauttaa. Ja soveltuu syksyyn.

Tree of Life

2011-09-22T22:47:00.001+03:00

Missä sinä olit silloin kun minä laskin maan perustukset,
kun aamun tähdet riemuiten karkeloivat ja Jumalan pojat huusivat ääneen iloaan?
- Job 38: 4,7

Näillä Raamatunjakeilla alkaa Terence Malickin uusin elokuva, Tree of Life: pitkä ja hämmästyttävän kaunis kommentaari elämästä. Malick on ennenkin ollut tunnettu hitaista, lumoavista kuvista, joita esimerkiksi Veteen piirretty viiva (Thin Red Line) ja The New World ovat tarjoilleet. Luonto on keskeisessä osassa, mutta myös ihminen: kyse on yhteenkuuluvuudesta, keskellä olemisesta. Yksilö voi usein vain hämmästellä, sekä kauneutta että kauheutta.

En heti muista toista elokuvaa, johon olisi koottu yhtä paljon kauniita kuvia. Lasten maailma tavoitetaan kaikessa multaisessa käsinkosketeltavuudessaan ja leijuvassa unenomaisuudessaan. Ankara mutta hyvää tarkoittava isä on harvinaisen monisärmäinen hahmo, ja Brad Pitt tekee erinomaista työtä roolissaan; äiti (Jessica Chastain) on enemmän luonnonlapsi, samaan aikaan irrallinen ja kiinteästi yhteenkuuluva ympäristönsä kanssa. ”Pitäkää huolta toisistanne! Rakastakaa kaikkea, jokaista lehteä…”

Ei tämä kaikille eikä etenkään kaikkiin aikoihin varmasti uppoa. Elokuva vaatii mahdollisuuden keskittyä, ja riittävästi tilaa pääkopassa; mutta ennen kaikkea itselleen annetun luvan lähteä lentoon. Lapsenomaisin silmin katsottuna elämän ihmettely sekä mikroskooppisessa että universuminlaajuisessa mittakaavassa, solut ja ihmiset ja tulivuoret ja planeetat kaikki asettuvat kokemuksen soljuvaan virtaan. Preisnerin Lacrimosa jyrisee äidin surua menetyksestään, poika ui talosta ulos ja valo heijastuu taivaallisesti myös pilvenpiirtäjien seinästä Sean Pennin taustalla; kaikki asettuu elämän kokonaisuuden yhteyteen, ja unetkin ovat todellisuutta.

Kukkulan laelta

2011-09-14T14:29:00.000+03:00

(Amerikan ja Euroopan välissä, osa 3/3)

Elämän pysyvin piirre on muutos. Joskus, eri etappien välillä, polku vie suuremman mäen läheltä. Jos hyvin käy, saat voimia kiivetä mäen päälle: vaikka aina on helpompaa kiertää alempaa ohi. Huipulta, tuulessa, hikisenä katselet ympärillä avautuvaa maisemaa. Näet, mistä olet tullut; maasto piirtyy pääpiirteissään selkeänä. Tuollaiselta tuo vaihe näyttää kauempaa katsottuna; ja tuossa näkyy se kivikko, tuolla tuo niitty…

Sivuilla näkyy kiinnostavia näkyjä, mutta ne eivät ole yhtä merkityksellisiä, vaikka kiehtovia ovatkin; niihin ei ole henkilökohtaista suhdetta. Edessä aukeaa ehkä lumoavin maisema: suunta, johon olet aikonut kulkea, tai johon koet välttämättömäksi kulkea. Siitä näkyvät pääpiirteet: etenkin aivan seuraava maasto. Tuosta alas, tuolta puiden siimekseen; tuolla vähän kauempana nousevat harjanteet. Mutta tarkkaa reittiä ei näy; ainoa tapa saada se selville on kulkea.

Horisontissa loistavat kirkkaudessa vuoret. Nekin näkee usein parhaiten ylhäältä. Myöhemmin, alhaalla, kun suo aukeaa, siintää taivaanrannassa huippu: kaukaisena, muistuttaen, suuntaa antaen. Ehkä joskus askeleet vievät taas laelle; siihen saakka on vain kuljettava metsän halki.

Eräs pyhiinvaellus Amerikan halki

2011-09-07T14:27:00.000+03:00

(Amerikan ja Euroopan välissä, osa 2/3)

Katselen junasta Helsingin kerrostaloja: pieniä, sangen sympaattisia, puiden ympäröimiä. Vähitellen toivun Amerikasta. Jotkut toipumisprosessit huomaa parhaiten vasta, kun ne ovat päättymässä. Terveyden olotilan voi unohtaa, ja muistaa keveyden vasta saavutettuaan sen uudestaan.

Amerikka muuttaa ihmisiä. Terveysvaikutteinen maanosa.
Mutta eihän terveys ole ikinä staattinen, muuttumaton. Terveys on suhde. Olo-tila. Kulkijan suhde tiehen, itseensä, kaikkeen ympäröivään ja läpäisevään.

Elämän halki vie tie. Kaksi asiaa korostuu: yritys kulkea vastuullisesti, ja samalla matkasta nauttien.

Vajaan puolen vuoden matka Amerikan halki opettaa monia asioita. Pyhiinvaelluksiksi kutsuttujen matkojen olennainen piirre on syvä merkitys, joka ilmenee muutoksena. Koko elämän voi nähdä pyhiinvaellukseksi, joka koostuu lyhyemmistä osataipaleista.

Amerikan pyhiinvaellus vetää länteen, kohti laskevaa aurinkoa. Suunnattoman keskitasangon jälkeen kohoavat valtavat vuoret. Niiden ihmeiden, korkeuksien ja syvyyksien, suolajärvien ja tulivuorien ja kivikaarien ja eläinlaumojen takana siintää valtameri. Rajavyöhyke, jossa maa järisee. Aurinko kimmeltää aavalla, suuret aallot hengittävät rantaan.

Maanteiden ja kaupunkienkin nimet muuttuvat hengellisiksi. Enkelten kaupunki, täynnä kaikenlaisia olentoja. Old Camino Road, rantaa pitkin, kulkien luostareiden kautta – joiden historiassa viiltää intiaaniheimojen kurja kohtelu, sama pyhyyden ja pahuuden yhdistelmä joka luonnehtii modernia enkelten kaupunkia. Viinitarhat notkuvat hedelmistä, työttömät etsivät elantoa, katoava kimmellys häikäisee monta kulkijaa. Pyhä Barbara, Pyhä Jaakko (Diego): monelta eri pyhimykseltä etsitään apua, mutta yleisin neuvonantaja on ammattinsa vanhin, punakätinen. Rikkaat ja köyhät, menestyjät ja hipit ja kulkurit: kaikkien edessä aukeaa meri, ikuisista voimista muistuttaen.

Tie johtaa eteenpäin
rannikkovuorten yli
punapuumetsien läpi
hiekkarantoja pitkin
autolaumojen halki

Kunnes edessä on silta
Kultainen portti
ja Pyhän Fransiskuksen kaupunki.

Amerikasta toipuminen

2011-09-01T14:24:00.001+03:00

(Amerikan ja Euroopan välissä, osa 1/3)

Amerikasta toipuminen vie aikaa. Sekä siellä oleskelleilta yksilöiltä, että koko maailmalta.

Kaikki meteli, hyörinä, värivälke, kiitäminen, ihmispaljous;
kaikki suurten maisemien hiljaisuus, valtavuus, kauneus, yksinäisyys;
kiireettömyys jonka halki moottoritie kiiruhtaa.

Ehkä Amerikka on niin hallitseva maailmanlaajuinen unelma juuri sen monimuotoisuuden vuoksi. Sieltä löytyy kaikkea, ja samalla mikään yksittäinen ei määritä sitä.

Kaikki eri kulttuurit tulevat yhteen, ja kaikki muuttuvat. Jokaisen kansan unelmille löytyy tarttumapinta Amerikan runsaudesta; ja mikään kansa ei pysy ennallaan, kun se kulkee ostoskeskuksen ja aavikon halki. Vaurauden unelma näyttää houkuttelevan neutraalilta: ja lopulta kaikki ovat sidoksissa suureen kapitalismin verkkoon, jossa sätkivät, halusivat tai eivät.

Jos olet tehokas hämähäkki, verkko on mainio asia. Meille muille lentelijöille ei niinkään.

Toipuuko maailma koskaan siitä rahataloudesta, johon Amerikan johdolla olemme syöksyneet aina 1800-luvulta lähtien?

Kaksi päivää Yosemitessa

2011-08-28T13:36:00.005+03:00

Punapuut, valon vuoret; John Muirin tekstit nostavat odotukset Yosemitea kohtaan korkeuksiin.

Vuoria on hyvä lähestyä tasankoja pitkin. Keskilänsi tarjoaa Kalliovuoriin nähden tähän hyvän mahdollisuuden, ja Kalifornian keskustasanko Sierra Nevadalle. Keltaiset aavat, hiekkaa ja viljaa, hedelmäpuita ja pikkukyliä: kilometrien ja tuntien ajan tie vie tasaisen maaston halki, kunnes taivaanrantaan alkavat kohota korkeuksiin hämärtyvät huiput.

Jos Yellowstone on USA:n kansallispuistojen kuningatar, on Yosemite kuningas. Ja monarkit ovat hämmästyttävän suosittuja. Kesäisin Yosemitessa vierailu vaatii melkoista kärsivällisyyttä. On ymmärrettävää, että moni haluaa nähdä tämän erittäin kauniin vuoristolaakson; ja on ymmärrettävää, että kapeaan laaksoon ei voi mennä kovin leveää tietä. Körötteleminen autojonossa kansallispuistoon on silti karua.

Nyt keväällä sesonki ei vielä ole kovinkaan kuumana, ja silti välillä jonotetaan. Kaikki on tosin sen arvoista: Muir ei paljoa liioitellut Yosemiten rikkauksia. Saavumme etelästä, vaeltelemme Wawonan vuoristoniityillä ja ihmettelemme kasveja; illalla ajamme Mariposan kuuluun jättiläispunapuulehtoon ja lähdemme patikoimaan auringossa, lumiläikkien keskellä.

Voisi sanoa, että punapuiden kuvailu on lähes mahdotonta, ellei Muir tekisi sitä niin hyvin (Mountains of California, My First Summer in Sierra & Our National Parks tarjoavat mainiota aineistoa). Edes paikan päällä ei ole helppoa ymmärtää puiden kokoa. Tuo oksa on valtavan puun kokoinen itsessään? Tuosta puusta on mahtunut ajamaan auto läpi? (Älkää kysykö, miksi jenkit kaiversivat siihen autotunnelin…) Tämä jättiläinen on Empire State Buildingin kanssa samassa sarjassa?

Metsä on palanut äskettäin, ja mustat hiiltyneet rungot luovat eriskummallisen tunnelman puuholvien suureen katedraaliin. Laskevan auringon valo oransseilla rungoilla on taivaallista, suuri hiljaisuus syleilee kulkijaa ja ihminen jää pienenä todistamaan valtavuutta ympärillään. Muiria lainatakseni:

”Jokainen puu vaikutti uskonnolliselta
ja tietoiselta Jumalan läsnäolosta.”

(Our National Parks, käännös PP)

-*-
Aamu vie meidät itse keskuslaaksoon, yli tunnin ajon ja jylhien vuorimaisemien jälkeen. Laakson suuaukolla ymmärtää jo hyvin, miksi paikka on niin suosittu: kapea ja syvä jokilaakso kulkee huimien kallioiden alla. Kiipeilijöiden suosima El Capitan, mahtavat vesiputoukset, taustalla Half Domen taivaallinen puolikupoli; alla raikas vehreys ja yllättävä eläinrunsaus, autopaljoudesta huolimatta. Kojootti juoksee tien vierellä, kauriit katselevat joen kosteikoilta ja linnut liitelevät ilmavirtauksissa.

Pysäköimme keskitetylle parkkialueelle ja heittäydymme bussin varaan: valitettavasti se ei (vielä?) ollut mahdollista Wawonasta asti. Opastuskeskus tarjoaa hyviä lounassämpylöitä ja upouuden esittelyfilmin, joka sijoittuu kornius/pateettisuuslistalla korkealle. Muir suorastaan juoksee kivikoiden ja purojen yli – siitä mallia, kaupunkilaistuneet kohta-nilkkansa-nyrjäyttäjät. Vesi virtaa, ja henki-sanaa sekä humisevia tuulia riittää.

Päästessämme lopulta polun alkuun asti olemme sangen valmiita jättämään väkijoukon taakse. Vilinää riittää aina ensimmäiselle näköalapaikalle, noin mailin päässä olevalle sillalle asti: sitten rauhoittuu jo huomattavasti. Mist Trail on kuvaava nimi: keväällä putouksissa riittää vettä sateeksi asti, ja nyt ennätyslumisena talvena kaatosateeksi. Jyrkät porrasmaiset askelsijat vievät sumun ja huutavan jyrinän halki korkeuksiin. Ylhäällä on kuivaa ja tuulista: joki syöksyy alas ja rinteet hahmottuvat jylhyydessään.

Polkumme jatkuu Nevada-putousta kohti, toiseen jyrkkään ylämäkeen; huipulta voisi jatkaa Half Domelle, jos sää ja kunto suosisivat. Nyt keväällä eivät kiipeilykaapelit ole vielä edes paikallaan. Näköalat ovat huimat, ja Muirin innostus selittyy; lumi täplittää jumalaista vuorimaisemaa. Loppuillasta valo siivilöityy sen ylle pilvien läpi, kunnes auringonlasku punertaa huiput, ja valon vuoret osoittautuvat nimensä veroisiksi.

Lisää kuvia voit katsella tästä linkistä.

Kalifornian rannikko, osa 2

2011-08-02T21:59:00.003+03:00

Santa Barbara, Big Sur

Päivä 23. Santa Barbara – Solvang – Guadalupe

Kalifornia: meri, vuoria, hippejä ja kasvisravintoloita.

Santa Barbara on erikoinen paikka: välimerelliseen tyyliin rakennettu rantaparatiisi. Valkoiset talot, punaiset katot ja suorat kadut johdattavat ylämäkeen vanhan suuren luostarin luo. Kirkko täyttyy messuväestä: vierekkäin istuvat rikkaat ja maahanmuuttajat, turistit ja lapset. Luostarin yläpuolelta löytyy upea kasvitieteellinen puutarha, jonka hoitajat pyrkivät sisällyttämään kaikki Kalifornian kasvit polkujen varrelle.

Tie vie vuorten yli, Sideways-elokuvasta tuttuihin mahtaviin maisemiin. Suuret tammet seisovat alavien niittyjen keskellä ja kumpuilevat kukkulat jatkuvat kaukaisuuteen. Pysähdymme kahville Solvangiin, ”Amerikan Tanska-pääkaupunkiin”; samaan aikaan kammottava ja huvittava paikka. Muka-skandinaaviset rakennukset piirittävät turistilaumoja kauppoineen ja ravintoloineen. ”Tanskalaisen” leipomon herkut ovat kyllä mainioita, mutta muuten paikasta pitää päästä pian pois. Kunhan tuo räikeä hevoskärry ensin kulkee ohi.

Lonely Planet johdattaa matkailijat jälleen aarteiden luo: Guadalupen dyyneille vie niin pieni tie, että ilman vinkkejä tänne ei kyllä olisi löydetty. Puisto vain on menossa juuri kiinni, mutta se ei haittaa: laskevan auringon hallitsemalta mereltä puhaltaa niin huima tuuli, ettei hiekassa tarpominen houkuttelekaan. Mutta maisemat ovat valtavia; auringonlaskun viime vaiheet pyydystämme pikkukaupungin hiekkarannalta, ja päivä päättyy punertavaan horisonttiin.

Päivä 24. Big Sur

Legendaarinen Big Sur. Hippien, taiteilijoiden ja mystikoiden maisema. Onko se kiertotien arvoinen? Sitä jouduimme pohtimaan, kun selvisi, että maanvyörymät ovat katkaisseet rantatien. Yritimme vuorten yli, nautimme upeista maisemista, muttemme päässeet perille; missä se risteys oli? Ensi kertaa käsi ja kartta- suunnistus petti, mutta silti emme vielä osta navigaattoria…

Saavumme siis pohjoisesta, ja maisemat iskeytyvät tajuntaan… öö… valtameren aaltojen lailla. On sanottu, että Big Sur on mahtavin maan ja meren kohtauspaikka; makuasioista ei voi kiistellä, mutta väite ei ole ilman faktapohjaa. Tie roikkuu jylhillä rinteillä, alla avautuvat meri ja kanjonit, yllä karut vuoret. Jylhät sillat, vankien rakentamat, harppovat joenuomien yli.

Big Surin maisemien yksityiskohtaista kuvausta en edes yritä. Punapuumetsät, merenlahdet, vesiputoukset, aarteiden tavoin piilotetut rannat; paikka on maineensa veroinen. Lonely Planet on jälleen uskollinen kumppani: Parlington Cove ja Pfeiffer Beach ovat hivenen vaivaa vaativia helmiä, mutta unohtumattomia. Autolle palatessamme peura katselee meitä pitkään parkkipaikan laidalta.

Kuvia voit (edelleen) katsella tästä linkistä.

Kalifornian rannikko, osa 1

2011-07-26T21:04:00.003+03:00

(Road trip 10)

Los Angeles, Channel Islands

Päivä 20: Santa Monica, Los Angeles

LA. Liikaa Autoja.
Huokaisen helpotuksesta, kun pääsemme ehjin nahoin ja peltikuorin Gettyn taidemuseon jättimäiseen parkkiluolastoon. Lonely Planet varoitteli Kalifornian liikenteestä, eikä suotta.

Getty on mahtava paikka. Ilmainen ja erittäin laadukas keskus toteuttaa taiteen keskeistä tehtävää: tuo ihmisiä sen luo, muodostamaan suhteen siihen – eli pohtimaan elämää, ja ennen kaikkea elämään sitä. Arkkitehtuuri on huikeaa, samoin maisemat kaupungin ylle – ja horisontissa siintävälle merelle, joka häipyy sinihämyyn. Ilmansaasteet ehkäisevät suurempaa näkyvyyttä. Silti tietoisuus Tyynestämerestä elävöittää.

Itselleni Gettyn kohokohtana on pieni Caspar David Friedrichin maalaus. New Yorkissa näin yhden Met’ssa; täällä kohtaan sellaisen, jota en entuudestaan tunne. Kävely iltahämärässä on mestarin viimeisiä tauluja, jossa tuttuun tapaan päivänajat yhdistyvät elämänaikoihin; kohti kuolemaa ja ylösnousemusta, kuun ja tähdenkin sitä kuvatessa.

Tien päässä odottaa Santa Monica Beach, vastaan vyöryvä valtameri ja tuulessa leijuva oleminen.

Pyöräilemme Venice Boardwalkin ihmissirkuksen ohitse laiturille katselemaan aaltoja ja kaupunkia; hiekka loistaa, meri on vielä kylmä, ihmiset lojuvat kuka missäkin ja autot ovat hetkeksi katveessa.

Illalla, aidon meksikolaisruoan jälkeen, päätämme ajaa Glendalen motelliimme Hollywoodin kautta. Iso virhe: liikenne on yhä illalla aivan kammottavan jumissa, ja yli tunnin junnaamisen jälkeen seikkailemme sivukatuja pitkin eteenpäin.

Päivä 21: LA, Malibu

Chavez Ridgen frisbeegolfrata kiertää harjua kaupungin yllä; liskot viuhahtelevat, peli kulkee ja aurinko porottaa. Ajamme Sunset Boulevardin lähes päästä päähän: Hollywood on niin täynnä väkeä, ettemme halua pysähtyä, ja jätämme myös epämääräiset Beverly Hillsin julkkiskartat ostamatta. Pacific Palisades tarjoaa paratiisinomaisen rauhanhetken: loistavaa kasvisruokaa, meri silmänkantamattomiin ja kukkien loisto.

Malibun rannalla surffareiden kauniit vaimot katselevat märkäpukuisten miestensä edesottamuksia. Ensikertalaiselle koreografian seuraaminen on lumoavaa. Harjoittelijat molskahtelevat aaltoihin yhdessä laidassa, kymmenet kokeneemmat nousevat keskemmällä laudoilleen, ja aallonkärjessä taiturit syöksähtelevät salamannopeina. Likaisen näköiset suuret pelikaanit liitävät komein, vakain liikkein rannan yllä. Laskuveden jättämiä merenihmeitä on mielenkiintoista tarkastella. Kahlaamme rannan poikki, palmut ja vanha valtatie 1 yläpuolellamme.

Santa Monican vuoret ovat hyvin kauniita: turhaan ei Muir kehunut erilaisia Kalifornian vuoria. Palaamme Mulholland Drivea pitkin itään, maisemia ihastellen ja loistavaa intialaista ruokaa nauttien; huoltoaseman pitäjiltä kannattaa kysyä vinkkejä…

Päivä 22: Channel Islands

Aikainen aamu: ajamme Venturaan ehtiäksemme Channel Islandsin lauttaan. Kaametamaraani puskee sumuun ja loikkii aalloilla, pärskeet lentävät. Pian vedestä kohoilee muutakin: delfiinit parveilevat ympärillä, peräaalloissa leikitellen.

Tunnin matkan jälkeen, sumun hälvetessä, merestä kohoaa pieni jyrkkärinteinen saariryhmä. Kansallispuisto tarjoaa ainutlaatuisen ikkunan siihen, miltä Kalifornian rannikko muinoin näytti. Nykyään asumattomalla saarella majailivat aikoinaan intiaanit, sitten eurooppalaiset uudisraivaajat; jälkimmäisten jäljiltä kasvaa villiintynyttä kauraa ja fenkolia, jota luonnon entisöijät yrittävät nyt hillitä. Valas syöksee höyryä aivan laivan vierellä, poikanen seurassaan; hylkeet ja merileijonat leikkivät laineilla, ja tunnelma on kovin kaukainen LA:n rantoihin verrattuna.

Vaellamme luonnonsuojelualueen halki Pelican Cove-poukamaa kohti, omintakeisia kasveja ja mahtavia maisemia ihastellen. Vähitellen vaellusryhmä pienenee ja pienenee, väki kääntyy takaisin ennen jyrkkiä jokikanjoneita. Jatkajat palkitaan upeilla näkymillä: meritähtiä on vielä nousuveden jäljiltä rantakivillä, merileijona uiskentelee lahdella ja aaltojen hengitys humisee rauhoittavasti. Paluumatkalla polkua juoksee vielä vastaan saarikettu, paikan oma nisäkäslaji: tuijotamme toisiamme hiljaisuudessa monta minuuttia.

Kuvia voit katsella tästä linkistä.

Meren rantaan

2011-07-14T14:59:00.004+03:00

(Road Trip 9)

Ja jokainen päivä on ihana kuin merelle johtava tie.
- Anthony de Saint-Exupery, Terre des hommes (Siipien sankarit)

Meren rannalle saapumisessa on jotain syvän ikiaikaista. Aava jättää jälkensä rannikon asukkaisiin, jotka ovat aina hivenen erilaisia kuin useimmat sisämaan ihmiset; mutta erityinen vaikutus liittyy matkoihin, jotka saapuvat kaukaa ja päättyvät meren rannalle.

Aaltojen ääni resonoi pyhiinvaeltajan taajuuksilla ihmisessä. Rajallinen ja rajaton kohtaavat, yksilö ja kaikkeus. Ei ole lainkaan erikoista, että lukuisalle Santiagon tien vaeltajille on olennaista tehdä vielä jatkomatka meren rantaan, Finisterraan, ”maan ääreen”. Matka rajalle, laidalle, rannalle on silloin pisimmillään. Kun kasvot käännetään taas maata ja kotia kohti, sinne palataan muuttuneena. Joku polttaa vanhat vaatteensa tästä merkiksi.

Gonna take the state-by-state
‘til I hit the Golden Gate
get my feet wet in the ocean.

I’m still living in the dream we had
for me it’s not over...

Vanha kunnon Neil laulaa, ja kitaran sävelet siivittävät maailman lentoon; matkan tunnuslaulu kiteyttää olennaisen.

Talking ’bout you and me
talking ’bout eternity
talking ‘bout the Big Time.

Neil Young: Big Time

Kuolemanlaakso

2011-07-04T11:17:00.006+03:00

(Road trip 8)

Aavikko tuo ihmisestä peruspiirteet esiin. Kuumat erämaat ovat ihmiselle ehkä vielä armottomampia kuin kylmät: turpea helle uhkaa moraalia enemmän. Las Vegasista lähikyliin; samassa pikkukaupungissa tien varresta löytyvät molemmat seuraavista, huonon maun huipentumana rakennettu ”Gentleman’s Club” (jossa ei liene mitään herrasmiesmäisyyttä) sekä huutava tienvarsikyltti.

Naapurina on Kuolemanlaakson kansallispuisto, kuuluisa Death Valley. Laakso vajoaa merenpinnan alapuolelle ja on kuuluisa hurjasta kuumuudestaan. Pelkistetyssä olemuksessaan se tarjoilee hämmentävää, karua kauneutta; aavikon jaloutta, joka käy ihmisen yli ja on hurmannut sellaiset kuuluisat erämaa-ajattelijat kuin Edward Abbeyn tai Joseph Wood Krutchin.

Päivä 19: Death Valley

Hämmentävää: sadekuuroja matkalla kuivuuden pesään. Kevät on viilein ja sateisin aika Death Valleyssa, mutta vesi lankeaa hyvin paikallisina kuuroina. Meille palkintona on täkäläisittäin viileämpi lämpötila (25-30 C) sekä uskomaton valo. Pilvien ja maiseman sävyt houkuttelisivat valokuvaamaan joka toisen mutkan kohdalla, mutta siinä nuoruuden into on häiventynyt järjen alle. Silti pysäytämme useamman kerran tiensivuun, kaikkea kauneutta ei vain voi ohittaa. Valokuvauksellisesti päivä on matkan aivan parhaimpia. (Kuvia voit katsoa tästä.)

Saavumme puistoon idästä, halki kymmenien kilometrien asumattomien osuuksien. Täällä on syytä olla vettä ja bensiiniä riittävästi. Puiston keskus kerää turistit: palmujen keitaan alla on muutama ravintola ja opaskeskus – sekä tietysti golfrata, kun kerran Amerikassa ollaan. Pitäähän sitä Kuolemanlaaksossa golfaamaan päästä, ajattelee amerikkalainen!

Tie vie etelään laaksoa pitkin ja ohittaa outoja ihmeitä. Devil’s Golf Coursen (ei pidä sekoittaa edelliseen rataan…) suolakentät tarjoavat näkymiä toisesta maailmasta. Murtuileva, mustavalkoinen pinta luo tuonpuoleisen tekstuurin maisemaan.

Taaempana häämöttää Badwater Basin, mantereen alin kohta, 86 metriä merenpinnan alla. Suolatasangot ovat auringossa niin vitivalkoisen kirkkaita, että aurinkolasienkin läpi uhkaa häikäistä. Varjot kutistuvat pieniksi aavistuksiksi, nestettä kuluu, horisontti väreilee.

Paluumatkalla voi, ja kannattaa, ajaa yksisuuntaista elämystietä Artist’s Palette –värivuorten ohi. Kivi näyttää kaikenväriset kasvonsa, tie kumpuilee ja kiertelee, valo lepää kaiken yllä. Maapallon ulkopuoliselta näyttävällä seudulla kuvattiin useita kohtauksia Star Wars: Episodi IV-elokuvaan.

Jäätelöä iltapäivän kuumuudessa kaupan luona; modernin matkaajan nautintoja. Suuntaamme kohti länsiuloskäyntiä, pysähtyen matkalla luontopolulle. Vihreät pensaat ja purot yllättävät: jäänteet muinaisesta järvestä muodostavat ekosysteemin, jota pienenpienet kalat elävöittävät. Aurinko kääntyy laskuun ja valonsäteet peilautuvat tummia sadepilviä vasten: laakson keskiosan dyynit loistavat kohdevalossa. Kauempana idässä siintää kivimuodostelmia kuin muinaisten kaupunkien raunioita. Tunnelma on maaginen. Pohjoisempana lepäävät oudot tasangot, joilla kivet liikkuvat toistaiseksi tuntemattomien luonnonvoimien seurauksena (Racetrack).

Yritämme ehtiä Ridgecrestin aavikkokaupunkiin ennen auringonlaskua, ja on pakko jatkaa matkaa. Laaksosta ei pääse pois nousematta vuorille: yli puolentoista kilometrin korkeusnousu ottaa kuumassa lämpötilassa koville, mutta urhea pikkuautomme selvittää tiensä saman tien alkavaan huimaan alamäkeen. Panamint Springsin viehättävä kylä tarjoaa iltaruokaa ja sateenkaariefektin lähivuorilla, kunnes laskeva aurinko värjää pienen aavikkotien majapaikkaa kohti. Iso armeijan lentokone kaartaa yltä, vierellä ovat suuret tukikohdat; valo leikkii oranssin sävyillä ja tekee taivaanrannan pilvistä tuonpuoleisia.

Las Vegas

2011-06-20T12:16:00.004+03:00

(Road trip 7)
Uskonnollisella kielellä Las Vegas on enemmän kuoleman laakso kuin itse Death Valley. Unelmien kaupunkien katuojissa makaa painajaisiin langenneita. The American Opportunity on usein kuin pesäpallolyönti: jos missaat, olet ulkona.

Nevadan aavikkoa hallitsee autius. Valtatie piirtää pienen viivan hiekan keskelle. Kaktukset katselevat välinpitämättöminä, pitävät huolen omista asioistaan kiireisen ihmiskunnan naapureina.

Keskeltä karuutta nousee outo kaupunki; nykyajan Baabel, joka puhuu vain yhtä kieltä – rahaa. Tornit tavoittelevat taivaita, valokeilat kohoavat korkealle mutta eivät löydä kohdettaan, ihmiset vilisevät kuin muurahaiset – mutta pesästään eksyneinä.

Sukellus Las Vegasiin kanjoneissa vietetyn viikon jälkeen on raju. Pelikoneet vinkuvat ja vilkkuvat, neonvalot särisevät ja häikäisevät, puheensorina ja jorina ympäröi.

Aamun tullen kaupunki saa uuden sävyn: leikki on loppu. Valo paljastaa rakennelmien pienuuden aavikkoon ja suureen taivaaseen nähden. Keskusta on kuin umpeutunut, kuihtunut kukka, nyt harmaa ja huomaamaton, kunnes sen tekoterälehdet nostetaan taas sähköllä ylös illan lähestyessä.

Päivä 18: Vegas

Mitäpä Las Vegasissa muuta voisi tehdä – kuin pelata frisbeegolfia ja siivota sähköpostia? Paikalliset fribaajahipit ilahtuvat kaukaisista vieraista ja ovat ylitsepursuavan ystävällisiä.

Iltapäivällä taistelemme freewayn halki Hooverin padolle, yhdelle 1900-luvun mittavimmista rakennushankkeista ja amerikkalaisen kansalaisuskonnon erikoiselle ilmentymälle. Pato on teknologian temppeli, jonka muistopatsaat ja museot eivät jätä tilaa eriäville mielipiteille. 1930-luvun suuret sisämaalaukset muistuttavat hämmentävällä tavalla neuvostopropagandan vastaavia: lihaksikkaat miehet työstävät valtavia koneita.

Casino Strip, Vegasin valtakatu, on absurdi kokemus. Kilometreittän kasinoita, valtavana aikuisten huvipuistona, rakennettuna kuten vain Amerikassa voi: pyramidi ja ritarilinna, kultainen leijona ja riemukaari, merirosvolinnake ja valtava sähkökitara… Kaikki on Vegasissa kaupan; tyylitaju myytiin vuosikymmeniä sitten.

Vanhan kasinoalueen hotellimme, halpa ja hirveä, kilisee ja vilkkuu läpi vuorokausien, mutta huone on rauhallinen ja siisti. Pihalla jylisee Fremont Street Experience: valtava videoscreen välkkyy kadun yllä, värien ja musiikin ilotulitus roihuaa ja ihmiset kiitävät köysirataa kuluttajavirtojen yllä.

Bryce, Grand Canyon, Zion

2011-06-09T08:55:00.000+03:00

(Road trip 6)

Kolme hämmästyttävää kansallispuistoa muutaman sadan kilometrin säteellä. Kuvat nähtävillä tästä linkistä.

Päivä 15: Bryce Canyon

Bryce Canyonin kansallispuisto on etenkin ulkomailla paljon vähemmän tunnettu kuin Grand Canyon, mutta omalla tavallaan aivan yhtä vaikuttava. Väriloistossaan Bryce on ylittämätön.

Kaikki on kiinni vedestä. Brycessä maasto muokkaantuu geologisella asteikolla erittäin nopeasti, ja siksi saamme ihailla mitä mielikuvituksellisempia muotoja.

Matka Capitol Reefistä Bryceen on jo elämys. Maantie 12 on yksi Amerikan arvostetuimmista, ja unohtumaton. Mäet ovat parhaimmillaan/pahimmillaan 14 astetta jyrkkiä, ja kulkevat harjanteita sekä rinteitä. Ympärillä avautuu valtava lähes asumaton Grand Stairway – Escalanten suojelualue, jonka loputtomat keltaiset harjanteet kätkevät alleen kapeita vehreämpiä jokilaaksoja. Tie vie Boulder-vuoren kautta ja Nissan ulvoo; huipulla on 9600 jalan kyltti, matkan korkein kohta.

Bryce on erittäin suosittu puisto, ja sisältää Archesin ja Zionin tapaan vain yhden päätien. Onneksi sukkulabussi kulkee ilmaiseksi puistoa halki ja säästää hivenen automäärää. Canyon on sinänsä harhaanjohtava nimitys, että tie kulkee korkean harjanteen päällä: sieltä aukeavat näköalat alas kanjoniin, ”amfiteatteriin”.

Lumi täplittää maisemaa ja tekee kontrasteista hyvin vahvoja: valkoista punaisella hiekalla. Sadepilvet pyyhkivät maisemaa ja tekevät valosta rikkaan sekä yllättävän. Kivilinnat, tornit ja kierot pylväät jatkuvat kilometreittäin. Tie mutkittelee havumetsän keskellä; tuoksu muistuttaa osittain kotimaasta, vaikka alaspäin katsominen on kuin toiseen planeettaan kurkistamista.

Päivä 16: Grand Canyon

Liekö maailmassa monta tunnetumpaa paikkaa kuin Grand Canyon?

Kanjonin eteläreuna on huomattavasti suositumpi, mutta moni kehui meille nimenomaan pohjoislaidan kauneutta. Edellisenä iltana huomaamme, että tie sille puolelle avataan vasta toukokuussa; tarkempi selvitys todentaa, että se avataan juuri samana päivänä kuin suunnittelimme mennä sinne. Tulee hyvä olo.

Tie vie, yllättävää kyllä, suuren metsäylängön halki. Mielikuvissa kanjonia ympäröi aavikko, josta Canyonlandsilla saatiin runsaasti näkymiä. Mutta kanjonin suuruus liittyy osittain juuri tähän metsäylänköön: sen kivilaji on suuresti murenevaa, mikä on tuottanut kanjonin valtavuuden juuri tällä kohdalla.

Intiaanit nimesivät kanjonin ”alaspäin kääntyneeksi vuoreksi”, ja mittasuhteet tukevat ilmaisua. Luontokeskuksessa on myös osuva lainaus Duttonilta: ”Dimension means nothing to the senses, and all we are left with is a troubled sense of immensity.”

Kanjoni on niin valtava, etteivät aistit saa siitä mitään kiinnekohtaa; mutta valtavuuden tunne hallitsee.

Tuuli on niin kova, että korkeimmalla näköalapaikalla kamera heiluu pakosti. Tiet ovat pitkiä ja metsät kauniita. Pieni kävely Cliff Springs-lähteen luo antaa upeita näkymiä kanjonirinteille. Jälleen kerran toivomme, että olisi mahdollisuus viettää useammassa kansallispuistossa useampi päivä; vaelluksia olisi tarjolla monia.

Syömme salmiakit Suomen jääkiekkomenestyksen kunniaksi; ottelu on ohi, mutta kännyköissä ei ole kenttää, eikä meillä mitään tietoa mitalin väristä. Hopeallekin kelpaa juhlasyödä, mutta motellissa juhlien laajuus selvenee.

Päivä 17: Zion

Siion: turvapaikka. Korkeiden pystysuorien rinteiden väliin jää suojaisa vehreä laakso, jota tosin ukkossateet möyhentävät. Mormoniasukkaat sinnittelivät siionissaan, joka on nykyään erittäin suosittu kansallispuisto. Niin suosittu, että viranomaiset ovat tehneet hyvän ratkaisun: syvemmälle puistoon pääsee ainoastaan tiheään liikennöidyllä bussilla.

Idästä tuleva tie vie huiman vuoristomaiseman halki ja läpäisee tunnelin, joka oli aikanaan maailman pisin. Jonotusta, jonossa ajoa; kevät on sesonkia. Päivävaellus vie Emerald Poolsien vehreiden lammikoiden luo; maisemat ovat aivan upeita, mutta väkeä myös hyvin paljon. Vesiputoukset kohisevat, valo kimmeltelee joenuomilla ja vehreät puut piirtyvät mahtavia kallioseinämiä vasten, joilla kiipeilijät uhmaavat painovoimaa.

Pidemmät vaellukset ja kiipeilyt jäävät väliin; illaksi olemme menossa huilaamaan kaupunkiin jonne on monen tunnin ajomatka, ja pitkä kanjonikierros alkaa hivenen tuntua etenkin kuskin olemuksessa. Yritämme kulkea jonkin matkaa kapeaan ja kuuluisaan Narrows-kanjoniin, mutta harvinaisen runsaasta lumentulosta ja -sulamisesta vuolaana virtaava vesi tukkii polun. Siion jättää itsestään kauniin kuvan ja suosituksen muille pidemmistä reissuista.

Arches, Canyonlands, Capitol Reef

2011-06-02T08:11:00.003+03:00

(Road trip 5)

Kuusi päivää, kuusi kanjonien kansallispuistoa. Kirjoitukset ja kuvat kahdessa osassa.

Päivä 12. Arches

Miten kuvailla Utahin kanjoneiden ainutlaatuisia maisemia? Kivimuodostelmia, joiden koko ja ikä ylittävät yleensä käsityskyvyn? Kaikkia värejä: punaista ja keltaista, ruskeaa ja harmaata, sinistä ja vihreää, mustaa ja valkoista; kaaria, jotka ovat kuin ikkunoita; mesa- ja butte-muodostelmia, suuria siloseinäisiä kivilinnakkeita; kanjoneita, joiden syvyydestä ei saa kuvista mitään käsitystä; kevään katoavaa kukkaloistoa ja ikiaikaisia harmaita puita; veden ihmeelliseksi tekemiä kuivia muotoja ja juuri nyt kohisevia vesiputouksia.

Tie Salt Lake Cityn seudulta Archesin luo on elämys. Jälleen yhden vuoristoharjanteen ylitys ja valtava alamäki; karut kivilinnakkeet ilmestyvät ja autius hallitsee. Lopulta punaiset jättiläiset kohoavat edessä.

Archesin kansallispuistoa on kutsuttu usein yhdeksi maailman kauneimmaksi paikaksi, ja vaikka amerikkalaiset ovat kovia mainostamaan, ovat he tällä kertaa sangen oikeassa. Kiven ja veden, tulen ja tuulen ikivanha taistelu (tai leikki, kummasta sanasta pitää enemmän) on tuottanut valtavan määrän kaaria ja muita hämmästyttäviä muodostelmia.

Aavikon kevät yllättää meidät: emme osaa odottaa kukkien väriloistoa emmekä pensaiden vehreyttä. Aurinko leimuaa punakivisillä kaarilla, jotka piirtyvät terävinä taustan ukkospilviä vasten. Vaikutus on lähtemätön.

Vanha viisaus siitä, että kannattaa lähteä ainakin yhdelle pidemmälle polulle, todistaa itsensä jälleen. Lähdemme iltaa vasten kohti Navajo- ja Partition-kaaria, yhdelle matkan parhaimmista kävelyistä. Pidempikin reissu olisi ollut mukava tehdä, mutta päivänvalo loppuisi kesken. Laskeva aurinko sytyttää kivien huiput tuleen, kun ajamme hämärän halki huimaa tietä.

Päivä 13: Canyonlands

Moabin aavikko-frisbeegolfradasta nauttimisen jälkeen tie nousee Island in the Sky – mesalle, eli suurelle saarelle valtavan kanjonimaan yllä. On kuuma, mutta keväästä johtuen ei sentään liian; jälkeenpäin tosin huomaamme, että 50-kertoimisen aurinkorasvan käytöstä huolimatta molemmilta palaa ihan kunnolla muutama huonommin rasvattu ihonkohta.

Canyonlands on asteen tuntemattomampi kansallipuisto, jonka kolme osa-aluetta jäävät erillisiksi: Colorado- ja Green-jokien kanjoneita ei helpolla ylitetä. Maisemaa hallitsee suunnattomuus; mittakaavaa on vaikea käsittää paikan päällä ja vielä vaikeampaa kuvien perusteella. Jylhyyden lisäksi erikoisuutena on Upheaval Domen valtava kraateri, kuin alaspäin kääntynyt kupoli.

Geologia on äärimmäisen kiintoisa laji, johon alkeellinenkin perehtyminen rikastuttaa elämää. Bill Brysonin Lyhyt historia lähes kaikesta – kirja tarjoaa mainion lähtökohdan (ja Kirkkonummen – Inkoon seudun geologia-luontoretket hyvää lisävirikettä). Oli hämmentävää aikoinaan saada selville, kuinka myöhäistä nykygeologinen tietämys on; atomeille osattiin tehdä jo monenlaista, ennen kuin mannerlaattoja ymmärrettiin kattavammin. Ja vielä nykyäänkään montaa asiaa ei yksinkertaisesti tiedetä. Maan ytimeen on vaikea mennä tekemään empiirisiä havaintoja.

Utahissa geologisten voimien valtava laajuus ajan ja massan suhteen kirkastuu. Upheaval Domen synty oli pitkään epäselvä: tällä hetkellä varmistumassa oleva teoria on meteorikraateri, josta on vain tuhoutunut lähes kaikki mineraaliaineisto avaruuskappaleesta.

Päivä 14: Capitol Reef

Keväällä kanjonialueen leirintäalueet ovat täynnä, sesonki on suurin. Saimme illalla yhden viimeisistä Canyonlandsin alueen telttapaikoista, ja senkin puiston ulkopuolelta. Amerikkalaisten leirintäalueiden paikat ovat yleensä valtavia – jotta ylisuuret asuntoautot mahtuvat. Yö kanjoniylängöllä on mieliinpainuva; katselen pitkään tähtien syttymistä ja pakenevia värejä. Huonona puolena on lähistön ”mönkijäkilpuri”-kilpailusta johtuva kansoitus: naapuripaikalla joku ropaa mönkijää pitkälle yöhön ja röyhtäilee hämmästyttävän kovaäänisesti. Lyhyehkön yön jälkeen kömmin aamulla katsomaan auringonnousua: valo punertaa kanjonisaaret hiljaisuuden vallitessa.

Aikaisesta aamusta johtuen saamme kuin saammekin telttapaikan Capitol Reefin kansallispuistosta, vaikka ajomatka viekin kolmisen tuntia huoltoasemasuihkun kera. Olemme jo lanseeranneet juttusarjan ”Kaikennäkenyt kansallispuistokävijä liikuttuu”, joka ei petä. Capitol Reef tarjoaa huimia kivimuodostelmia (yllättävää, eikö?) ja Fruitan hämmästyttävän hedelmäpuulehdon kuivuuden keskellä.

Kansallispuiston laakso on tyyppiesimerkki monokliinistä, painuneesta vajoamasta, jonka toinen laita kohoaa jyrkästi. Tuloksena on mitä ihmeellisempiä muodostelmia ja outo vinous: näyttää kuin maisema olisi koko ajan kallellaan. Keskellä virtaa joki, joka luo erinomaiset olosuhteet ruoan kasvattamiselle. Muinaisten intiaaniasutusten jälkeen pieni mormonipioneeriyhteisö asettui tänne, ja hedelmäpuut voivat yhä hyvin. Intiaanit jättivät jälkeensä kalliomaalauksia sekä kastelukanavien pohjat; mormoniasutuksesta on jäljellä muutama museoitu talo.

Jokaisesta kansallispuistosta ja niiden historiasta voisi kertoa muutaman blogin verran; tiivistys on karua. Capitol Reefissä ajamme yhtä matkan kapeimmista teistä, joka kiemurtelee kapenevan rotkon pohjalla. Perillä odottaa loistava vaellusmaasto. Polut vievät kahteen suuntaan: jatkuva kiipeäminen Kultainen valtaistuin-vuoren luo on koko matkan kuumin osuus, mutta loistava kävely. Vastaan tulee kaksi ihmistä; ja kun myöhemmin kuljemme parkkipaikalta toiseen suuntaan helpompaa polkua, on luku 58 (M laski). Vähähiuksinen pääni on lähellä ylikuumeta varotoimenpiteistä huolimatta, ja vettä kuluu litratolkulla. (Vakiovarusteena autossa on oltava iso kanisteri.)

Illalla makaamme raukeina Fruitan nurmella; joki solisee taustalla, ja kohta havahdumme kolmen kauriin läsnäoloon; ne syövät nurmea kymmenen metrin päässä. Aurinko laskee, kuu nousee, ja punaiset jylhät rinteet palavat hitaasti hohtaviksi kekäleiksi ennen lempeää pimeyttä.

Kuvat ovat katsottavissa tästä.

Road trip 4: Grand Teton - Utah

2011-05-22T07:10:00.000+03:00

.
Aamulla pyyhimme märkää lunta auton tuulilasista. Kevään tulo vie aikansa vuoristossa.

Päivä 9: Grand Teton

Aivan Yellowstonen vieressä on toinen kansallispuisto, paljon vähemmän ulkomailla tunnettu Grand Teton. National Geographicin lukijoille ovat tuttuja hämmentävät kuvat tasangolta suoraan kohoavasta huimasta vuoristosta. Valkohuiput nousevat korkeuksiin vaaleansinisen järven takana.

Niin ne nytkin nousevat, mutta maisema on täysin valkoharmaa. Vuorilla on pilvet päässä, ja kauloillakin; ja ne pysyvät vaatetettuina molempien päivien ajan, jotka vietämme puiston alueella ja Jacksonin sympaattisessa kylässä.

Kesällä Yellowstonesta pääsee suoraan Tetoniin, mutta nyt tie on suljettu, ja joudumme kiertämään Idahon kautta. Maisemat ovat kuitenkin mainiot myös siellä: perunoistaan tunnettu osavaltio on karun kaunis. (Joku sanoisi ehkä pelkästään, että karu.) Matkapäivä on sunnuntai; mietimme messuun menemistä, mutta matkalle osuu vain Missouri-synodin luterilainen kirkko. Onhan se surkeaa, että kynnys mennä katoliseen jumalanpalvelukseen on pienempi kuin erittäin tiukkapipoiseen luterilaiseen. (Missourin väki ei laske toisten luterilaisten kirkkojen väkeä ehtoollispöytään, esimerkiksi.)

Scenic Byway, tien luokitus, jota tulemme näkemään matkalla paljon, vie meidät tällä kertaa Tetonin vuorisolaan. Huima paikka, etenkin räntäsateessa ja kesärenkailla. Kymmenen asteen mäet ovat aika jyrkkiä, vaikka luku saattaa kuulostaa pieneltä.

Tetonin kierros on valkeanharmaa. Pari pientä puukappelia, suuret kinokset, aavistus vuorten jylhyydestä, opaskeskusten intiaanitaiteen näyttely sekä esittelyvideo; päivä sulautuu leppeään sateeseen.

Päivä 10. Jackson

Huilauspäivä: lepoa, valokuvien lataamista, viestejä ystäville. Aamupäivällä National Museum of Wildlife Art: arkkitehtuuriltaan komea rakennus, joka kerrankin sulautuu maisemaan. Paljon erittäin komeita eläintauluja, ja sangen kiinnostavia ympäristökasvatuksellisia metodeja sekä ideoita.

Iltapäivällä alkaa taas räntäsade, ja vuoraudumme Antler-motellin lämpöön sekä myöhemmin elokuvateatteriin. Win Win on sympaattinen pienen profiilin elokuva: Paul Giamatti loistaa jälleen, mutta suurimman huomion kerää erinomaisesti painijanuorukaista (!) esittävä poika.

Päivä 11. Jackson – Lava Hot Springs – Salt Lake City

Pitkähkö ajopäivä, räntäsateesta kevään kukkaloistoon. Vuoriston ylitys on tällä kertaa Tetonin solaa huomattavasti helpompi. Pienempi tie vie Soda Springsiin ja tarjoaa jälleen yllätyksiä: valtavat valkeat ylängöt, joita tulvavesijärvet täplittävät. Asutusta vain hyvin harvoin, samoin liikennettä.

Lava Hot Springs tarjoaa autuaita kuumia kylpyjä: vesi tulee luonnonlähteestä, ja tarjolla on neljä eri lämpöistä allasta. Niistä ”viilein” on sekin meille hyvin tarpeeksi lämmin. Selkä ja hartiat nauttivat erityisesti.

Salt Lake City on pitkän laakson päässä, jonne johtaa tasainen asutus sekä suuri moottoritie. Vuoriston rauhan jälkeen on aika karua ajaa kahdeksankaistaista vilkasta baanaa. Stressaavaa. Pelastaudumme mormonipyhäkön rauhaan, joka on ristiriitaista. Temppelialue on järjestyksen ja siisteyden prototyyppi, jota täplittävät mielettömät kukkaistutukset ja (yli-)innokkaat naisoppaat. Räntäsateen jälkeen väriloisto iskee.

Utahia hallitsee mormoniperintö. Siihen on jotenkin vaikea suhtautua. Yhtäältä kaikkia vastuullisia elämäntapoja kohtaan herää vahva kunnioitus. Toisaalta mormoneilla on perinteiseen kristinuskoon nähden niin outoja juttuja, että niihin on hankala sopeutua. Mormonit eivät ole aivan vieraan uskonnon edustajia: mutta ei heitä voi nähdä samankaan uskonnon edustajina. Suosittelen mormonitemppelin vieraskeskuksessa käymistä, ei jätä kylmäksi.

Suuri suolajärvi on karu paikka: sen rannoilla ei pitkään viihdy. Ekosysteemi on planeetan erikoisimpia. Seikkailemme lähiöiden halki Sandyn esikaupunkialueelle, josta netti löysi erinomaisen huokean ja silti tasokkaan majoituksen. Vuoret kohoavat mahtavina kaupunkilaakson takana, ja laakson toisella puolella: auringonlasku värjää ne entistä ylevimmiksi.

Yellowstone 2

2011-05-18T07:08:00.003+03:00

(Road trip 3)

Juoksemalla biisonia pakoon ja muita elämyksiä Yellowstonen vuoristolaaksoja vaellettaessa.

Päivä 6. Rescue Creek, Mammoth, Boiling River

Useimmat kansallispuiston polut ovat vielä liiaksi lumen vallassa, mutta Mammothin läheiset toimivat jo. Rescue Creekin reitti tarjoaa ensin alavia vuoristoniittyjä ja paljon kauriita, kunnes se kaartaa upean monivärisen jokikanjonin luota jyrkkään ylämäkeen kapeassa kurussa. Korkeus laittaa puuskuttamaan: korkeanpaikan leirit ymmärtää nyt paremmin.

Ylhäällä odottaa upea lounasmaasto suojaisassa laaksossa. Yleensä biisonit eivät välitä autoistakaan mitään: nyt kaksi puhvelia ja lapsensa häiriintyvät meistä jo kahdensadan metrin päästä, ja jolkottelevat reittiä eteenpäin. Maikki pälyilee lounaan ajan ympärilleen, totean, ettei huolta ole; mutta kuinka ollakaan, kahvia juodessa ilmestyy horisonttiin iso biisoni.

Rakennamme skenaarion jälkeenpäin. Isä-puhveli löhöili kaikessa rauhassa nurmella, kun vaimonsa sekä jälkikasvu äkkiä hölkkäävät laaksosta. ”Isi, isi! Ihmiset häiriköi!”, lapset valittavat. ”Noh, noh. Ei niistä yleensä mitään vaaraa ole ollut enää isoisän ajoista lähtien”, isäpuhveli toteaa. ”Ukko! Tee jotain! Perhettäsi säikytellään!”, nootittaa vaimopuhveli, ja mitäs ukko muuta voi kuin lähteä vähän ärsyyntyneenä jolkottelemaan…

Jos olet tuulen alla ja biisoni ei kuule huutoasi, ja jolkottelee suoraan sinua kohti, on olemassa hyvä ratkaisu: hölkkä takaisinpäin. Laakson alaosassa näemme sen vielä tulevan samaan suuntaan, mutta kapeassa kurussa siitä ei näy enää vilaustakaan. (Todennäköisesti se ei edes todellisuudessa havainnut meitä, sattui vain tulemaan pitkään kohti kapeahkossa laaksossa.)

Mammothin käsittämättömän väriset kiviterassit loistavat iltapäivän kirkkaudessa, ja tarjoavat paluumatkalle vielä uintimahdollisuudenkin: kuumat vedet valuvat Gardiner-jokeen, luoden ideaalit olosuhteet luonnonmukaiselle kuumalle kylvylle. Suloista.

Päivä 7. Norris, Canyon, Lake Yellowstone

Majapaikan vaihto, ja sitä ennen pitkähkö ajelu puiston keski- ja koillisosassa. Maantie Yhdysvaltojen suurimmalle ylänköjärvelle on avattu juuri tänään, ja hyödynnämme toki mahdollisuuden. Tien myöhäisen avaamisajankohdan ymmärtää hyvin, kun ajaa sitä: lumivallit ovat parhaimmillaan kolmimetrisiä!

Yellowstone on niin täynnä ihmeitä, että edes neljän siellä vietetyn päivän tarkempi raportointi veisi kokonaisen sarjan blogeja. Joudun tiivistämään, ja toteamaan, että Norrisin geoterminen kenttä on erikoinen paikka: höyryävä ja värikäs laakso. Kanjonialueen kuuluisin paikka on Lower Falls – vesiputouksesta alkava hyvin jyrkkä ja värikäs rotko: lumi täplittää sitä ja korostaa muotoja sekä värejä entisestään. Vaikuttavaa.

Järvi on suuri ja rauhallinen, ja yhä paksusti jäässä, vaikka kuumat lähteet sulattavat pieniä kaistaleita rannoilta. Visitor Center on avattu tänään, ja kuten niin monessa paikassa matkallamme, uudet työntekijät ovat vielä hellyttävän innostuneita ja osaamattomia. Kahvit ja niiden maksaminen järjestyvät aikanaan; vapaaehtoisten määrä on erittäin arvostettava piirre näissä paikoissa. Maikki miettii eläkekesän viettämistä yellowstonelaisessa opaskeskuksessa.

Päivä 8. Geysir Basin

Nyt on nähty yli puolet maailman geysireistä, kun lasketaan Islanti ja tämä valtava geysirkenttä yhteen. Muir toteaa esseessään Yellowstonesta, että on kuin luonto olisi kerännyt aarteensa yhteen paikkaan, aarrekammioon, esiteltäväksi. On kaiken värisiä kiviä, altaita, vuoriakin; vesisuihkuja, höyrysuihkuja, mutasuihkuja; ympärillä aina eläinten ja kasvien rikkaus.

Yellowstonen geysir-kenttien tutkimiseen menee hyvinkin täysi päivä, etenkin jos haluaa kävellä niiden keskellä. Pyhän huolettomuuden matkalaisille käy jälleen hyvin: tihkusateen keskeltä purkautuu ensin jyhkeä Castle-geysir, sitten Grand (maailman suurin ennustettavissa oleva) ja vielä kohta Riverside, joka suihkuttaa vetensä valokuvauksellisesti joen ylle. Viheltelemme karhuille ja ihastelemme lammikoiden upeita väriskaaloja, lähes yksin: on kohtalaisen varhainen aamu, ja muutenkin turisteista suurin osa jää vain Old Faithfulin luo.

Grand Prismatic on parhaimmillaan kukkulalta tai ilmasta; mutta kumpikaan ei ole vaihtoehto, kun kukkulan polku on suljettu karhukauden vuoksi. Jotain käsitystä sen mahtavuudesta saa viereltäkin, jossa toinen lammikko kastelee meidät höyryillään.

Vaikea näitä näkyjä on kuvailla: valokuvista saatte jotain käsitystä. Toukokuun alkua voi suositella Yellowstonen-kävijöille: on ihanaa, kun tiet eivät ole täysiä.

Yellowstone

2011-05-15T12:16:00.003+03:00

(Road trip II)

Yellowstonea on vaikea kuvailla: se on niin ihmeellinen paikka. Melkein sanoisin, että sen tarkempi kuvaus on mahdotonta – ellemme olisi juuri lukeneet John Muirin vanhaa ja mahtavaa esseetä tästä kansallispuistojen äidistä.

Päivä 5: Mammoth – Tower-Roosevelt – Cooke City ja takaisin

Rooseveltin valtava kivikaari vie puiston sisään, biisoneiden keskelle, jylhää jokilaaksoa ylös. Keväällä lumi kirkastaa vuorenrinteet, jotka ympäröivät ylänköä; auringossa ne hohtavat jumalallisina.

Mammoth Hot Springs on yksi puiston päätaajamista, ja samalla ihmeistä. Koko Yellowstone on valtava vulkaaninen lämpöpesä; itse asiassa puiston alla on suunnaton tulivuori, jonka purkauksista voi lukea lisää Bill Brysonin loistavasta Lyhyt historia lähes kaikesta – kirjasta.

Mammothissa vulkaaninen toiminta saa aikaan kuumia lähteitä, joista vesi valuu tasaisia terasseja pitkin – samalla synnyttäen nuo terassit! Veden mukana kulkeutuvat mineraalit muodostavat uutta maata, ja erilaiset bakteerit värjäävät maastoa entisestään. Jopa Islannin-kävijälle paikka on ihmeellinen.

Yellowstonen ydintä kiertää kahdeksikon muotoinen tieverkko, jolle pääsee kesäaikaan viittä eri reittiä. Nyt keväällä tieverkko on aluksi E-kirjaimen muotoinen, ja sisäänkäynneistä on vain kaksi auki. Ensimmäisenä päivänä ajamme Mammothista Cooke Cityyn, eli E-kirjaimen yläviivaa.

Maisemat ovat käytännössä sanoinkuvaamattomat, ja eläinten määrä on hämmentävä. Vaellamme yhdellä ensi pysähdyksistä puoli kilometriä Wraith Falls – vesiputoukselle, ja matkalla näemme sekä vikkeliä pika-piennisäkkäitä että keltavatsaisen murmelin. Viheltelemme mennessämme: karhut ovat aktiivisimmillaan kevätaikana. Paluumatkalla huomaan polulla karhunjäljet, ja yritän valokuvata ne vaivihkaa niin ettei Maikki huomaa…

Onhan karhuja Suomessakin, mutta täällä paljon enemmän. Silti perusta on sama, ja pätee myös susiin: kun pidät ääntä kulkiessasi, kaikki on hyvin. Mahdollisuus kohdata loppunsa karhun tai suden toimesta on valovuosia pienempi kuin liikenneonnettomuuden riski.

Ylängön näköalapaikalla kuluu kymmenen minuuttia paikallaan, maisemaa sulatellessa. Lumi korostaa piirteitä: kevät tuo tiettyjä kulkemisvaikeuksia, mutta palkitsee kävijän kauneudella sekä rauhallisuudella. Kesällä puistossa on tuhansia ja tuhansia kävijöitä päivässä: jonossa ajamisen sijaan köröttelemme nyt lähes autioilla teillä.

Retkilounas Tower-Rooseveltin Ranger-aseman pihapöydällä, ja jalkautumaan. Tie kuuluisille Tower-putouksille on vielä suljettu, muttei kävelijöiltä. Ylämäki hengästyttää; yli kahden kilometrin korkeus tekee tehtävänsä. Kirkkaat hanget kimmeltävät tien molemmin puolin. Viheltely hengästyttää ylängön ylämäessä; ja silti sitä haluaa tehdä, etenkin kun tien vierellä on iso joukko karhun kaarnaamia puita.

Harjanteen päällä odottaa palkinto: uskomaton maisema keltaiseen jokikanjoniin, jota kuumat lähteet rikastuttavat. Kuin kaiken huipuksi amerikan sääksi (osprey) liitelee korkealla kanjonin yllä, ja tekee huiman syöksyn kohti korppeja, joiden kanssa sillä näyttää olevan kränää.

Putoukset ovat korkeat, kapeat ja jäiset; niiden yllä kohoaa lohkeileva basalttirinne, jonka maanvyörymiä kauhakuormaaja siivoaa.

Palattuamme jatkamme autolla kohti koillista, ohitse villieläinten laumojen ja kirkkaan valkoisen jokilaakson. Edessä auto hidastaa, ja kohta näemme syyn: kojootti jolkottelee tiellä (ensin luulemme sitä sudeksi). Näytösluonteisesti se metsästää tien laidasta piennisäkkään ja myhäilee tyytyväisenä saalis suussaan.

Jyrkän nousun Cooke Cityyn jälkeen selviää, miksi Beartooth Highwayn sisäänkäynti on vielä suljettu: lunta on naurettava määrä. Talojen julkisivuja ei näe. Vuoret nousevat ympärillä kuin pilvenpiirtäjät.

Silmät kauneudesta raukeina ajamme takaisin: ja loppuiltapäivän himmeässä valossa näemme edellä olevan auton pysähtyvän – ja kyllä, karhun metsänlaidassa, alle sadan metrin päässä. Luonto tarjoaa jälkiruoan jälkiruoan päälle.

Lisää kuvia luvassa myöhemmin.

Road trip 1

2011-05-09T19:42:00.006+03:00

.
Matkan luonne: Once in a Lifetime.
Kohde: Länsi-Yhdysvaltojen kansallispuistot.
Reitti: Chicago – Yellowstone – kanjonialue – LA – Yosemite.

Päivä 1: Chicago – Minneapolis.

Kuudelta ylös ja arkistoon, skannaamaan viimeisiä dokumentteja. Kolme ja puoli kuukautta on loppujen lopuksi lyhyt aika, jos käsillä on valtavasti hyvää aineistoa. Maikki siivoaa tehokkaasti kämpän ja vie ylijääneet ruoat naapuriin. Ripein askelin rinkat ja nyssykät käsissä käymme taksiin: naapurit lainasivat teltan ja makuupussit, mutta ne eivät ole oikein vaelluskokoa.

Greyhound on monesta syystä oiva valinta. Yritämme lentää mahdollisimman vähän, ympäristövaikutusten vuoksi – kahdella tapaa. Hiilidioksidipäästöjen vähentämiseksi ja ympäristön havainnoinnin mahdollistamiseksi. Annamme ympäristön vaikuttaa. Greyhound on kaiken lisäksi usein todella halpa, istuimet ovat tilavia, ja tällä ensimmäisellä linjalla on sähköpistokkeet ja nettiyhteys.

Halkaisemme Wisconsinin. Alavaa. Viimeistelen kirjan englanninkielisen näyteversion, ennen sähköpostin sulkemista pitkäksi ajaksi. Milwaukeen suuret sillat, Wisconsin-joen kuru, suuret maatilat. Tienvarsikyltit kertovat Amerikan nykytilasta: ”Hallitus valehtelee”, ”Minä pidän aseeni” ja ”Pysäyttäkää Obama-sosialismi”. Ystäväpiirimme Amerikassa on painottunut niin paljon korkeakoulutettuun demokraattiväestöön, että toinen puoli maasta hämmentää.

Päivä 2: Minneapolis.

Ystävien ystävät ottavat hyvin vastaan. Yksi on United Church of Christin pastori, toinen luterilainen ’pappiskokelas’. Matkalla kirkolle saamme kyydin Mississippin varteen, jossa on aamuseitsemältä jo kahvila avoinna.

Vaellamme joenvarren puistoa etelään hyytävässä tuulessa. Välillä satelee lumihiutaleita. Joki on jo nyt hyvin laaja, ja sille poikkeuksellisesti jyrkkien rinteiden reunustama. Jokusen kilometrin päässä odottavat Minnehahan putoukset: isohkon kaupungin keskellä saa mainion vaellusreitin.

Ripeä kävely vie Eliel Saarisen suunnittelemaan Christ Churchiin jumalanpalvelukseen. Seurakunnassa on suomen kieltä opetteleva ryhmä, ja vielä muutama suomalaisidentiteetin omaava jäsen. Sattumoisin kuukauden ensimmäisenä sunnuntaina on ilmainen arkkitehtuuriopastuskierros, jolle liitymme mainelaisen arkkitehtiryhmän kanssa. Juuri edellisellä viikolla olen lueskellut Sittlerin puheita Kansallisen kirkkojen komitean Usko ja taide- työryhmän kokouksista tässä kirkossa 1950-luvulla, enkä malta olla välillä kommentoimatta Saarisen, Sittlerin ja kirkkoarkkitehtuurin suhdetta.

Suun avaaminen kannattaa: päädymme lounaalle ja mainiolle kaupunkikierrokselle arkkitehtioppaan kanssa. Datsun hyrisee uskollisesti ympäri Minneapolista. Mainelaiset ovat kiinnostuneita arkkitehtuurista ja teologiasta, ja kutsuvat oppaan sekä meidät mukaan tilaamalleen kierrokselle Frank Lloyd Wrightin suunnittelemaan yksityistaloon. Not bad.

Päivä 3: Minneapolis-Bismarck-Medora.

Hyvästit mainiolle isäntäväelle ja toisella Greyhoundilla Minnesotan halki. Alavaa, alavaa, ja Fargossa tapahtuvan bussinvaihdon jälkeen vielä avarampaa. Pohjois-Dakota on yllättävän kaunista; kuten on sanottu, missä näkee vähiten, näkee eniten.

Länsi-Yhdysvaltoja on mahdotonta kiertää ilman omaa autoa tai ryhmäturistibussia. Koska jälkimmäinen ei ole varsinaisesti vaihtoehto, siirrymme Nissan Versaan. Automaattivaihteiden kesyttämiseen on hyvää aikaa viivasuorilla teillä. Heti Bismarckin jälkeen maasto alkaa kohoilla, ja muuttuu vielä kauniimmaksi. Näköala jatkuu silmänkantamattomiin karuilla kukkuloilla, eikä asutusta ole juuri missään.

Belfieldin majapaikat ovat täynnä öljynporausväkeä, ja olemme pakotetut jatkamaan matkaa. Jälleen heti taajaman jälkeen maasto muuttuu äkisti: kaikkialla on lumilaikkuja, ja rinteet ovat entistä jylhempiä. Pohjoinen Badlands iskeytyy tajuntaamme auringonlaskun sävyissä. Medoran lännenkylästä löytyy vielä muutama huone.

Päivä 4: Theodore Roosevelt NP – Yellowstone

Teddyn kansallispuisto (NP) pääsee yllättämään. Preeriakoirien kaupungit ovat tiheintä asutusta seudulla. Biisonit ovat vallanneet näköalapaikan: niiden valtavat ruhot kohoavat kuin siirtolohkareet maisemasta. Hirvaseläimet vaeltelevat jylhillä rinteillä, jotka lumi tekee vielä kauniimmaksi. Suurin osa puiston teistä on suljettu lumen vuoksi, mutta parin tunnin ajelu ja kävely riittää vaikuttumiseen.

Pitkä ajopäivä, kenties matkan pisin. Tie kohoaa ja kohoaa kohti osavaltioiden rajaa. Lunta ja tulvalampia. Montanassa alkaa alamäki, lumi katoaa ja naudat ilmestyvät: ne täplittävät maisemaa satojen kilometrien ajan. Jylhät kellertävät kalliorinteet reunustavat tietä, ja Yellowstone-joen vastarannalla kohoavat värikkäät kukkulat.

Kuljemme osittain Zen ja moottoripyörän kunnossapito – kirjan reittiä. Kaikista vuoristoisimmat sisääntuloreitit Yellowstoneen jäävät haaveeksi; lunta on vielä metritolkulla yläsolissa. Talvi on ollut täälläkin lumisin yli kymmeneen vuoteen.

Lounas Miles Cityn kiinalaisessa, market-ostokset Billingsissä. Yhtäkkiä kalliovuoret iskeytyvät horisonttiin: ovatko ne pilviä vai lumisia vuoria? Erityisen vaikutuksen tekee Crazy Mountains – vuorijono, joka kimmeltää edessä valkokirkkaudessaan.

Iltaruokaa Livingstonissa, ja kilpaa hämärän kanssa ylös Paradise Valleyn laaksoa kohti Yellowstonea. Parikymmentä minuuttia joudumme ajamaan tummemmassa hämärässä, mikä on kuin tietokonepelin loppuvihollinen ennen seuraavalle tasolle pääsemistä. Väistämme biisonit ja kauriit, ja tähtien syttyessä pysäköimme helpottuneina Gardinerin pieneen vuoristokylään.

Katso lisää kuvia tästä linkistä.

Go west

2011-05-05T08:00:00.001+03:00

Tätä lukiessasi meidän pitäisi olla Yellowstonen ylängöllä. Pitkä taival pölyisten arkistojen kätköissä ja Chicagon tuulisilla kaduilla on vaihtunut John Muirin maisemiin.

Elämää on yleensäkin vaikea summata, ja erityisen rikkaita jaksoja vielä vaikeampaa. Paljon riittää sulateltavaa tästä keväästä. Päällimmäisenä on kiitollisuus.

Yhä enemmän hahmotan elämää pyhiinvaelluksena. Kohti uusia lähtöjä ja tuloja; yritän kirjoittaa matkalta jostain kohtaa, mutta suurimmaksi osaksi olemme elektroniikasta hivenen kauempana. Psalmi 121 tarjoaa korvaavaa luettavaa. Voikaa hyvin.

Amerikan pääsiäinen

2011-04-29T06:21:00.001+03:00

Pääsiäisillan jumalanpalveluksessa kuuluu äänekäs loiskahdus, vaikka vauvat eivät ole vielä lähelläkään vettä. Syy selviää pian: pastori ja kynttilänkantajat astuivat juuri laajaan kastealtaaseen.

Augustana-seurakunnan luterilainen jumalanpalveluselämä on asteen korkeakirkollisempaa kuin keskiverrossa suomalaisessa tuomiokirkossa; mutta olennaista on, että toimitsijat tietävät mitä tekevät, ja ovat olemuksellaan mukana. Pääsiäisenä ollaan iloisia!

Viime keväänä vietimme Unkarin luterilaisten kanssa pääsiäistä, tänä vuonna amerikkalaisten. Mielenkiintoista. Augustanan, LSTC:n lähikirkon, kolmipäiväinen perinne keskittyi iltoihin. Huipentumana oli alussa mainittu vigilia. Aloitus nuotion luota sisäpihalta, siirtymä oppilaitoksen kappeliin ja siellä kasteeseen valmistava liturgia: kahdeksan Vanhan testamentin lukukappaletta ja jokaiseen vastauksena eri tavoin laulettu psalmi! Pitäisi joskus tuoda joku rippikoululainen tänne, niin ei kuuluisi enää mutinaa messun pituudesta Suomessa.

Vajaan kahden tunnin päästä päästiin kastamaan, ja kahden vauvan liityttyä iloisesti seurakuntaan vaihdettiin jälleen paikkaa: kulkue vei ”meren” eli vilkkaan 55th Streetin yli kirkolle varsinaiseen ehtoollispalvelukseen. Vigilia alkoi iltakahdeksalta, osa juhlijoista poistui ruokasalista kuulemma kahdelta yöllä (messu loppui yhdeltätoista); kaiken kaikkiaan ortodoksisin luterilainen pääsiäispalvelus, jossa olemme olleet. Kristus ylösnousi!

East Coast

2011-04-22T02:26:00.001+03:00

Mitä New Yorkin keväästä jää mieleen? Valtavina kukkivat hedelmäpuut, vuolas ihmisvirta ja ystävälliset oppaat.

Joseph Sittlerin elämäntyön tutkimisessa on puolensa. Miehen vanhat ystävät arvostavat häntä ja hänestä tehtävää tutkimusta sen verran paljon, että avaavat kotiensa ovia tuntemattomille suomalaisille. Ja jos emännän aviomies on veksillologisti, voi majapaikan seinässä odottaa Suomen lippu!

Paljon ehtii tapahtua viikossa, kuten päivässäkin. Metropolitan Museum of Artin kokoelmat eivät häpeä etenkään impressionistien osalta Euroopan parhaiden rinnalla. Huoneet täynnä Renoirin, Monet’n ja Van Goghin maalauksia lumoavat. Itselleni suuren lisän tekevät Constablen ja Friedrichin koulukunnan maisemamaalaukset, joita myös riittää; ja Kuindzin sekä Sohlbergin yhdenkin taulun sisällyttäminen on mukava kumarrus pohjolan suuntaan.

Bussi vie Bronxin halki rannikkoa pitkin Bostoniin, jossa seuraavat ystävälliset majoittajat odottavat. Harvoin pääsee keskustelemaan yhtä tasokkaasti kristinuskon ja luonnon suhteesta kuin Paul Santmiren kanssa. Pitkän elämäntyön tehnyt mies on myös Sittlerin perinteen keskeinen jatkaja ja erittäin jämäkkä akateeminen tutkija, jonka elämäntyöstä yritän syksyllä julkaista erillisen artikkelin ennen väitöskirjani käsittelyä hänestä.

Resurrection Lutheran Church on viehättävä sekoitus kaikkia kansankerroksia ja liturgian muotoja. Suurena haasteena on rahojen kerääminen kirkon katon korjaamiseen. Eläköityneet teologian professorit johtavat varainkeräystä hyvin vaihtelevan varallisuuden väen keskuudessa.

Bostonia on kutsuttu Yhdysvaltojen eurooppalaisimmaksi kaupungiksi, eikä arvio ole vääränsuuntainen. Piristävää. Jos haluaa lisäsäpinää vierailuunsa, voi saapua kaupunkiin juuri Patriot’s Dayn sekä Maratonin aikaan. Onneksi loistava suomalainen isäntäväki tarjoaa suojapaikan juoksemiselta.

Chicagossa aika juoksee, kun väkimäärä kämpässä on lisääntynyt ja tutkimusaika vähenee. Tiukkaa skannausta ja kopiointia on luvassa ennen länttä kohti lähtöä. Koetan kirjoitella toisinaan; kiitokset lukijoille ja pahoittelut ajoittaisista pidemmistä tauoista.

Kahtiajakautuneisuus

2011-04-09T03:13:00.003+03:00

Miltä näyttäisi, jos suomalaisen yliopiston aulassa olisi jaossa omat lehdet kahdelle eri puolueelle? Amerikka on hämmentävän kahtiajakautunut maa.

Sinänsä kahtiajakautuneisuus on valitettavan universaali ilmiö. Voisiko yhdeksi demokraattisen yhteiskunnan tavoitteeksi määritellä kahtiajakautuneisuuden vastustamisen? Sillä siitä ei nähdäkseni seuraa yleensä mitään hyvää.

Amerikassa seurauksena on ollut, että politiikan ulkopuolisia asioitakin liian helposti määritellään puoluekannan rajojen mukaan. Esimerkiksi ympäristönsuojelu on pyritty luokittelemaan demokraattien hömpötykseksi, ja republikaanien tukemat mediat levittävät säännöllisesti tietoa siitä, kuinka ilmastonmuutos ei ole ollenkaan niin vakava juttu kuin uskotellaan.

LSTC-opinahjo on tunnettu ympäristötoiminnastaan, mutta täälläkin jopa Future of Creation – ekoteologialuennoilla kohtaa ilmastoskeptikkoja. Sinänsä on erinomaista, että eri mieltä olevat osallistuvat kurssille: mutta on se hämmentävää, kun joku esittää vähän vihaisena argumentin, kuinka ”jäätiköt ovat aina ennenkin sulaneet ja jäätyneet uudestaan”.

Suomen kolmipuoluejärjestelmä, joka on mielenkiintoisessa asemassa näissä vaaleissa, on sentään ollut mielestäni parempi vaihtoehto kuin kaksijakoisuus – vaikka hintana on ollutkin niin suuri samankaltaisuus, että esimerkiksi nuorten on ollut vaikea tunnistaa puolueiden eroja ja kiinnostua valitsemaan omansa.
-*-
Hyde Parkin yliopistoalueen useassa kirkossa on ulkoseinässä sateenkaarilippu. Luterilaisessa Augustana-kirkossa ei, mutta messun käsiohjelman lopussa lukee, kuinka seurakunnan linja on avoin: kaikki ovat tervetulleita, sukupuolisesta suuntautuneisuudesta riippumatta.

Amerikan luterilaiset ovat kahtiajakautuneita homoseksuaalisuuskysymyksen vuoksi. Ja kun tilanteeseen lisätään maan yleinen kahtiajakoisuustaipumus, on seurauksena helposti ajattelutapa, jonka mukaan vastapuoli on kaikessa muussakin väärässä. Osa seurakunnista on jo eronnut ELCA:sta, pääkirkosta. Amerikassa se on fyysisesti helpompaa, kun väki on muutenkin tottunut itse maksamaan seurakuntansa kulut.

Myös luterilaisuudessa on Suomessa vallinnut ”yhteys moneudessa”, mutta moni kyseenalaistaa sen nyt. Itse ajattelen ja uskon vahvasti, että eri organisaatioihin ja rakennuksiin eristäytyminen kasvattaa niin paljon ennakkoluuloja, että se on vaarallinen tie. Kun identiteetti alkaa muodostua siitä, että ”olemme tällaisia, koska emme ole tuollaisia”, on yhteyden löytäminen sangen vaikeaa.

Yhteys vaatii tahtoa. Se vaatii toisten kunnioittamista. Jos nämä eivät toteudu käytännön teoissa, ollaan vakavien ongelmien edessä. Nykytilanne haastaa meidät jokaisen: miten suhtaudumme niihin, jotka ovat aivan eri mieltä kuin me? Miten voimme rajoittaa toimiamme niin, että seuraamme periaatteitamme, muttemme runno toisiamme?

Kirjoitin tästä homoseksuaalikeskusteluun liittyen Kotimaa-lehden mielipidepalstalle. Kirjoitus on luettavissa Kenenkirkko? – blogissa, jos haluat tutustua.

Kamalat uutiset?

2011-03-24T17:40:00.003+02:00

It is difficult
to get the news from poems
yet men die miserably every day
for lack
of what is found there.

- William Carlos Williams

Katastrofaalisista uutisista tulee mieleen mummo. Vanhusten kodit ovat perusolemukseltaan hiljaisia: mutta päivällä tunneittain iskee ääniaalto. Radiouutiset. ”Voi kamala, mitä on taas sattunut!” Illalla tunneittain iskee kuva- ja ääniaalto. Televisiouutiset. ”Voi kauhia!”

Nykymaailmassa on vaikea elää eettisesti, jos ei seuraa lainkaan uutisia. Toimittajat tekevät olennaisen tärkeää työtä seuratessaan, mitä maailmassa tapahtuu. Mutta nykymaailmassa on vaikea elää eettisesti myös, jos koko ajan seuraa uutisia. Huonojen uutisten tulva voi turruttaa. Asiat menettävät mittasuhteensa, jos ne iskeytyvät kollektiiviseen tajuntaan tunneittain.

Tämä ei ole mitenkään yksinkertainen asia. Mutta väitän ja omasta kokemuksesta tiedän, että on mahdollista luoda järkevämpi ja hyvinvoivampi suhde uutisiin. Itselleni tämä on tarkoittanut kolmea asiaa.

1) Ensiksi, omatoimista uutisten seuraamisen rajoittamista. Yleensä muutama kerta päivässä riittää. (Toki on ammatteja, joissa tilanne on toinen. Mutta harvassa ammatissa todella tarvitsee seurata tunneittain.)

2) Toiseksi, samanaikaista ”henkilökohtaisen auttamissuunnitelman” tekemistä. On keinoja auttaa niitä ihmisiä, joiden kärsimys iskeytyy uutisvirrasta tietoisuuteemme. Kukaan yksittäinen ihminen ei voi auttaa heitä kaikkia: mutta jokainen ihminen voi tehdä paljon. Itselleni (enkä halua nostaa itseäni miksikään sankarilliseksi esimerkiksi, sillä sitä en ole, vaan tahdon ainoastaan kertoa oman tieni) tämä on tarkoittanut seuraavia asioita:

- säännöllistä lahjoittamista kansainvälisen solidaarisuuden järjestöille (esim. www.kua.fi)

- hyvää tekevien järjestöjen jäsenyyttä, sekä kotimaisten että kansainvälisten. Vähintä mitä voi tehdä, on tukea pienellä jäsenmaksullaan niitä ihmisiä, jotka auttavat tärkeissä asioissa.

- mikrolainojen välittämistä kehitysmaiden pienyrityksille, ja tämän pääoman asteittaista kasvattamista. Pienten lainojen avulla ihmiset kykenevät auttamaan itse itseään, luomaan hyvinvointia ja toivoa yhteisöihinsä. (esim. www.kiva.org)

- ennen kaikkea aktiivisuutta tai vähintään osallisuutta omassa lähiyhteisössä, mikä tämän muoto sitten onkaan. Tästä riippuvat sellaiset asiat kuten demokratia, seurakunta ja viime kädessä omakin hyvinvointi. Hyvin moni asia olisi Suomessakin paremmin, jos ihmiset kokisivat kuuluvansa yhteisöön.

3) Kolmanneksi, uutisten rajoittaminen on merkinnyt suurempaa hyvinvointia. Aamut alkavat paremmin runoilla kuin katastrofaalisilla uutisilla.

Luterilaisena kristittynä maailmankatsomukseni perustuu ihmisen samanaikaiseen hyvyyteen ja pahuuteen, ja ennen kaikkea Jumalan hyvyyteen. Meidän on tehtävä voitavamme: mutta tehtävämme ei ole masentua kaikesta maailman pahuudesta.

Jos seuraamme vain koottuja havaintoja ihmisten pahuudesta eri puolilta maailmaa, masennumme, ja unohdamme elämän toisen puolen: kaiken sen ilon, onnen ja kauneuden, joka ihmisten elämässä tapahtuu päivittäin – jopa kärsivien ihmisten päivittäisen elämän keskellä. Maailmaa tai kärsimystä ei pidä idealisoida tai vähätellä: mutta monet hyvin köyhät ja paljon koetellut ihmiset viettävät päivänsä iloisempina kuin lukuisat vauraat länsimaalaiset.

Kristityn pohjimmainen elämänasenne on luottamus. Meitä ei ole luotu (ja lunastettu) viettämään päiviämme vain ahdistuneina.

-*-
Kirjoitin tästä aiheesta erityisesti Japanin ydintuhoon liittyen Kotimaa24:n Verkkoessee-palstalle. Tarkkaavainen lukija on kenties huomannut, että tässä blogissa yllä sanotut asiat resonoivat sekä kansainvälisten karseiden uutisten että Suomen katastrofaalisen ”homokeskustelun” kanssa. Jos seuraan surullisia uutisia tunneittain, tulen todennäköisesti surulliseksi. Jos seuraan hyvin tunnepitoista keskustelua erittäin syvälle käyvistä asioista jatkuvasti, herättää se minussa todennäköisesti suuria tunteita.

Maltilliset kirjoittavat harvoin julkisille palstoille; ja toisaalta maltilliset saattavat menettää malttinsa niiden hyvin vahvojen tunneviestien johdosta, joita etenkin internet pursuaa. Nyt tarvitaan malttia; itsehillintää, kärsivällisyyttä. Tiedän kokemuksesta, että yhteyttä on mahdollista löytää hyvinkin erilaisten ihmisten välille, jos siihen on todella tahtoa; ja jos yhdessä sovittujen pelisääntöjen kautta sitoudutaan olemaan provosoimatta – ja provosoitumatta.

Jos ei ole tahtoa ja rakkautta, ei ole kohtaamista; jos ei ole kohtaamista, ei ole ymmärrystä toisesta; jos ei ole ymmärrystä toisesta, mihin ”keskustelu” johtaa?

St. Patrick

2011-03-17T12:00:00.002+02:00

Vihreäksi värjätty joki? Kyllä, Amerikassa kaikki on mahdollista.

Irlantilaisuuden saralla jatketaan (kts. Departed). Amerikkaan saapui hyvin paljon irlantilaisia – usein kaameissa oloissa, kuollen nälkään ja tauteihin matkalla. St. Patrick’s Day on täällä iso juttu: niin iso, että siitä kannattaa näemmä tehdä kaupallisuuden ilmentymä. Mikäs sen amerikkalaisempaa? ”The business of America is business”.

Chicago-joki lilluu kirkkaanvihreänä, ihmismassat ovat pukeutuneina vihreään, kadunvarsilta voi ostaa vihreitä juomia ja apila-törpökkeitä, joessa kelluu vihreä McDonalds-vene…

Paraati on paremmalla maulla toteutettu: väkimäärä yllättää. Vaikka vauhti on ripeä, puolentoista tunnin jälkeen joukkoja virtaa yhä ohi – ja katsojat ovat siis vielä erikseen.

Pyhän Patrikin katedraali oli muuten se paikka, jossa Scorsese oli lapsena alttaripoikana. Vertaa Departed. Martyhan totesi myös, että ”elämäni on ollut elokuvia ja uskontoa. Ei muuta.”

Martylla on juuret Italiassa, mutta Irlannissa on ehkä ollut myös pakko olla uskonnollinen. Kaikesta vihreästä kauneudestaan huolimatta maan asukkaat ovat kärsineet niin paljon, ettei siitä ilman uskoa elämää suurempaan ole helpolla selvinnyt. Joku ärhäkkä vapaa-ajattelija sanoisi varmaan tähän, että juuri se uskonto on tehnyt irlantilaisista alistuneita; mutta kyllä kapinoitakin on saarella tarpeeksi yritetty, aina näihin päiviin asti.

Outo yhteys tuntuu olevan kärsimyksen ja kauneuden välillä. Menemättä tähän syvemmin totean vain, että se ilmenee ainakin musiikissa. Kovan arjen vastapainoksi kansat ovat soittaneet sydämeenkäypää musiikkia, kuten juuri irlantilaiset. Vaikka muuten kaikki kaatuisi, on vielä musiikki, toiset ihmiset, luonto ja usko.

Mieliinpainuva yhteys vallitsee myös maisemien kauneuden ja kärsimyksen välillä. Kaikista upeimmat maisemat, kuten vaikkapa Irlanti tai Islanti, ovat samalla olleet hyvin vaikeita elää asukkailleen. Ja silti erittäin rakkaita. Eikä kotimaa ole mihinkään kadonnut keskeisenä asiana nykymaailmastakaan: sitä pohjimmiltaan myös St. Patrick's Day ilmentää, kaikesta krääsästä huolimatta.

P.S. Departed-elokuvassa soinut Dropkick Murphys tarjoaa modernia äkäistä irkkumeininkiä, mutta naapuri Jason neuvoi itse asiassa vielä laadukkaamman alan yhtyeen: Flogging Molly. Suositellaan myös niille, jotka eivät Riverdancesta syty.

Tuhkakeskiviikko & Departed

2011-03-12T06:57:00.000+02:00

Elokuvateatteri, mies astuu lavalle esittelemään elokuvaa – risti otsassaan.

On ehkä hivenen vaikea kuvitella, että Suomessa yliopiston elokuvateatterissa istuttaisiin tuhkaristit otsilla. Amerikassa siihen ei kiinnitetä kummempaa huomiota. Uskonto ja sen symbolit ovat vielä osa arjen kokemusmaailmaa.

Kuinka moni suomalainen on yleensä osallistunut tuhkakeskiviikon jumalanpalvelukseen, jossa paaston alkamisen merkiksi piirretään tuhkalla risti otsaan? Tuhka on katoavaisuuden merkki: risti viittaa kuolemaan ja kilvoitteluun, mutta ennen kaikkea ylösnousemukseen. Koko paastonajassa on koko ajan läsnä kaksi puolta: juhlan odotus ja jo tapahtunut juhla. Keskittyminen pyrkii palvelemaan ihmistä.

Suomalaisissa seurakunnissa ei yleensä pidetä tuhkakeskiviikkoa tärkeänä, eikä aina oikeasti paastoakaan. Ehkä sillä on yhteys siihen, että luterilaisina ei haluta tehdä asioista numeroa eikä korostaa omia tekoja – kuten kilvoittelua paaston aikana. Ja kuitenkin tuhkaristi on juuri sellaista aisteilla havaittavaa uskonnollista kokemusta ja elämistä, jollaista moni ihminen kaipaa.

Elokuva alkaa: ”En halua olla ympäristöni tuotos. Haluan, että ympäristöni on minun tuotokseni. Vuosia sitten meillä oli kirkko. Se on tapa sanoa, että meillä oli toisemme.” Ja Gimme Shelter jyrähtää käyntiin. Anna suojapaikka. ”War, children, it’s just a shot away.”

Martin Scorcesen elokuvissa on yleensä syvä pohjavire. Ihmisen pahuus ja unelmat roiskuvat valkokankaalla. Marty mietti nuorena, ryhtyäkö papiksi vai ohjaajaksi. Välillä hän yhdistää kutsumuksia.

The Departed on hyvä esimerkki elokuvasta, jonka syväviesti jää turhan usein huomaamatta. Taide on ikiaikaisesti tarjonnut mahdollisuuksia sekä viihteellisempiin että syvempiin tulkintoihin. Parhaissa taideteoksissa on taso, johon usein hienovaraiset merkit viittaavat. Kuten taulun tai elokuvan nimi.

”The Faithful Departed.” Uskossa poisnukkuneet. Mitä tarkoittaa, että elokuvan nimi on departed? Missä ja miten sama sana toistuu leffassa? Mikä on se asetelma, jonka elokuvan alku antaa koko tarinalle?

Alku löytyy Youtubesta: voit halutessasi katsoa sen tästä. Elokuvatarjonta on ollut korkeatasoista, mutta harvoin kohtaa näin hienoja leffan aloituksia. Pääpaha, todellakin melkoinen paholaisen vertauskuva, kertoo valinnasta. Nöyrtyäkö – vai ottaako itselleen. Nuori poika käy vielä kirkossa. Kunnes hänet houkutellaan, ostetaan. Mitkä ovat ensimmäiset sanat kaupankäynnin jälkeen?

”Sinun käsiisi, Herra, annamme palvelijasi sielun. Tämän maailman silmissä hän on nyt kuollut. Anna anteeksi ne kaikki synnit, jotka hän ihmisen heikkoudessa teki.”

Ja poika sanoo: ”Aamen.” Näiden sanojen ja koko kohtauksen merkitys avautuu vasta koko elokuvan myötä.

Piru puhuu: ”Kirkko haluaa päättää sun paikkas. Polvistu, seiso, polvistu, seiso – jos sä seuraat tuollaista juttua, en mä tiedä mitä voin tehdä sun hyväkses. Mies tekee oman kohtalonsa. Kukaan ei anna sitä sulle. Sä otat sen. Non-serviam.”
”James Joyce”, näppärä poika vastaa.

”Kun sä päätät todella olla joku, sä voit olla sitä. Ne ei kerro sulle tätä kirkossa. Kun mä olin sun ikäinen, ne sanoi että meistä voi tulla joko poliiseja tai rikollisia. Nykyään mä sanon: kun sä katsot ladattua asetta – mitä eroa sillä on?”

Valinta. Identiteetti. Isähahmot. Totteleminen tai omien halujen tavoittelu, yhdistelmänä. Mikä ajaa ihmistä pohjalla? Yhä kaipaus olla hyvä? Katsoa auringossa kimmeltävää kupolia, ja kaiken jälkeenkin unelmoida siitä, että olisi hyvä?

Departed. Kuolleet.
”Anna anteeksi ne kaikki synnit, jotka hän ihmisen heikkoudessa teki.”

Levyjä

2011-03-09T05:25:00.000+02:00

Arcade Fire – Glissandro – Radiohead – M83 – Mogwai – Roxy Music – Daft Punk

Talven 2011 nautintoja. Suosittelen.

Arcade Fire: Suburbs.
Omakotitalon tiilet, pihanurmi, auto, asvaltti, puuaidat. Teemalevy vie kansikuviensa ja etenkin sisältönsä myötä lapsuuteen. ”The kids want to be so hard; but in my dreams we’re still screaming and running through the yard.” Mitä on kasvaa haja-asutusalueella? Onko kaipuu maataloon ymmärrettävämpää kuin kaipuu pihateille, betoniporsaiden ja ojarumpujen ja naapuritontin puiden luo?

Sekä musiikillisesti että tekstien kannalta hieno temaattinen kokonaisuus, joka pureutuu aikuistumisen ja asutusmuotojen yksinäiseen yhteisökaipuuseen. ”Now the cities we live in/ could be distant stars; and I search for you/ in every passing car.”

Glissandro: Glissandro 70.
Kanadalaiset ovat erinomaisia tukemaan indie-musiikkia. Ontario Arts Councilin tukema Sandro Perrin sooloalbumi Tiny Mirrors on sangen mielenkiintoinen ja värikäs kokonaisuus. Hänen sekä Craig Dunsmuirin muodostaman Glissandro-yhtyeen G 70 -ep on valloittava yhdistelmä afro-funkia, sämpläystä, hienoa kitarointia ja lauluosuuksia. ’End West’ on melkoinen juhla-odysseia. Piristävää musiikkia.

Radiohead: King of the Limbs.
Edelläkävijät palasivat onneksi lähemmäs maan pintaa loistavalla In Rainbows – albumilla. Uusin levy jatkaa erittäin hienoa linjaa: itselleni etenkin jälkipuolisko edustaa parhautta. Codex – Give Up the Ghost on upea tunnelmointijakso.

M83: Saturdays = Youth / koko tuotanto.
Spotifyn ”Related Artists”-osio on mainio: sitä kautta löytyi tämäkin komeasoundinen ranskalaisen sähköisen musiikin tekijä. Juuri sopiva yhdistelmä poppia ja ambientia: välillä levätään rohkeasti hitaissa sävelissä, toisinaan tanssitaan. We Own the Sky ja vanhempi By the Kiss tarjoavat tästä hyvät esimerkit.

Mogwai: Hardcore will never die, but you will.
Uusi Mogwai-levy on aina Tapaus tässä osoitteessa. Kuten useimmat laadukkaat yhtyeet, myös Mogwai vaatii aina vähän pidempää kuuntelua, ennen kuin nyanssit avautuvat. Tässä vaiheessa uskaltaa jo todeta, että tuore levy jatkaa edellisen Hawk is Howling – plätän laatua. Nopeampia ja äkäisempiä sähkökitarointeja on hivenen keskiarvoa enemmän, mikä saattaa lisätä radiosoittoa. Loppupään pitkät musiikkimatkat ovat ehkä kaikista kiintoisimpia, kuten You’re Lionel Richie; biisien nimissä ei edelleenkään ole mitään järkeä. Letters to the Metro tarjoaa komean ’balladin’, jatkaen edellisen levyn ylevän Thank you Space Expert-oodin laatua.

Roxy Music: Heart Still Beating (live).
West Loopin taidegallerian taustalla soineelle radiokanavalle kiitokset tämän esittelemisestä. Jo vuonna 1982 äänitetty, mutta vasta 1990 julkaisu tallenne Ranskassa soitetusta keikasta sisältää hämmentävän menevää yhteissoittoa ja hyvää meininkiä. Laulajien äänet ovat upeita ja kitaristi tarjoilee kerrassaan komeita sooloja. Bändin oman tuotannon ollessa vielä itselleni vieraampaa, kolahtivat eniten loistava Neil Young-cover Like a Hurricane ja Lennonin Jealous Guyn ilmavuuden tavoittava versio.

Daft Punk: Tron (soundtrack).
Elokuvan laadusta minulla ei ole tietoa, mutta musiikki on komeaa teknojyräystä. Daft Punkin kuviot muistuttavat kierolla tavalla klassista musiikkia: teemat solmiutuvat toisiinsa, kertautuvat, kasvavat. Soitinarsenaalin tai äänimaailman samankaltaisuudesta ei sitten olekaan puhetta. Erinomaista taustamusiikkia, jos pitää kirjoittaa jotain työlästä.

Musiikkia

2011-03-05T05:23:00.000+02:00

Musiikki liittyy paitsi elämään yleensä, myös väitöskirjaan. Joe Sittler rakasti musiikkia – parempi niin, jos vaimo on säveltäjä ja muusikko.

Sittler kirjoitti jo varhain Bachin merkityksestä luterilaisuuden ”viidentenä evankelistana”. 1960-luvulla Joe järjesti muutaman muun kanssa tunnetulla Village gate – klubilla dialogin maailmankuulujen jazz-muusikkojen kanssa: he olivat kyllä kiinnostuneita puhumaan uskonnosta ja musiikista, kun joku vain kysyi.

Helsingissä valmistuu piakkoin Miikka E. Anttilan erittäin kiintoisa väitöskirja Lutherista ja musiikista. Hänen ytimekäs tekstinsä aiheesta löytyy tuoreesta Engaging Luther- artikkelikokoelmasta, jolla suomalaisen Luther-tutkimuksen hedelmiä esitellään englanninkieliselle yleisölle. Martille musiikki oli olennainen asia. Anttila tiivistää Lutherin näkemyksen kolmeen pointtiin:
- musiikki on pohjimmiltaan Jumalan lahja, ei ihmisen ansiota
- musiikki pitää paholaisen loitolla
- musiikki tuottaa viatonta iloa.

Aihe liittyy sikälikin tutkimukseeni, että musiikin kohdalla paljastuu, ettei Luther/ luterilaisuus korosta pelkästään puhuttuja tai kirjoitettuja sanoja jumalallisen välineenä. Musiikki voi myös olla Jumalan sanaa: luterilaisuudessa on mielenkiintoisia luonnollisen teologian piirteitä musiikkiin liittyen, vaikkei tämä erityisen ilmoituksen erityisasemaa poistakaan. Mutta tästä tarkemmin ja nyanssien kera teologisissa teksteissä.

-*-
Eilen vietettiin LSTC:lla musiikkipitoista kansainvälistä iltaa: värikästä. Eri kansallisuudet olivat jo viikon varrella esillä aulassa – myös salmiakkiaskin välityksellä. Jaoimme unkarilaisten kanssa saman pöydän, sopivaa. Muita eurooppalaisia ei illassa esiintynytkään: Slovakia ja Saksa eivät jostain syystä olleet paikalla. Musiikkia riitti, erityisesti Intiasta; mutta suomalais-aasialainen komppiryhmämme johdatti väen myös afrikkalaisen gospelmessun säveliin. Lord have mercy upon us (”Sydämeni sysimusta”) ja Christ is the hope of the world (Evankeliumi) maistuivat paitsi etiopialaisille veljille, myös jenkeille. Taputuksineen…
(x, klap, x, klapklap, x, klap, x, klapklapklapklap!)

Tutkijan retriitti

2011-02-28T18:03:00.001+02:00

Tutkijalla ja kilvoittelijaerakolla on enemmän yhteistä kuin usein ajatellaan.

Hyvä johdanto tähän on Rene Gothonin hienossa Tuntematon pyhiinvaeltaja –kirjassa. Gothoni, Helsingin yliopiston uskontotieteilijä, matkaa Kreikan pyhälle Athos-vuorelle kahdessa tarkoituksessa: tutkiakseen ja kokeakseen pyhiinvaellusta. Hänellä on mukanaan arkistosta löydetty vanha kuva pienestä, syrjäisestä erakkosaaresta: ja hämmästyttävien ’yhteensattumien’ jälkeen hän löytää tiensä sinne.

Saarta asuttaa yksin kilvoittelijamunkki, joka päättää hyväksyä Gothonin viikoksi saarelle. Keskustelut ja kokemukset, jotka seuraavat, ovat pyhiinvaelluskirjallisuuden helmiä. (Divina laterna, lamppu palaa!) Yksi johtopäätös, jonka munkki ja Gothoni tekevät, on tutkijan ja kilvoittelijan suuri yhtenevyys. Molemmat pyrkivät keskittymään olennaiseen, olemaan rehellisiä ja vastustamaan jatkuvia kiusauksia harhailla polulta.

Kuukausi yksin ekoteologisen kirjallisuuden ja Joseph Sittlerin rikkaiden moniaiheisten puheiden äärellä on ollut eräänlainen retriitti. Kuten vaelluksella käy, jonkin ajan päästä ei ajattele kauheasti kaukaisia asioita: on vain, tekee sitä mitä nyt tekee, keskittyy. Se maailma, jonka kanssa on tekemisissä, hallitsee kokonaisvaltaisesti. Vaelluksella se on luonto, ’ekoteologisella tutkimusvaelluksella’ luonnon ja kristinuskon suhde.

Ymmärrän yhä paremmin hajamieliseltä vaikuttavia tutkijoita, jotka elävät omassa maailmassaan; mutta uskon vahvasti, että tuon maailman on liityttävä tähän maailmaan, jotta se palvelee eniten. Kun on aikansa viljelty, on korjattava ja jaettava satoa.

Samalla harrastan pyhiinvaellustutkimusta, joka nivoutuu tähän kaikkeen. Olen yhä vakuuttuneempi pyhiinvaelluksen voimasta elämän perusvertauskuvana ja palvelevana käytännön hengellisyyden tapana. Hengellisempi tulkinta tästä ilmestyy piakkoin Crux-lehdessä, tieteellisempi versio odottaa vielä muokkausta ja eteenpäin lähettämistä. Pyhät polut –vaelluksilla on vielä paikkoja jäljellä, tervetuloa matkaan.

Eläviä kuvia

2011-02-25T16:47:00.002+02:00

DocFilms, kausikortti, iltojen ilo. Elokuva-arkiston ja kaupallisen teatterin välimuoto, laatua painottaen. Luulen, että yksi talven Chicago-muistoista liittyy siihen tunnelmaan, kun astuu hyvän elokuvan jälkeen kirkastuneena ulos holvikäytävään ja katselee Rockefeller-kappelia iltavalaistuksessa.

Poimintoja, hedelmiä tarjolle.
White Material (Claire Denis, 2009). Vaikuttavimpia pahuuden ja sekasorron kuvauksia. Ei kuvallisesti herkkähermoisille. Isabelle Huppert on jälleen hämmästyttävä; tällä kertaa afrikkalaisen kahviplantaasin omistajattarena, joka yrittää saada sadon pelastettua sisällissodan kaaoksen keskeltä. Hyvän ja pahan rajat kulkevat jossain hämärissä, aika kiertyy, lapsisotilaiden nousu ja tuho raastaa, Tindersticksin valtaava musiikki häilyy kaiken yllä. Eräänlainen Pimeyden sydän.

Viattomuuden aika (1993). Keskiviikkojen Scorsese-sarjan tuntemattomampi helmi. Nyansseja, sävyjä, valoja ja varjoja. Daniel Day-Lewis, Michelle Pfeiffer ja Winona Ryder ovat jokainen kerta kaikkiaan erinomaisia, mutta Day-Lewis kerrassaan hämmästyttävä. Kuvauksellisesti ja ohjaajan näkemyksen kannalta mestarillinen työ: seuraa esimerkiksi kukkien käyttöä.

Etienne! (Jeff Mizushima, 2009). Road movie polkupyöräillen hamsterin kanssa? Kuvamateriaali näyttää 1980-luvulta, vaikka on uutta? Hämmentävä pätkä. Outoutta, koskettavia henkilöhahmoja, mainiota indiemusaa ja tien päällä olemisen elämänmakuista tunnelmaa.

Four Lions (2010). Komedia lontoolaisista muslimiterroristeista? Hauskaa? Kyllä, hämmästyttävää. Erittäin rohkea elokuva, joka onnistuu sekä hyvin vakavien ajatusten herättämisessä että melkoisten naurujen antamisessa. Lopputekstien aikana ainut vakava särö, muuten tarkkaan harkittua. Monin tavoin tärkeä elokuva, josta saisi melkoisia keskustelupiirejä. Esimerkiksi terroristin pikkupojasta, joka kasvatetaan perheen elämäntapaan.

Kanada

2011-02-21T05:15:00.001+02:00

Lentäminen on aina ihmeellistä. Michigan- ja Ontario-järvien jäiden kuviot muodostavat mitä mahtavinta taidetta: abstraktia ja konkreettista, sulavaa ja rikkonaista, pysähtynyttä ja elävää.

Lentämisen ympäristövaikutukset ovat valitettavan karut. Amerikassa paikasta toiseen lentely on aivan eri suuruusluokkaa kuin Euroopassa: etäisyydet ovat sen verran pitkät, mutta asiaan vaikuttaa myös asennetaso. Moni ei halua käyttää junia tai busseja.

Itse olen pyrkinyt lentämään vain kerran vuodessa, mutta tämä vuosi tulee olemaan erilainen. Lentovero on yksi keino tasoittaa hiilidioksidipäästöjä: esimerkiksi www.lentomaksu.fi antaa hyviä mahdollisuuksia.

Kanada ja Suomi! Saavun Toronton suomalaistaustaisen seurakunnan vieraaksi, ja on hyvä jälleen kuulla kotimaan kieltä. Agricola-seurakunnan toiminta on vireää, kahdessa kieliryhmässä. Suomenkielinen ryhmä on iäkkäämpi ja maahanmuuttajista koostuva; englanninkielinen on pienempi mutta lapsirikkaampi. Saarnaan molemmissa jumalanpalveluksissa, englanninkielisessä myös lastensaarnan.

Lastensaarna on mielenkiintoinen toimintatapa. Jumalanpalveluksen alkuvaiheessa lapset kerääntyvät eteen, ja heille pidetään hyvin yleistajuinen johdatus päivän aiheeseen. Aikuiset hyötyvät tästä kahdella tavalla: lasten seuraaminen on sympaattista, ja toisaalta yleistajuinen johdanto vie aikuisiakin päivän teemoihin. Ei hullumpi lapsiteologian väline; mutta vaatii saarnaajilta/papeilta kykyä kohdata lapset ja puhua heidän tasoistaan kieltä – joka tarkoittaa laadukasta kieltä. Lapset eivät ole tyhmiä.

Vajaan viikon matkalta kertyy niin monenlaisia kokemuksia, että tyhjentävä kertomus olisi pidempi kuin jaksatte lukea. Paikallisten ystävällisyys; maisemamaalausten kauneus; Ontario-järvi valon ja varjon leikissä CN-tornista katsottuna; mainiot kasvisravintolat; antoisat keskustelut Waterloon seminaarissa ja onnistuneet luennot (niiden pitäminen englanniksi on kuitenkin haastavaa); Little Italy-kaupunginosan italialaiset liikkeet ja tarjoilijat kantamassa patonkeja kaduilla ja kanadalainen indiemusiikki ja Tranzac-klubi monine soittajineen ja vieraallekin vapaana olleine pianoineen…

-*-
Näiden blogien kirjoittamisessa olen noudattanut kahta periaatetta: kirjoittamista yhdeltä istumalta ja jonkin luovan ajatuksen tarjoilemista. Ehkä jälkimmäisen joku on poiminut jo tähänastisesta; mutta tarjotaan vielä yksi:
matkalla ymmärrämme kotimaan.

Enkä puhu vain Suomesta.

Kunnianhimo, Roosevelt ja rukous

2011-02-14T19:02:00.000+02:00

Eleanor Roosevelt oli epätavallinen nainen. Jokainen meistä on ainutlaatuinen; mutta jotkut puristavat itsensä alati suurempiin saavutuksiin. Tässä on suuria vaaroja – ja suuria siunauksen mahdollisuuksia.

Kuinka moni murtaa olennaisia alueita itsestään puristamalla liikaa? Moderni työelämä ohjaa siihen liiankin helposti. Kuinka moni alkaa salakavalasti ajatella, että on pohjimmiltaan parempi kuin muut, koska on pystyvämpi? Tässä lienee suuri kristillinen haaste: siinä, että saavutuksia arvostettaisiin, mutta kuitenkin säilytettäisiin elämän yhtäläinen arvo yksilöille, riippumatta onnistumisten määrästä.

Suomalaiset eivät liene keskimäärin kauhean hyviä kannustamaan toisiaan saavutuksiin. Kielemme paljastaa jotain merkillepantavaa: eteenpäin pyrkimistä kutsutaan sangen usein kunnianhimoksi. On vaikeaa tavoittaa eteenpäin pyrkimisen monet siunaukset, jos kutsumanimi sille asenteelle liittyy ’kunnian himoon’.

Kuinka monta ihmistä tunnenkaan, jotka aidosti pyrkivät auttamaan myös toisia, samalla kun ”pyrkivät urallaan eteenpäin”? Olisiko meidän yhteiskunnassamme jotenkin mahdollista saavuttaa rehellisempi keskusteluyhteys tästä: myöntää, että menestyjillä on kiusaus aliarvioida ei-menestyjiä, ja samalla myöntää, että moni pyrkii menestykseen myös vähintään osin epäitsekkäistä syistä?

Pitäisikö Eleanor Rooseveltia (1884-1962) kutsua ”kunnianhimoiseksi” arvostelevassa merkityksessä, vaikka hän selvästi oli ’ambitious’, eteenpäin pyrkivä? Ihmisoikeusaktivisti laajalla rintamalla, naisten ja työläisten aseman kehittäjä, Yhdysvaltojen ja eräiden arvioiden mukaan maailman ’ensimmäinen nainen’. Eikö häntä, ja useaa ”kunnianhimoiseksi” luonnehdittua ihmistä kuvaa paremmin sanan toinen merkitys: ’having a desire to achieve a particular goal’, halu saavuttaa tietty tavoite? Roosevelt halusi parantaa ihmisten (ja heistä erityisesti alemmassa asemassa olleiden naisten) asemaa, teki paljon töitä ja onnistui tavoitteessaan.

Mistä Roosevelt nousi esiin, paitsi Amerikasta? Siitä, että hänellä oli tapana rukoilla poikansa mukaan joka ilta seuraava rukous, jonka Rockefeller-kappelissa kuulin. Ajattele kunnianhimoa; ja ajattele Rooseveltia, naista maailman huipulla, rukoilemassa tämä:

Jumalamme, joka olet asettanut levottomuuden sydämiimme
ja tehnyt meistä kaikista etsijöitä
siitä, jota emme voi koskaan kokonaan löytää:
älä anna meidän tyytyä siihen mitä saamme elämästämme aikaan.
Vedä meidät pois perustyytyväisyydestä
ja aseta silmämme kaukaisia päämääriä kohti.
Pidä meidät tehtävissä, jotka ovat meille liian vaikeita,
jotta meidät ajetaan sinun luoksesi saadaksemme voimaa.
Päästä meidät marisemisesta ja itsesäälistä;
tee meidät varmoiksi siitä hyvästä, jota emme voi nähdä,
ja maailmaan kätketystä hyvyydestä.
Avaa silmämme yksinkertaiselle kauneudelle ympärillämme;
ja avaa sydämemme suloisuudelle, jonka toiset kätkevät meiltä, koska emme yritä ymmärtää heitä. Pelasta meidät itseltämme
ja anna meille näky uudeksi luodusta maailmasta.
Kirkastakoon Sinun rauhan ja valaistuksen henkesi mielemme
niin, että kaikki elämä loistaa uuden merkityksen valossa
Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme kautta
aamen.

Suomennos on minun; jos tiedät, että rukous on jo käännetty, kerro, ja jos olet käännöksestä eri mieltä, esitä parannusehdotus: ajattelin lähettää tämän yleiseen käyttöön www.jumis.fi – sivustolle. Alkuperäinen löytyy esim. tästä linkistä.

Muutama käännöksellinen huomio niistä kiinnostuneille.
Lopussa ”meaning and purpose” viittaa sekä yleiseen merkitykseen että (teleologiseen) tarkoitukseen, mutta suomeksi on ehkä vähän tönkköä sanoa ”kaikki elämä loistaa uuden merkityksen ja tarkoituksen valossa”. Toisaalta tämä alleviivaisi eroa näiden kahden välillä, ja olisi uskollisempi alkuperäiselle; mutta ”merkitys” sisältää mielestäni suomeksi yleensä molemmat aspektit.
Toinen vaikea kohta on ”show us a vision”; ”näytä meille näky” ei oikein toimi. Tulkitsen myös niin, että ”show us a vision” viittaa useamman kerran tapahtuvaan voimia antavan näyn saamiseen, eikä vain ”kertanäkyyn”, johon ”näytä meille näky” enemmän viittaisi. Siksi ”anna”-verbi on mielestäni perusteltu.

Rockefeller

2011-02-12T05:51:00.001+02:00

Chicagon yliopistoalueella on hyvin erityinen kadunkulma. Takana on Frank Lloyd Wrightin maailmankuulu Robie House; edessä on mahtava Rockefeller-kappeli; ja sivulla on moderni Business School, Booth. Ikkunoista loistaa valo kahdesta suunnasta: liiketalouden pyörteissä kisaavat opiskelijat lukevat yömyöhään, kun humanistit kävelevät elokuviin katua pitkin; ja toiselta puolelta loistavat majakan tavoin kappelin hiljaiset tornivalot.

Kappeli on yliopiston sielu; näin ajatteli Joe Sittler, joka usein saarnasi Rockefellerissä. Kappeli muistuttaa siitä, että tässä ei ole kaikki; että tällä hyörinällä ja raadannalla ja huvittelulla ja juoksevilla vuosilla on jokin syvempi merkitys. Kokoontuminen avajaisjumalanpalvelukseen ei ole yliopistolle vain jäänne muinaisesta perinteestä, vaan sillä on suurempi tarkoitus.

Nykyään on korostunut se piirre, joka oli olemassa jo Joen aikana: yliopistoväki on entistä monikulttuurisempaa. Miten ylläpitää jumalanpalveluselämää tai yleensä spiritualiteettia hyvin kansainvälisessä tilanteessa?

Rockefellerissä asia on ratkaistu tarjoamalla hyvin erilaista toimintaa. Pääprofiili on kristillinen, muttei (käsittääkseni) varsinaisesti mihinkään yhteen kirkkokuntaan täysin sitoutunut. Mutta viikko-ohjelmaan mahtuu myös joogaa (jota perinteisesti harvemmin on kirkoissa harjoitettu, vaikka ruumiinkulttuuria arvostettaisiinkin), ja jopa 31.tammikuuta ”Sleep-in for Imbolc”, eli muinaisen ajanjakson muistaminen: hiljentyminen talvipäivänseisauksen ja kevätpäiväntasauksen puolivälissä.

Onko tuloksena yleisuskonnollinen sekasoppa? Tähän asti havaintoni ovat, että kun eri tilaisuuksilla (en ole tosin käynyt joogassa, ja nukuin kotona imbolcini) on eri profiilit, ei sekoittumista tapahdu niin paljon. Ymmärrän tarpeen ylläpitää jonkinlaista yhteistä hengellisyyden keskusta yliopistolla. Ympäristössä on sitten lukuisia hengellisiä yhteisöjä omine rakennuksineen ja riitteineen. Mutta ymmärrän kyllä myös luonnehdinnan, jonka mukaan Rockefeller on ”uskonnon kappeli”.

Jumalanpalvelus oli mielenkiintoinen. Musiikki on erittäin korkeatasoista: tämänkaltaiseen yliopistoon mahtuu paljon osaamista, ja urut ovat kuuluisat. Erittäin pehmeä ja samalla vahva ääni; pillistöt sekä edessä sivulla että takaparvella. Liturgia oli korkeakirkollisuuden tasossa lähinnä ehkä keskimääräistä anglikaanisuutta (mitä tämä nyt sitten tarkoittaakaan), eli suomalaista luterilaisuutta hivenen juhlavampaa, mutta samalla sisältäen vapaampia elementtejä. Periamerikkalainen rauhankättely kuului tietysti asiaan, ja messun kaavassa oli Rainer Maria Rilken runo Jumalalle. Jälkimmäinen ei ihan heti menisi läpi Suomessa. Ehtoollisen asettamisen aikana soitettiin vaimeasti kelloa, kädenojennuksena (kirjaimellisesti…) katolisille. Kuten sanottua, mielenkiintoista.

Kappeli on arkkitehtuuriltaan upea, ja sen torni on erityinen paikka; mutta siitä lisää toiste, samoin kuin eräästä messun vaikuttavimmasta piirteestä. Jos haluat katsella yliopiston arkkitehtuuria, lumimassoja ja yksityiskohtia köynnöksistä, kuvia löytyy tästä.

Focolare, Union

2011-02-07T01:28:00.002+02:00

Synagogan seinällä Chagallin värikkäät taulut katselevat, kun väki kulkee sisään saliin – mutta juutalaisia on vain muutama harva. Kristittyjen yhteyden rukousviikon yksi Chicagon päätapahtumista kokoontuu synagogaan; sangen symbolista. Paluu juurien luo, vanhaan yhteyteen – joka sekin oli yhteyttä moneudessa. Juutalaisuudessa on myös aina ollut eri suuntauksia, joskaan ei samanlaista sirpoloitumisen historiaa kuin kristinuskossa.

Saapumisviikolla, vielä hivenen jet lagin painamana sain kutsun osallistua LSTC:n ekumeniaa harrastavien luterilaisten kanssa Focolare-liikkeen emännöimään tapahtumaan. Kadut olivat tappavan liukkaita, tepastelimme neljästään varovasti, tehden kiertoliikkeen Obaman talon ympäri; kukaan ei halunnut vastata turvallisuuspoliisin kysymyksiin. Määränpää oli korttelin päässä siitä: kaksikerroksinen talo omalla tontillaan, niin kuin Hyde Parkin paremmilla alueilla usein on.

Sisältä tervehtii lämmin väentungos. Talo on vanha mansiooni, 1900-luvun taitteesta; yksi arkkitehtuuriltaan komeimmista yksityistaloista, joita olen nähnyt. Ruokasalin katossa kulkevat puusta leikatut ympyräiset säteet, metallioksat kiertyvät lamppuihin; takan marmori näyttää samalta Vermontin harvinaisuudelta, joka minulle on juuri iltapäivällä esitelty vanhassa kirjastossa (nykyisessä kulttuurikeskuksessa, jonka upeasta arkkitehtuurista lisää joskus).

Nyyttikestit etenevät, vähitellen saan jotain selvää, mistä on laajemmin kyse. Focolare on katolisen kirkon sisältä syntynyt liike, joka korostaa lähimmäisenrakkautta ja laajoja ykseyspyrkimyksiä. Jäsenillä on erilaisia taustoja; osalla myös idän uskonnoista. Chicagossa yhteisöjä on kaksi, eri puolilla kaupunkia: yksi miehille, yksi naisille. Liike on katsantokannaltaan laaja, vaikka se onkin katolisen kirkon tunnustama. Sen vahvuus vaikuttaa olevan yksinkertaisessa mutta vahvassa yhteyden sanomassa.

Focolaren maallikkojäsenen Chiara Luce Badanon autuaaksijulistus viime syksynä oli maailmanlaajuinen mediatapahtuma. Kieltämättä jotain hyvin koskettavaa onkin 18-vuotiaana kuolleen tytön tarinassa; hyvin kivuliaasta osteosarkoomasta huolimatta hän säilytti elämässään toivon ja jopa ilon. Luterilaiselle on välillä vaikeaa tottua katolisten pyhimyskulttuuriin, mutta toisaalta (nyky)maailma tarvitsee kipeästi esikuvia. Esimerkiksi Chiara antaa melkoisen roolimallin nuorille, joita tapahtuma onkin erityisesti koskettanut.
-*-
Synagogassa erään katolisen seurakunnan kuoro laulaa - hämmentävän hyvin. Mustan väestön keskuudessa taitaa olla vähän eri taitopohja peruskirkkokuorolle: yhtään valkoihoista ei ole. Protestantti, katolinen maallikko ja ortodoksinen piispa puhuvat; kaikille yhteistä retorinen osaaminen. Kirkkokuntien runsaus koulii puhumaan niin, että väki ymmärtää, ja kokee saavansa jotain. Toinen nopeasti esille tuleva piirre on ulospäin suuntautuneisuus: rauhantervehdystä kätellään iloisesti ja pitkään, ja tuntemattomatkin jumalanpalveluskävijät huomioidaan tarkkaan. Tällä lienee juurensa sekä uskontojen moninaisuudessa että yleensä kulttuurissa. Harva jumalanpalvelus sisältää niin suuren reviirin yksilöiden ympärillä kuin suomalainen.

Seuraavana aamuna istun Union – kirkon penkkiin, kädessäni messuohjelman välissä Visitor card, johon toivotaan uuden kävijän yhteystietoja. United Church of Christ on mielenkiintoinen ”yleisprotestanttinen” kirkkokunta, johon on aikoinaan kuulunut useampi miljoona jäsentä. Kysymys tunnustuskunnallisuudesta on sangen erilainen muualla kuin Skandinaviassa, joka on maailman mittakaavassa harvinaisen homogeenistä aluetta. USA:ssa protestanttisuus on vielä erityisasia. Erilaisia protestanttistaustaisia kirkkokuntia on lukuisia; luterilaisia on noin 10 miljoonaa.

Union-kirkon sunnuntain houkuttimena oli luento ja keskustelu H. Richard Niebuhrin Christ and Culture-teoksesta, vanhasta klassikosta, johon olisi syytä perehtyä tarkemmin. Niebuhrin veljesten teologia on sangen vaikuttavaa; ihmisluonteen karuntarkka ymmärrys loistaa rehellisestä tekstistä. He olivat tutkimuskohteeni Sittlerin kanssa samaan aikaan ekumeenisen liikkeen Faith and Order – komissiossa, teologisessa painikerhossa. Laaja-alainen näkemys kristittyjen roolista maailmassa oli heille yhteistä, ja sangen amerikkalainen painotus myös (ainakin Chicagon koulukunnan).

C. S. Lewis, viisas mies, varoittaa Paholaisen kirjeopiston tarkkasilmäisillä sivuilla jumalanpalvelusten vertailusta. Olen päättänyt tutustua moneen, mutta välttää suuria arvosteluita. Lähialueella mahdollisuuksia riittää, kirkkoja on parhaimmillaan vierekkäin. Viime sunnuntaina siirryinkin Rockefeller-kappeliin – mutta siitä lisää seuraavassa ”Kristillisyys Amerikassa”-numerossa. Sama paikka, samalla kirkontorninlepakkotaajuus – kuulumisiin.

Blizzard 2011

2011-02-04T04:46:00.002+02:00

”Viranomaiset sanovat, että myrsky voi olla tappava.” Amerikkalainen uutiskulttuuri on omanlaisensa.

Alkuperäisessä tiedotteessa varoitettiin, että suuri lumimyrsky (blizzard) voi olla kohtalokas, jos jää autossa jumiin syrjätielle. Tästä saa tietysti raflaavia otsikoita ”tappajamyrskystä”. Ristiriitaisella Michael Moorella on hieno kuvaus amerikkalaisesta uutiskulttuurissa Bowling for Columbine – dokumentissaan, jota voi muutenkin suositella. Mitä seurauksia on siitä, että kansakunnan kertomus on täynnä uhkakuvia?

Sillä kertomustahan uutiset rakentavat. Keitä me olemme, mikä meitä kiinnostaa; mitkä ovat ne yhteiset tapahtumat, jotka ovat puheenaiheemme, ja sitä kautta yhteinen todellisuutemme?

”Kaikki asiat ovat siedettävämpiä, jos teemme niistä tarinan”, totesi myös Joe Sittler. Tarinoittamisessa lienee sekä ihmiskunnan toivo että tuhon uhka; jälkimmäinen, jos tarina on tuhoisa. Kansallissosialismikin perustui Adolfin ja muiden luomalle tarinalle omasta paremmuudesta. Ja toisaalta: mitä olemme ilman minkäänlaista tarinaa? Aina suuren kertomuksen kadotettuaan on moderni maailma etsinyt korvaajaa, useimmiten karsein tuloksin.
-*-
Takaisin Amerikkaan ja nykyhetkeen: suuren lumimyrskyn jälkeen mediassa on rakennettu selviytymisen tarinaa, ja oikeudenkäynnin tarinaa. Miten naapurit ovat auttaneet toisiaan; miten ennätysmäisestä kaaoksesta on yhdessä selvitty; miten tunti tunnilta, minuutti minuutilta tapahtumat etenevät – älä vaihda kanavaa! Seuraa jatkuvaa raportointiamme Blizzard 2011:sta! (Äläkä niitä neljää muuta kanavaa, jotka myös raportoivat myrskystä.)

Kaupungin viranomaiset ovat syytetyn penkillä. Hoidettiinko kaikki varmasti niin hyvin kuin oli mahdollista? Kenen syy oli, että väkeä jäi jumiin? Taustalla häilyen kysymys siitä, mikä on tämän vaikutus tulossa oleviin vaaleihin. (Kaikkien pormestariehdokkaiden on vähintään hivenen kritisoitava viranomaisia, tietenkin.)

Suomalaisittain olisi helppo oudoksua paikallista uutisointia. Ja siinä onkin paljon kritisoitavaa: sen sijaan, että ihmiset eläisivät ennen kaikkea aitoa kotitodellisuutta, he helposti kiinnittyvät uutistodellisuuteen. Maailma vaikuttaa kyllä pahalta paikalta, jos keskitytään koko maailman koottuihin pahoihin tapahtumiin ja oman lähialueen uhkakuviin.

Mutta kritiikki muuttuu happamaksi, kun huomaa saman kehityskulun Suomessa. Vielä emme ole samassa pisteessä; mutta tuoreessa muistissa on kuvamateriaalin jatkuva raa’istuminen ja vaikkapa koulusurmien käsittämätön käsittely. Jos uutistoimiston nettisivujen ensimmäinen alaotsikko on ”Oletko paikalla? Lähetä kuvasi tapahtuneesta!”, ollaan jo melkoisen kaukana ihmistä kunnioittavasta ja palvelevasta uutisoinnista. Uutisten kilpailu on todellisuutta; ja meillä niiden kuluttajilla (niiden palvelun kohteina!) on myös vastuu siitä, mitä toivomme ja suosimme.

”Tappavaa myrskyä” on myös helppo kritisoida; sataahan sitä lunta Suomessa harva se päivä! Totta, mutta harvoin puolta metriä yhdessä yössä; 50 sentin keskiarvo tarkoittaa melkoisia kinostumia tuulen puolelle – ja tuuli oli hurja. Eikä ole kovin montaa vuotta siitä, kun Helsinki-Vantaan lentoaseman lähellä kuoli turhaan joukko ihmisiä suuressa ketjukolarissa, jonka syynä oli täysin mieletön nopeus lumisateeseen nähden. Pitäisikö suomalaisiakin välillä varoittaa siitä, että sääolot voivat oikeasti olla kuolemaksi, jos niihin ei suhtauduta riittävällä kunnioituksella? Äänieristettyjen autojen ohjaustehostettu maailma luo helposti kuolemattomuuden tunteen.
-*-
Aurinkoinen jälkinäytös. Myrskyn jälkeisenä päivänä sivutiet soveltuvat lähinnä lumikenkäilyyn tai linnojen tekoon – mitä monet lapset iloissaan harrastavat. Yliopistoalueella on helpottunut rieha käynnissä. Nuori mies hyppää ikkunasta lumikasaan, samalla kun kuvaan vanhojen rakennusten lumen kaunistamia piirteitä (tulossa on kuvasarja: yliopistoarkkitehtuuria ja lumeen uponneita autoja). Nuoret ihmiset ihmettelevät, hihkuvat, valokuvaavat; yliopiston sisäpihalla on käynnissä vuosisadan tähän mennessä suurin lumisota, vaikkei ole edes nuoskaa. Sivulta katsoen näyttää hilpeältä, kun kymmenet ja kymmenet ihmiset viskovat lunta. Kadulla pari kundia kantaa puolen metrin kevyehköä lumilohkaretta, iskeäkseen sen edessä kulkevan kaverinsa niskaan. Ei tälle voi kuin hymyillä. Opintolainojensa ja tutkintovaatimuksiensa painamat nuoret aikuiset saavat palata lapsiksi, luentosalit ovat kiinni ja lumen maailma auki.

Eksistentiaalinen katukanjoni

2011-01-31T00:31:00.003+02:00

Chicagon keskustassa kävely on eksistentiaalinen kokemus. Kapitalismin kanjonien pohjalla ihminen on pieni.

Väkijoukossa, tai vaikka hiljaisemmillakin kaupungin kaduilla vaeltelu on erikoinen tila. Samaan aikaan kuulut ja et kuulu maisemaan. Minun elämäni – sarjakuva kuvaa tätä usein osuvasti: se on oikeastaan flaneurin sarjakuva. Kelluvan havainnoinnin, väkijoukossakin yksinäisen – muttei välttämättä yksinäisyyden negatiivisessa mielessä, vaan nimenomaan eksistentiaalisesti: olemassaoloon keskittyneesti.

En taida unohtaa ensimmäisiä kävelyitä ydinkeskustassa. Huimat korkeudet kohoavat aivan vierellä, viivasuorasti, tummina ja lasisina, heijastavina ja läpitunkemattomina. Aurinko ei saa vallattua kanjoneiden pohjia kokonaan; vain väleistä se lankeaa terävänä kivien keskelle, luoden vahvat kontrastit, vastakohdat, valon ja hämäryyden kilvan. Tuuli kiitää kapeilla käytävillä, talvipäivänä on nostettava kaulahuivi toisinaan kasvoille, ravintolat kutsuvat sisään teknisten takkojensa lämpöön. Kaiken yllä ja keskellä kohoaa hahmo, ihmismäinen, hiljainen mutta kuin huutava; Ceres, kaupankäynnin jumala. Tämä on hänen valtakuntansa.

Pilvenpiirtäjien huimaavat korkeudet ja muotojen moninaisuudet houkuttelevat esiin lapsenomaisen ihmettelyn. Tunnemme sitä, kun näemme pyramidin; miksemme tuntisi sitä, kun edessämme kohoaa satojen metrien ihmeellinen (Baabelin) torni! Chicago ei ole turhaan kuuluisa arkkitehtuuristaan: muodot ovat rikkaita, vaihtelevia, leikkiviäkin. Ikkunoiden ja linjojen, tornien ja heijastusten seikkailua voi helposti seurata minuuttikaupalla samassa paikassa seisten.

Sääli, että tämän kaiken taustalla ovat sumeilemattomat kilpailun ja kaupankäynnin voimat, jotka säälimättä juoksuttavat alaisiaan. Ihmiskunnan saavutuksista voisi olla paljon ylpeämpi, jos ne liittyisivät pääasiassa hyvin asioiden edistämiseen. Cereskin tuntuu seisovan hivenen kumarassa: kuin hivenen väsyneenä, mietiskellen alamaisiaan, jotka ovat rakentaneet torninsa jo kauas hänenkin päänsä yläpuolelle. ”Ei tämän aivan näin pitänyt mennä, pojat…”

Yritysmaailmassa työskentelevät ystävät: älkää loukkaantuko, arvostan työtänne paljon, ja tiedän ahkeruutenne. Mutta suren sitä maailman kasvotonta voimaa, joka vaatii aina vain lisää, niin ettei hyvänkään yrityksen tulos tahdo riittää. Osakkeenomistajat kaikkialla ja ei missään, kasvottomina vaativat lisää tuottoa. Ja toimitusjohtajatkin ovat pulassa, vaikka kaikki näyttäisi olevan hyvinkin – sillä se ei riitä. Eräs siivekäs nauraa taustalla.

Katukanjonien pohjalla, pylväiden ja palatsien ja muurien juurella – kohoaa äkkiä matala mutta väkivahva ylistys arkipäiväisten asioiden ihanuudelle. Marc Chagallin Neljä vuodenaikaa: suuri mosaiikkityö aukiolla pilvenpiirtäjien välissä. Kylmänä talvilauantaina sen luona ei ole ketään muuta kuin minä. Aurinko, nainen, lapsi, mies, aasi hymyilevät hiljaa kaiken kiven keskellä.

Katso lisää kuvia tästä.

Comfort zone

2011-01-27T10:00:00.000+02:00

Ihmiselle tekee aika ajoin hyvää lähteä tutuimmista ympyröistä, comfort zonelta; vaikka lähtemiseen liittyy oma kotikaipuunsa, on se pohjimmiltaan vain hyvä merkki. Parhaimmillaan matka vahvistaa arkea.

Vaikkei vuosia niin hirveästi vielä ole (paitsi että nuorten kanssa työskennellessä huomaa kyllä jotain…), havaitsee jo tässä vaiheessa sen, kuinka lähteminen käy vaikeammaksi ajan myötä. Yhtäältä ihmistä uhkaa aina jämähtäminen, mutta toisaalta on kyse myös hyvästä arjesta, josta irtautuminen on haastavaa. Ja kuitenkin se kannattaa, näin uskon.

Pitkästä aikaa en olekaan ollut kyselemässä niin monia asioita kuin täällä. Kun viipyminen on vähän pitkäaikaisempi, eikä kämppiksiä ole, joutuu setvimään monia asioita. Miten kaupassa punnitaan vihannekset? Miten komposti toimii? (Ei toimi. Sylkee.) Käykö opiston henkilökortti suoraan yliopistolla? Mikä kopiokone toimii ja miten?

Kaikkea ei voi kysyä aina virkailijoiltakaan, vaikka he hyvin ystävällisiä ovatkin. Usein on vain mentävä katsomaan, tarkkailtava muita ja kyseltävä ohikulkijoilta.

Onneksi on karjalaisia sukujuuria, eikä tuntemattomien puhuttelu tuota vaikeuksia (ja seurakuntatyö muuten auttaa tässä myös, sen verran ”jänniin” tilanteisiin sitä siellä joutuu, ja itsensä tietty nolaaminen tulee myös tutuksi:). Olisivatko karjalaiset – tämä on nyt vaarallinen lause – Suomen amerikkalaisinta väestöä, tässä suhteessa ainakin? Pohjalaiset voivat olla teksasilaisten sukusieluja, mutta hymyilevä tervehtiminen raitilla yhdistää kyllä karjalaisia enemmän amerikkalaisiin.

Kun on vieraassa maassa eikä tunne juuri ketään, on sangen mukavaa, että väki tervehtii. Amerikkalaisia syytetään usein pinnallisesta ”haudujuduu”-kulttuurista, mutta ainakaan oppilaitosyhteisössä en ole kokenut tervehtimistä pohjimmiltaan pintapuoliseksi. Rajatumpi yhteisö, ja sama kirkkokunta taustalla, tietysti vaikuttaa; mutta on myös arvostettava kulttuurillinen valinta, että vastaantulijoita tervehditään tietyin reunaehdoin (eli riittävän rajatussa yhteisössä, joka voi olla oppilaitos, maaseutupaikkakunta tai taloyhtiön parkkipaikka).

Tämä muuten yhdistää Suomen maaseutua ja Gesterbytä, myös. Ero Helsinkiin on huomattava – ja myös Espooseen, jossa karjalainen isäni herätti ”kahjokoseon”-ilmeitä tervehtiessään taloyhtiön parkkipaikalla väkeä. Gesterbyssä voi olla suhteessa paljon alkoholisteja ja elämässään harhailijoita, mutta parkkipaikalla löytyy työntöapua tarvittaessa. Laajemmassa merkityksessä comfort zone, alue jossa viihtyy (ja on riittävän turvallista), koostuu lähimmäisyydestä.

Pilvenpiirtäjät

2011-01-24T19:18:00.001+02:00

Pilvenpiirtäjät:
ruuhkassa seisovat hahmot
kiireisinä matkalla töihin.

Michigan-järvi on vielä sula, vaikka pakkasta on kuusi astetta C. Hyde Parkin laidan Promontory-kiviniemellä on aika raikas keli: kosteutta ilmassa ja tuulta. Mutta sävyt ovat auringonlaskun aikaan upeat.

Sula vesi luo komeita jääilmiöitä. Rannassa on monen metrin kerrostunut jääpeite, jonka päällä on pannukakkujäätä. Niemenkärjessä ovat pienet kuivuneet ruohot, jotka pilkistävät ohuesta lumipeitteestä, myös jäässä: pikkuruiset kuulaat jäätikut rasahtelevat askelten alla.

Jää heijastaa himmeästi taivasta. Pilvenpiirtäjiä on monenkokoisia.

Oravat ja rukousviikko

2011-01-22T17:22:00.003+02:00

Yllättävät asiat voivat luoda matkaajalle yhteyden kotiin; muistuttaa, että merenkin takana kuulutaan samaan valtakuntaan. Kuten oravat.

Harmaat pörhöhännät juoksentelevat sisäpihan katoilla ja puiden oksilla. Hivenen isompia ovat kuin gesterbyn-serkkunsa – mutta eikös Amerikassa kaikki olekin suurempaa…? Tutkijalle ne tuovat suuren piristyksen: kun nostaa katseensa ruokapöydästä (ravintoa sekä ruumiille että sielulle, puuroa ja kirjoja) ikkunoihin, näkee usein ilahduttavan ketterän liikkeen oksilla.

Toinen tuttujen joukko ovat juurikin puut. Ensimmäisiä asioita, joita Chicagon lähiöistä huomaa, kun lentokone laskeutuu talvella niiden ylle, ovat jalopuiden mustat hahmot. Runkojen ja oksien muotojen rikkaus piirtyy talvella esiin paremmin kuin vehreinä kausina, jolloin lehtien kauneus korostuu. (Jälleen voisi viitata Tolkieniin; juuri eilen luin yksityiskohtaisia puukuvauksia Fangornista. Rakkaus puihin oli yksi keskeisistä asioista J.R.R.:lle.)

Harmi, että harakoita ei näy; ne ovat kolmas vanha ystävien joukko (ja sangen vertauskuvallinen seurue; halveksittu, mutta erittäin komea; ja kuvataiteessa jopa Pyhän Hengen lintuihin rinnastettu, vrt. Hugo Simbergin työt).

Ensimmäinen kosketus julkiseen ryhmätoimintaan: ekumeenisen rukousviikon hartaudet. Lienee sangen sopivaa, että juuri jumalanpalvelukset tuovat kotoisuuden; onhan niissä kyse kodista maailman keskellä ja takana. On metkaa ajatella, että tutuin tavoin samaa kansainvälistä rukousviikon materiaalia käytetään kotisuomessakin. Juuri tätä kirjoittaessani Kirkkonummella kulkee ekumeeninen vaellus, jota monet vuodet olen ollut järjestämässä.

Kansainvälisyys piirtyy muutenkin vahvasti esiin täällä. Ilman suuria vaikeuksia rukousviikon hartauksiin on saatu jokaiseen erikielinen toimittaja, joka lukee tekstit ja siunauksen omalla äidinkielellään. Opiskelija- ja tutkijakunta Lutheran School of Theologyssa (myöhemmin LSTC) on hyvin kansainvälistä, kuten tietysti Yhdysvaltojen väestö muutenkin: etnisiä taustoja on ehkä vielä Lontootakin enemmän, josta ensimmäiset vahvat ja pidemmät ulkomaankokemukseni ovat.

Nyt kohti keskustaa ensimmäiselle tarkemmalle tutkimusmatkalle. LSTC:n, oravien ja rukousviikon kunniaksi lainaus tutkimaltani Sittleriltä, joka täällä opetti:

“I have never been able to entertain a God-idea which was not integrally related to the fact of chipmunks, squirrels, hippopotamuses, galaxies, and light years.”
- Joseph Sittler, 1970-luvulla

Hyde Park, Jet lag

2011-01-20T19:08:00.003+02:00

Amerikka.
Leveitä katuja, väljästi rakennettuja taloja, epämääräisiä takapihoja.

Tällä en tarkoita kuvassa näkyvää, vaikka joku voisi niinkin ajatella. Kyseessä on nimittäin sangen sympaattinen Lutheran School of Theologyn asuntojen sisäpiha. Asunnot ovat vintagea, kuten mainostuksessa taitavat amerikkalaiset sanovat.

Hyde Park on Chicagon yliopiston ja monien erillisten oppilaitosten hallitsema mielenkiintoinen alue keskustasta etelään. Ympärillä on paljon mustien asuttamia lähiöitä, joiden juuret menevät jo 1800-luvun lopulle. Chicagon historia ihonvärien ja toisaalta työläisten järjestäytymisen suhteen on sangen mielenkiintoinen, mistä lisää joskus.

Hyde Park tunnetaan nykyään myös erityisesti Obaman Chicagon-talosta. Kuulemma liikenne on aina sekaisin, kun joku perheenjäsen vierailee täällä. Tulee lisää tekemistä yliopiston poliisille, joka partioi muutenkin kohtalaisen tiuhaan katuja. (Kyllä, yliopistolla on oma poliisilaitos. Kertoo jotain.)

Vähitellen jet lag alkaa menettää otettaan. Ensimmäiset kaksi iltaa ovat olleet mielenkiintoista hereilläpysyttelyä, ettei heräisi aivan aamuyöstä. Yllättävän hyvin aikaeroon sopeutuu, ainakin tähän suuntaan lentäessä. Päivänvalon kulku auttaa. Ensimmäisenä iltana oli kyllä olo kuten muinoin Päijät-Hämeen pelikerhon teiniöinä, kun valvottiin neljään yöllä (paitsi että virtaa on nyt vähemmän, eikä Magic-kortteja). Ehkä Sormusten Herran lukeminen toi myös nuo ajat mieleen.

Sain uusia lukuelämyksiä myös rajavartiolaitoksen sivuhuoneessa. Onneksi oli pokkari; eikä viivytys ollut lopulta pitkä, etenkään verrattuna muuhun yleiseen tullijonottamiseen. Yhdysvaltojen hallintayritysten kunniaksi eilen luettu lainaus Tolkienin ajattomuudesta:

It is hard to be sure of anything - - How shall a man judge what to do in such times?
‘As he ever has judged, said Aragorn. ‘Good and ill have not changed since yesteryear;
nor are they one thing among Elves and Dwarves and among Men.
It is a man’s part to discern them, as much in the Golden Wood as in his own house.
- The Two Towers, chapter 2 (570)

Lento

2011-01-18T17:00:00.003+02:00

Chicago!
Harmaa juna kolisee ilmassa kiskoilla.
Kaupunki on kulunut ja uuteen kurkottava.
Matka oli elämys. (Joku voisi käyttää yli kahdeksan tunnin lennosta ja sitä edeltäneistä eripituisista matkarupeamista jotain muutakin nimitystä, toki.)

Skotlannin ylänkö.
Karujen pintojen kauneus; jääkauden uurteet selvästi näkyvillä. Jälkiruokana Hebridit, kesyttämättöminä ja uljaina.

Grönlannin eteläkärki.
Terävä ja kirkas maisema.
Jyrkästi kohoavat rantarinteet, yksinäinen suuri jäävuori ajelehtimassa, taustalla jäätikköjen suloinen valkeus.

Kanadan koillisosat.
Loputtomien erämaiden outo levollisuus:
rauha, joka laskeutuu valkoisen valtavuuden ylle.Vedet eivät tyydy joiksi, vaan virtaavat järvinä; valkean ja tumman maiseman keskeltä loistavat ohuina ja mustina vain vuolaimmat kosket.
Rinteiden lukemattomat kohoamat, kymmenkilometriset kapeat harjut, järvien leikki
- kuinka kauan onneksi meneekään, että ihminen ehtisi pilata tämän kaiken.

Matkalla

2011-01-15T19:37:00.004+02:00

Matkalla olemisen asenne;
ihminen kaipaa sitä.

Matkalla näkee paremmin - lopulta myös arkeen. Tässä lienee yksi matkojen syvä tarkoitus: sekä niissä itsessään, mutta ennen kaikkea arjessa. Koko elämän matkassa.

Matkalla olemisesta riittäisi ajateltavaa ja keskusteltavaa. Tämän kirjoituksen kautta pääset halutessasi katsomaan kuluneen vuoden matkakuvia, erityisesti Unkarin keväästä ja Saksan kesästä.

Samalla tämä on matkojen taite: lähden kohta Amerikkaan kevääksi tutkimaan ja... no, mitä sitä ihminen nyt yleensä tekeekään. Elää, ajattelee ja tuntee. Sitä mistä kaikki tekstit kertovat.

Tämä blogi saa siis kevääksi uuden sävyn: ajatuksia Amerikasta. Tervetuloa matkalle.

Vuodesta 2010

2011-01-04T20:21:00.001+02:00

.
Vuodenvaihde on hyvää aikaa katsoa hetkeksi taaksepäin. Mitä kulunut vuosi toi tullessaan? Mitä toivoin siltä? Mitä tapahtui?

Ihmiselle tekee hyvää pysähtyä ajan kulumisen edessä – hetkeksi, ja sitten jatkaa elävää matkaansa.

Muistelun myötä palautuu mieleen, kuinka monenlaisia asioita onkaan tapahtunut. Kaikki lyhyet ja pidemmät reissut, työt ja tehtävät, osittaiset onnistumiset ja epäonnistumiset; ja kaiken yllä tietty suloinen sallimus. Näin itse koen.

En käy henkilökohtaisia muistoja tarkemmin erittelemään: niiden sijaan on yhteisesti helpompi puhua taiteen kautta, laajasti ymmärrettynä. Opintovapaalle jäämisen yksi hyvä seuraus on ollut hivenen kasvanut taiteen parissa oleskelu. Epäsäännöllisten työaikojen seassa on haaste pysyä hereillä, liikkeessä, nauttia laadusta.

Vuoden televisiosarjoista eniten on jäänyt mieleen John Adams, josta blogissakin kirjoitin. (Eipä sinänsä, että kovin montaa sarjaa olisinkaan seurannut…) Sarjan hienous on pitkän linjan ihmiskuvauksessa: yksilön ja yhteisön yhteiskäsittelyssä. Kutsumuksen, perhe-elämän, vaikeuksien, kuolevaisuuden käsittelyssä – perustavimpien asioiden.

”Iloitkaa aina Herrassa! Miksen tajunnut tätä aikaisemmin?” sanoo vanha Adams pellolla, maata käsissään. Adamsin ja Jeffersonin vanha ystävyys nivoutuu yhteen koko maallisen elämän käsittelyn kanssa.

Elokuvista voisi kirjoittaa pitkään; niin monta hienoa klassikkoa on saanut vuoden aikana katsoa. Chaplinin Kultakuume elävän orkesterin säestämänä Lahden Sibeliustalossa; Metropoliksen hämmentävän hieno yhteiskunta- ja ihmiskuvaus; Citizen Kanen koskettava nousu ja tuho.

Kaikista suurimman vaikutuksen tekivät kuitenkin Andrei Tarkovskin Peili ja Andrei Rublev, jotka totisesti vaativatkin aikaa ja energiaa sulaakseen. On hämmentävää huomata, että elokuvan voi tehdä kuten runon; ja silti lopputulos voi olla erittäin koskettava ja syvällinen. Joskus mietin, onko uskonnollinen puhekin usein turhan järkipitoista: onko kaiken pakko olla ”ymmärrettävää” hetiselvyyden merkityksessä? Eivätkö syvällisimmät asiat ole juuri sellaisia, jotka avautuvat vähitellen, eivätkä ole koskaan aivan tiukasti määriteltävissä?

Wim Wendersin Paris, Texas oli myös hämmentävän hieno. Pyhäinpäivänä katsoin vuosikymmenen tauon jälkeen Berliinin taivaan alla; Wenders omaa hiljaisuuden kertovan taidon. Uudemmista elokuvista Menetetty maa oli oudon mieliinpainuva.

Kirjojen saralla olen määrällisesti eniten nauttinut Joseph Sittlerin erittäin korkeatasoisista teksteistä. On etuoikeus tehdä väitöskirjaa teksteistä ja puheista, jotka on valmisteltu kaunokirjallisesti.

Toinen perusjärkäle vuoden tekstinautinnoissa on ollut Karamazovin veljesten loppuunsaattaminen. Tammikuu, Kittilän kaamos ja Mitjan syvenevä syöksykierre; lokakuu ja murha; marraskuu ja oikeudenkäynti. Kaikista suurin taide sisältää sekä kauneuden että pahuuden ymmärryksen, ja sitä Dostojevski tosiaan edustaa.

Varhaisten aamujen (jotka eivät niin hirvittävän varhaisia tietysti ole olleet) herättäjinä toimineet Gibranin Profeetta ja Saint-Exuperyn ajatuskokoelma ovat palvelleet ansiokkaasti. Pikku Prinssistä tunnetun Exuperyn Yölento on todella hieno kirja. Kustantaja mainostaa pokkaria seikkailukertomuksena, mikä on vain osatotuus. Alkuperäisnimi Terre des Hommes kertoo enemmän: kyse on ihmisten maan kuvauksesta, ihmisestä luonnon keskellä. Aforismitasoista, upeaa tekstiä.

Eeva-Liisa Manner ja Lauri Viita päätyivät alkukohdaksi suomalaiseen runouteen perehtymiseen – tielle, joka on kovin alussa. Molemmissa on hyvin syvää uskonnollista virettä, laajasti nähtynä.

Olennainen maininta kuuluu kaikelle huumoripitoiselle, joka on virkeyttänyt päiviä; Fingerporille, Flight of the Conchordsille, Hotakaiselle, Wes Andersonille.

Kuinkahan pitkälle kukaan jaksaa lukea tällaista katsausta? Onnittelut sinulle, joka vielä olet mukana. Laadussa, hyvässä taiteessa on se ominaispiirre, että sitä haluaisi jakaa muiden kanssa; toivottavasti joku saa jonkun vinkin tästäkin – ja kertoo minulle omansa.

Jälleen on yksi vuosi enemmän – ja vähemmän. Aika vierii vääjäämättömästi. Muistakaamme nauttia – ja pitää huolta. Kiitos tämän vuoden lukijoille!

Joulu ja maailman valo

2010-12-23T14:42:00.001+02:00

.
Joulu on rajapinnan juhla
rajallisuuden ja rajattoman leikkauspiste.

Tarkempia ajatuksia tästä voit halutessasi lukea Kirkkonummen seurakunnan sivuilta, jossa kirjoitan Maailman valosta ja joulusta. Keskustelukumppanina on kirkkonummelainen Maailman valo – ooppera, mutta aihepiiri on laajempi eikä välttämättä vaadi oopperan tuntemista.

Joulun sanoma kohdistuu iankaikkisesta (rajattomasta) ajalliseen (rajalliseen), mutta moni kokee jouluna juuri rajallisuuden vahvasti. Ihmisen hyvä tahto, mutta heikompi toteutuminen antaa usein tulokseksi päinvastaista kuin mitä toivottiin.

Levollinen yhdessäolo perheen kanssa – mutta kiire ja touhu nakertaa, ja samassa tilassa joutuu kohtaamaan rehellisesti toiset. Hyvässä ja vaikeassa.

Keskittyminen kaikista tärkeimpiin, ei-materiaalisiin asioihin – mutta markkinavoimat iskevät joulukrääsän armeijoin.

Toivottavasti sinä, hyvä lukija, onnistut välttymään näiltä karikoilta. Onhan joulu loppujen lopuksi hämmästyttävä mahdollisuus. Kuinka paljon köyhempiä olisimmekaan, jos emme kokoontuisi yhteen kaikista tärkeimpien asioiden äärelle?

Suuren hyvän vuoksi kannattaa taistella hankaluuksiakin vastaan. Perusasioista nauttivaa, yhteisöllistä ja rentoa joulua!

Joulutorin viereltä

2010-12-18T15:01:00.005+02:00

.
Aitoa joulua ei voi ostaa
ainoastaan myydä

ja senkin vain kerran
samalla kun sielunsa.

Sarjasta Ajatuksia Kampin joulutorin liepeiltä

Syksyn satoa

2010-12-11T16:42:00.005+02:00

Jokaisella vuodenajalla on kauneutensa. Syvä tarkoituksenmukaisuus asuu marraskuisessa metsässä. Tietty karuus kiinnittää huomion uudella tavalla.

Syksyäni on luonnehtinut vanhojen ympäristöön liittyvien tekstien lukeminen. Suomalaisista kirjoista erityisen sympaattinen on ollut Reino Kalliolan Suomen kaunis luonto vuodelta 1946.

Kuka nykyään kirjoittaisi kokonaisesityksen luonnosta? Tuohon aikaan sitä tapahtui. Kirja lähtee liikkeelle karunkauniin rantakallion kuvasta: Suomenniemen etuvartiosta. Suomen luonto saa kertomuksen kehykset; kyse on suuresta kokonaisuudesta, jonka keskellä ihminen ihmettelee.

Kalliolan, yhden 1900-luvun keskeisimmän suomalaisen luontovaikuttajan, luontosuhdetta leimasi kristillinen tausta. 1960- ja 1970-lukujen ympäristöliikkeen tuomiot kristinuskon taantumuksellisuutta kohtaan olivat vasta edessä; ja toivottavasti ne joskus lähitulevaisuudessa ovat vuorostaan takana.

Itse en kykene näkemään estettä sille, miksei kristillistaustainen luonnonsuojelija voisi Kalliolan tavoin lausua:

”Sielumme näivettyy, jos emme saa nähdä ja kuulla,
kaikin aistimimme tuntea luonnon rikkautta ja kauneutta – Jumalan kunniaa luonnossa.”
(Kalliola 1946, 6)

Tästä linkistä pääset katsomaan syksyn 2010 valittua kuvasatoa.

Profeetta - aamut

2010-12-02T20:08:00.002+02:00

En enää lue sanomalehteä aamupalalla; vasta lounaalla. Vaikutukset elämänlaatuun ovat olleet sangen myönteiset.

Miltä ulkona näyttää? – tämäkin päivä on lahja, kiitos siitä – musiikki soimaan, mitä tänään? – kahvi, puuro ja leipä – runomuotoiseen ilmaisuun käsiksi.

Aloitin syksyn aamuni Kahlil Gibranin Profeetan seurassa. Nyt ymmärrän, miksi kirja on niin kuuluisa. Ytimekkäässä syvyydessään, kärsimystä ymmärtävässä hyvyydessään teos on omaa luokkaansa.

Ja miten tehdään työtä rakkaudella? - -
Se on kaiken luomasi työn muovaamista oman sielusi henkäyksellä.
Tietäen, että kaikki autuaat vainajat seisovat ympärilläsi katsellen.
(Työstä, s. 38, 1996 painos, suom. Annikki Setälä)

Rakkaudesta, syömisestä ja juomisesta, asunnoista, ostamisesta ja myymisestä, opettamisesta, tuskasta… Aiheet kattavat koko elämänpiirin.

Lukiossa tein filosofian esitelmän kirjasta. Muistan olleeni vähän pettynyt, kun opettaja ei ollut varauksettoman innostunut. Taisi olla nuorelle pojalle liian haastava kattaus; Profeetta vaatii tiettyä elämänkokemusta. Vanha ja kokenut lukee sitä varmasti vielä sangen eri tavalla kuin minä nyt.

Luvut ovat sopivan lyhyitä, vaikka sisällöltään ajattomia (mitattomia). Suosittelen lämpimästi – joko kertauksena tai uutena tuttavuutena.

P.S. Tästä aamuisin – aiheesta olen kirjoittanut aiemminkin.

P.P.S. Tässä on vaarana se, että Karamazovin veljesten ja Profeetan lueskelu antaa liiankin hienostuneen kuvan lukutottumuksista. Mutta yhä enemmän tulee panostettua laatuun, kun tiedostaa, että aikaa on aina vähemmän… aina vain tämä päivä.

Karamazovin veljekset

2010-11-27T11:56:00.001+02:00

Elämän voisi kirjoittaa reunamerkintöinä Karamazovin veljeksiin – tai kirjan voisi nähdä reunamerkintöinä koko elämään.

Blogin kirjoittaminen kirjasta on hivenen haasteellista. Mitä tästä valtavasta kudoksesta onnistuisi sanomaan lyhyesti? Ja kuitenkin kirja on sen verran vaikuttava, ettei siitä haluaisi olla aivan hiljaakaan. Eikö blogien idea ole, että kirjoitetaan tärkeiksi koetuista asioista?

Raamatusta on sanottu, että se lukee meitä. Niin tekevät myös parhaat muut kirjat. Ne asettavat meidät dialogiin, eivät päästä otteestaan: mikä on sinun suhteesi tähän?

Mitä ajattelet, onko Mitja syyllinen? Mikä on yleensä lurjusten arvo? Ovatko kelvottomat syntiset pohjimmiltaan erilaisia kuin sinä itse, vaikka pitäisit itseäsi kelvollisempana?

Ivan vaikuttaa älykkäältä – mutta onko hän mielestäsi viisas? Käykö moderni Ivan Karamazov Tuomasmessussa – salaa, ehtoollista kartellen, silmät kurtussa katsellen ristiä?

Mitä ajattelet läpeensä uskonnollisista ihmisistä? Onko Alesa hyväntahtoinen kummajainen, joka pakenee elämän ristiriitaisuutta uskontoon? Mitä ajattelet Zozimasta ja häneen liittyvistä ihmeellisistä tapahtumista? Ovatko ne vain psykologiaa?

Dostojevski katsoo ihmistä hahmojen kautta; me kaikki seisomme huoneessa, suhteessa muihin. Me kohtaamme katseen; mitä me ajattelemme? Mihin me uskomme? Mikä on meidän suhteemme tähän – elämään, Jumalaan, ihmisen syvään pahuuteen ja jalouteen?

Ensilumi

2010-11-19T16:56:00.006+02:00

Hämmästyttävästi piristää, kun maisema on jälleen valkoinen. Itse lumipyryn piristävyydestä moni on ehkä eri linjoilla, erityisesti autoilijat... mutta lopputulos, talvi, tuo lumen - valoa.

Kaksi ajatusta tästä. Ensiksi, viite aina yhtä taitavan Jim Brandenburgin valokuvablogiin. Minnesotassa satoi ensilumi lähes samoihin aikoihin; luonto onkin siellä monin tavoin samankaltainen pohjoismaihin nähden. Moni siirtolainen täältä asettuikin sinne.

Harmi, että Brandenburg ei lopulta päässyt polvivamman vuoksi Vuoden luontokuva - tapahtumaan. Mutta toivottavasti miehen maine Suomessa kasvaisi silti; niin komean henkisiä ja fyysisesti taitavia hänen kuvansa ovat.

Toiseksi, ystävän seinältä löytyi jäätyvää järveä kuvaava taulu, jonka alla olivat sanat:

Tänä yönä jäätyy järvi. Vesi tuskin liikahtaa.
Kuun valkean paisteen alla on kuolemanhiljaa maa.
Vain mykässä vartiossa puut seisovat pimennossa,
puut pitkine varjoineen. Ja kaukana koira haukkuu.
Se on hirveä koira, se haukkuu sysimustaan pimeyteen.
- Tänä yönä jäätyy järvi. Kuu pysähtynyt on.
Pidä kädestäni kiinni, sinä Tajuamaton."

(Saima Harmaja: Jäätynyt järvi, 1931)

Vanhempi polvi ehkä runon tunteekin, minulle se oli aivan uusi. Jos on joskus seisonut pimeänä syysiltana metsän keskellä ja seurannut talven tuloa, ymmärtää jotain siitä ikiaikaisesta syvästä tunteesta, jonka Harmaja loitsii esiin.

Onneksi jään päälle sataa valkea lumi.

Panda sanoo ei

2010-11-17T11:13:00.001+02:00

Panda! Tuo herttainen luonnonsuojelun symboli. Entä jos panda olisikin sangen vihainen?

Katso lyhyt video tästä.

Videon panda on jokseenkin erilainen, kuin mihin on totuttu… Suomessa ei ehkä menisi läpi sarjan toinen mainos, sairaalaan sijoittuva (ja hyvä niin…). Kyseessä on ilmeisesti egyptiläinen televisiomainosten sarja.

Ehdotus WWF:lle, tuolle pandan tunnuksen alla kulkevalle mainiolle järjestölle: eikö tästä voisi kehittää luonnonsuojeluun liittyvän vastaavan kampanjan? Enää luonto ei vain ota iskuja vastaan – nyt se iskee takaisin!

Jaksoja:
Mies käynnistää moottorisahan ikivanhan tammen vieressä
- ja Panda ilmestyy tuimana eteen kettingit kädessään.

Laivan komentosillalla ollaan painamassa nappia, jotta jätevedet valuvat Itämereen
- ja laivastopukuisten hahmojen eteen ilmestyy samanvärinen Panda, tuijottaen intensiivisesti, täynnä oleva jäteämpäri tassuissaan…

Salametsästäjä saa juuri suden tähtäimeensä
- mutta yhtäkkiä joku nappaa piipusta kiinni ja kääntää sivulle: Panda on aivan kasvojen edessä, kynsi pystyssä…

Turvemies mittailee luonnontilaista suota, hyödyntämisaikeet mielessään
- ja valkomusta pää ilmestyy näkökenttään, osoittaen ensin miestä ja sitten suonsilmäkettä…

Viimeistä viedään

2010-11-08T16:56:00.001+02:00

Keskiviikkona 10.11. on tarjolla toistaiseksi viimeinen radiohartaus ja keikka.

Raamattu, luonto ja lohdutus; tällä otsikolla konsertoimme Matti ”Nitti” Niemisen ja hänen tyttärensä Linnean kanssa Helsingin Tuomiokirkon kryptassa klo 18. Nitti on kokenut trubaduuri, meikäläinen tuoreempi laulunikkari; tarjolla on molempien biisejä, muutama uusi suomennos ja sovitus.

Edellinen keikka Herttoniemessä lokakuussa oli toteuttajalleen vahva kokemus. Enemmän laatuun kuin määrään keskittyneen yleisön tunnelma oli hieno. Raamatunkohtien, lyhyiden puheiden ja laulujen yhdistelmä ei ehkä ole se kaikkein perinteisin tapa lähestyä ihmisen luontokriisiä.

Radiohartauksien leipominen on omanlainen prosessinsa. Kuulijakunta on hyvin monialainen. Lähes kaikki hartaudet kuunteleva eläkeläinen tai töihin kiiruhtava autoradiota kuunteleva aikuinen odottavat hivenen eri asioita.

Mutta pohja on kuitenkin yhteinen. Kyse on yrityksestä välittää jotain Jumalan todellisuuden viestistä tämän ajan keskelle. Yritys on lähtökohtaisesti sellainen, ettei sitä omin voimin saa onnistumaan. Kyse on meidän kauttamme toteutuvista asioista. Sen enempää mystifioimatta arkista tietokoneen äärellä istumista ja ulkona kävelyä sanakulkuja pohdiskellen: se on yksi kuuliaisuuden noudattamismuoto.

Sangen mieluusti olisin näissä pyhäinpäivän tienoon hartauksissa puhunut kuolemasta, tai sitten vielä tarkemmin tästä vellovasta keskustelusta Jumalan Sanan merkityksestä (sillä siihen niin sanottu homokeskustelu lopulta päätyy, nähdäkseni). Mutta isäinpäivän alla puhun aiheesta, josta on puhuttava, koska siitä puhutaan aivan liian vähän: lapsettomuudesta. Eräistä maan hiljaisista, jotka vain vähitellen ja hyvin pienin askelin saavat muilta ymmärrystä tilanteensa vakavuudesta.

Tervetuloa matkaan, siis, vielä tälle viimeiselle kierrokselle. Keskustelua voi käydä halutessaan tämän blogin kautta.

Vapaa tahto

2010-10-31T15:24:00.002+02:00

Kala
joka saa päättää
mihin koukkuun ripustautuu

Kiva kohtaaminen

2010-10-21T13:00:00.003+03:00

Miltä tuntuu, jos auttaa ihmistä, jonka kohtaa työmatkan varrella?

Enkä tarkoita edes välttämättä paljon puhuttuja kerjäläisiä; vaan vaikkapa ojaan juuttunutta autoilijaa. Eikö tuloksena ole hyvä mieli siitä, etten mennyt vain ohi?

Luulen, että tämä on olennainen juttu netissä tapahtuvan auttamisen suhteen. Menen mikrolainoja välittävälle Kiva-sivustolle, katselen lukuisia kasvoja eri puolilta maailmaa, klikkaan yhtä ja lainaan 20 euroa yrityksensä perustamiseksi - ja miltä se tuntuu?

Palaute on erilaista kuin kasvokkain. Mutta toisaalta netissä auttaminen on erittäin tehokasta: 20 euroa auttaa kehitysmaan ihmistä saamaan yrityksensä pystyyn ja luo hyvinvointia myös henkilön ympärille - ja sitten rahasumma palautuu takaisinmaksuna uudelleen käyttöön, ja auttaa taas uutta henkilöä. Miten saada ihmiset innostumaan netissä auttamisesta, josta ei saa samanlaista palautetta kuin arkisesta?

Onko kilvoittelun paikka, että tuntee sopivasti positiivista palautetta, kun tekee netissä hyvää? Kristitylle ihanteena on hyvän tekeminen vain hyvän itsensä vuoksi: mutta mitä enemmän annamme hyvän kiertää, sitä paremmin itsekin voimme - ja sitä enemmän jaksamme tehdä hyvää. Tämä lienee inhimillinen tosiasia; ja siksi varteenotettava, vaikka emme mitään irtopisteitä (Jumalalta tai keneltäkään ihmiseltä) avustustoiminnallemme yrittäisikään hankkia.

Nyt on kristittyjen kansainvälinen vastuuviikko - mitä me teemme?
Yksi hyvä vaihtoehto: www.kiva.org

Kuudes ystävä

2010-10-13T14:28:00.001+03:00

Keltaiset puut, tuuli ja sininen taivas: en voi välttyä siltä, että Sibeliuksen kuudes sinfonia tuo alkusävelillään mieleen syksyn.

Muodon ja sisällön suhde on aika monimutkainen juttu. Missä kulkee raja siitä, mikä on sisältöä ja mikä muotoa?

Erityisesti musiikissa tämä käy selvästi ilmi. On olemassa sisältöä, tietty melodia. Mutta muoto, soitinkokoonpanot ja tempo ja sovitus, vaikuttaa olennaisesti.

Tiedän, etten ole ainoa, jolle kuudes sinfonia tuo samat mielleyhtymät. Mutta tiedän, että myös monia, monia muita mahdollisia on. Herättääkö musiikin tietty sisältö ja muoto tiettyjä yleisesti havaittavia mielikuvia – sisältöjä?

Tunnettua on, että Sibelius näki sävelten ja värien yhteyksiä, kuvitti näköhavaintoja (tai oikeastaan kokonaisvaltaisia aistihavaintoja) musiikiksi. Elokuva hallitsee enemmän vastaanottajan aisteja: mutta onko musiikin ja elokuvan ero sittenkään niin suuri?

Olen vähitellen, silloin kun energiaa riittää, tutustunut herra Jannen sinfonioihin. Pikkuhiljaa, kun niiden kanssa viettää aikaa, niistä tulee ystäviä. Muutaman jo tunnen; muutamaa vielä en. Sangen antoisia tuttavuuksia, matkakumppaneita. Sinfonia Lahti on hyvä esittelijä, Spotifystakin löytyvä.

Syksy kukkii

2010-10-03T09:46:00.001+03:00

Haapa palaa keltaliekillä:
kukkii kultaisena
vain muutaman päivän.

Joka vuosi sitä hämmästelee syksyn väriloistoa: tuhlailevaista kauneutta ennen talven pelkistystä. Jotain kovin hienoa on siinä, kun kerrostalon päädyn villiviini loistaa aivan tulipunaisena ja ohikävelevät väsyneet työläiset pysähtyvät sitä katsomaan.

Taiteen täytyy olla erittäin korkeatasoista, jotta kansanmies ja –nainen tulevat sen pysäyttämiksi.

Paholaiselle

2010-09-27T21:19:00.001+03:00

Älä anna paholaiselle pikkusormea

vaan keskisormea

Siivouksen ahdistus

2010-09-20T16:32:00.001+03:00

Siivous:
suhtaudummeko siihen niin pahansuovasti
koska ymmärrämme siivoavamme itseämme?
Pöly on meitä
kulumistamme
kuolemistamme
aika kuluu, pöly laskeutuu
- pahus kun pitää siivota-

p.s. Tutkimusten mukaan huoneiden pölystä suurin osa on ihmisen entistä ainetta.

Vesku

2010-09-06T20:44:00.000+03:00

Onko Veskun maailma todellinen?

Inceptionin jälkeen vähän erilaista elokuvaa. Veskua pidetään laajalti ottaen yleisnerona. Toisaalta eräs ystäväni on sangen ärsyyntynyt siitä, että oikeastaan Vesku on kohonnut kaiken arvostelun yläpuolelle: ”Se on niin monilahjakas, että!” Suomen Kuvalehden leffa-arvostelu varmaan nostaisi ystäväni verenpainetta kohtauslukemia kohti.

Lienee tosiasia, että kyseessä on hyvin harvinainen yksilö. Jotkut ovat lahjakkaita kaikessa, mihin ryhtyvät. Mutta lahjakkuudella on kova hinta.

Joskus pienenä sitä ajatteli jotenkin tyhmän naiivisti, että juopot juovat lahjattomuuttaan. Sittemmin on havainnut yhä selvemmin sen, kuinka nimenomaan lahjakkaat ja herkät ihmiset ovat hyvin alttiita päihderiippuvuuksille. Jotta kestäisivät… (mitä?)

Mutta mitä ajattelette elokuvassa kerrotuista yliluonnollisista kokemuksista? Ne ovat tiukka paikka nykyihmiselle. Eihän nyt maailmassa voi olla sellaista, mitä järki ei selitä! Kyseessä täytyy olla jotenkin muuten selitettävissä oleva asia. Viimeistään harha, jos ei muuta.

Elämän laita-alueilla törmää niin usein ilmiöihin, joita yliluonnollisiksi kutsutaan, että niitä ei aina kutsu enää samalla sanalla. Mutta mitä sinä ajattelet? Ovatko Veskun kommentit yleisneron viimeinen horjahdus kuvittelemaan liikoja? Vai onko kyseessä harvinaisen rehellinen tunnustus sellaisista tunnoista, joista tietää saavansa hyvin monelta kahjon leiman? Ja entä ilmiöt itse – ovatko ne vain aivojen tuotetta?

Inception

2010-08-31T16:21:00.000+03:00

Onko maailmasi todellinen?

Tähän voisi tiivistää Christopher Nolanin uuden elokuvan. Nolan teki sen taas: haastava, mahtava käsikirjoitus, joka kiehtoo mieltä pitkään leffan jälkeenkin (vrt. Memento, Prestige).

Mielestä on kyse, tajunnasta ja unista, aivokapasiteetista josta tunnetusti käytämme tietoisesti vain pienen osan. Samalla päästään ontologisiin, olemassaoloon liittyviin kysymyksiin. Mistä tiedämme, että tämä maailma, jonka aistimme havaitsevat, on se todellisin?

Elokuva on mielenkiintoinen soppa toimintajaksoja (huimasti kuvattuja) ja aivojumppaa. Näitä juonenkäänteitä ei kannata yrittää selittää puhelimessa kaverille. Toimintaosuudet ovat kahtalaisia: yhtäältä ihan tosissaan tehtyjä, toisaalta yliampuvuudessaan jopa lajityyppiä samalla ironisoivia. Tällaistako on alitajunnassamme? Karu tosiasia lienee, että ilman toimintajaksoja elokuva myisi huomattavasti vähemmän.

Elokuvien tarkoitus on viihdyttää – mutta viihde ei ole koskaan vain viihdettä. Se sisältää aina enemmän; ja sitä parempi, mitä älykkäämpiä käsikirjoituksia kuvattavaksi asti päätyy. Parhaimmillaan elokuva herättää, saa virkeäksi, ajaa pohtimaan omaa elämäänsä. Pyöriikö hyrrä?

Karhunpolulta

2010-08-27T16:15:00.003+03:00

Harvinainen vaellukseen valmistautuminen: ensin piti varoa hurjia helteitä. Kolilla pyörähdimme 31 asteen lämpötilassa, ja se riitti. Mäkrälle nousun jälkeen oli melkoinen hikivirta. Ei mihinkään rinkan kanssa noissa asteissa, ainakaan päiväsaikaan.

Seuraavaksi piti varoa hurjia myrskyjä. Ne menivät onneksi läheltä ohi – mutta joku niistä kärsimään toki aina joutuu. Pielisellä kävi melkoinen pöhinä, kun ukkonen sivusi järveä. Jäi verkkojen nosto airovoimin väliin.

Tuntia ennen lähtöä tuli vielä tieto, että Venäjän puolella on iso metsäpalo juuri suunnitellun reitin korkeudella. Kun on aikeissa lähteä kymmenen kilometrin päähän rajasta ja palosta, sitä tahtoo varmistaa, mikä on tilanne.

Tuuli puhalsi itään päin ja Venäjän viranomaisten mukaan palo oli ”melko hyvin hallinnassa”. Tällä luottamuksella matkaan. Kontiovaarantie kulkee kapeaa, korkeaa harjua pitkin kohti Patvinsuon kansallispuistoa: lämmin suositus! Mutta jos on liukas keli, kannattaa miettiä kahdesti ennen kuin autonsa sinne suuntaa…

Myrsky kulki aiemmin Venäjälle Patvinsuota sivuten. Kaatuneita puita olikin lopulta satoja ja satoja, reitin päälläkin. Karhunpolku on Lieksan kaupungin ylläpitämä 135 km reitti, joka jatkaa siitä mihin Susitaival Ilomantsista päättyy. Me asetimme tavoitteeksi kulkea tämän kesän lämmöissä noin puoliväliin, Ruunaalle, ja jatkaa taas ensi vuonna.

Kuvien myötä voit seurata matkaa:

- Kuvagalleria -

Reitti on oikein onnistunut: tehometsätalouden jäljet näkyvät vähemmän kuin Susitaipaleella (joka on sekin hieno reitti kuitenkin) ja asutusta on myös sitäkin vähää vähemmän. Hienoja harjuosuuksia on jälleen tarjolla: päälle mahtuu oikeastaan vain polku, ja alla avautuvat järvet ja suot.

Majava-alueita jää matkalle paljon. Massen jälkeläisistä ruhtinas Jalo-Masse III toivotti meidät tervetulleeksi valtakuntaansa Pitkäjärvellä. Hänen serkkunsa Urwald oli vielä tuttavallisempi ja kävi illan aikana Särkkäjoen laavulla kahdestikin uteliaasti katsomassa, ketä siellä majailee. Kulkijat olivatkin nähtävyys: ketään muuta ei Suomujärven ja Ruunaan välillä näkynytkään polulla.

Vedensaanti oli suuri haaste: normaalistikin reitillä ja etenkin näin kuivana ja kuumana kesänä. Suomulla on hyvä kaivo – seuraava onkin Ruunaan vesihanassa. Onneksi majavat ovat aiheuttaneet virtauskohtia: niiden etsiskely oli illansuussa pakollista mutta myös ihan hauskaa puuhaa. Piilon laavun koillispuolella, Pitkäjärven pohjoispuolella Laskulammin sillalla ja Särkkäjoen lähdepitoisen järven lasku-uomassa oli riittävän hyvät paikat.

Metkoin ja viileintä vettä tarjonnut oli Kyrönsärkältä laskeuduttua sijaitsevan nuotiopaikan uoma. Kohina houkutteli tutkimaan – tuloksena yli metrin korkea majavapato! Sivu-uomassa oli ihanan kylmää vettä. Kaikki uomista juomiset tietenkin omalla vastuulla! Mutta näistä meille ei tullut vatsaongelmia. Ruunaanjärven vettä sitten keitettiin ja yritettiin mehutiivisteen jämillä peittää huomattavaa makua.

Lisätietoja reiteistä sivustolta www.vaellus.info ja kirjasta Pohjois-Karjalan vaellusreittiopas. Lähtekäämme poluille…

U2 Stadionilla

2010-08-21T14:02:00.002+03:00

Yleisesti määriteltynä ”stadion” on paikka, jonne kokoonnutaan merkittäviä tapahtumia ja niiden jakamista varten. Kyse on näyttämöstä: ja näyttämöissä on kyse katsojien ja esillä olevien suhteesta.

Ei ole kyse vain siitä, että esillä oleva, esiintyjä antaa jotain katsojalle, vaikka tämä onkin vuorovaikutuksen pääsuunta. Kyse on vuorovaikutuksesta: esiintyjä voi antaa jotain vain siksi, että seuraaja haluaa ottaa sitä vastaan, ja koska heillä on tietty yhteinen todellisuus, josta ammennetaan. Esiintyjän on kuvattava todellisuutta tavalla, josta katsoja (osallistuja) riittävässä määrin tunnistaa itsensä ja maailman, jossa elää.

Oliko tämä nyt tylsin alku, mitä on nähty U2:n keikkaa käsittelevälle kirjoitukselle? Toivottavasti ei: ainakaan jos asioiden juuret kiinnostavat. Sillä yhteisen todellisuuden sanoittamisessa ja kuvaamisessa musiikin (sekä muun shown) keinoin on U2:n suosion perusta.

Ei voi olla näin suosittu yhtye, jos sanoma ja meininki ei resonoi ihmisten kokemusmaailman tärkeimpien tekijöiden kanssa. U2 uskoo hyvyyteen, ja niin haluavat uskoa ihmisetkin. Kyse on ihmisen ailahtelevien tunteiden kuvauksesta, joiden keskelle iloa ja toivoa välittävä sanoma iskeytyy.

Sama asia tapahtuu (tai pitäisi tapahtua) ripissä messussa. Pahuuden ja kärsimyksen tunnustaminen ja myöntäminen avaa oven toivolle ja vapauttavalle ilolle.

Mutta eikö U2:n keikka (erityisesti perjantaina 20.8.) ollut lähinnä valtavaa biletystä? Miten paha tai kärsimys siihen liittyi?

U2 on aina ollut omatuntoinen yhtye, kuten Otto Talvio hyvässä kirjoituksessaan (Nyt-liite, HS 20.8.) piirtää esiin. Tämä on olennainen osa biletyskappaleidenkin menestystä: ilman vakavampaa puolta niiltä putoaisi syvä kaikupohja. Sunday Bloody Sunday, Bullet the Blue Sky, ahdistuksesta ja toivosta kertovat monet Achtung Babyn kappaleet (kuten One, Until the End of the World, Ultra Violet, Acrobat, Love is Blindness…), Miss Sarajevo, Walk On ja muut: ne kuvaavat ihmisen ja ihmiskunnan syviä ongelmallisia tuntoja. Amnestyn kynttilät syttyvät, maailmassa on paljon työtä pahuutta vastaan.

Mutta silti on syytä iloita. Pohjimmiltaan siksi, että

Kerran on oleva paikka, jossa kaduilla ei ole nimiä
ja se on aika.

Ja näennäisesti uskontoneutraaliudestaan huolimatta ihmisistä huomattava valtaosa uskoo sydämessään hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan ja elämään kuoleman jälkeenkin.

Hullu maailma

2010-08-19T15:50:00.001+03:00

Voisi sanoa, että maailma on tullut hulluksi
- ellei se olisi ollut hullu jo syntymästään lähtien.

Egoistin laulukirjasta, osa 1

2010-08-14T17:50:00.001+03:00

Brian Adams - cover:

"Everything I do
(I do it for me)"

Western Lifestyle

2010-08-10T17:44:00.000+03:00

Western lifestyle
- when did it last have any style?

Fans

2010-08-06T17:47:00.000+03:00

Nowadays we're all fans of fans.

Jokapäiväinen leipä

2010-08-01T16:49:00.001+03:00

"Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme
niin kuin mekin annamme niille, joilla ei ole leipää."

Muuttaisiko tämä sanamuoto meitä?

Luterilaiset, come together

2010-07-19T18:00:00.001+03:00

Harvoin pääsee näkemään maailman luterilaisuuden koko väriskaalaa. Melkein kaikki sävyt siitä, paitsi kaikista harmaimmat, ovat koolla Saksan Stuttgartissa Luterilaisen maailmanliiton yleiskokouksessa 20.-27.7.

Hong Kongin ja Houstonin, Madagaskarin ja Martinlaakson luterilaiset kohtaavat - ja huomaavat, kuinka paljon yhteistä on eri puolilla maailmaa. On myös eroja; ja ne haastavat. Miten pitää kiinni omasta identiteetistään, mutta samalla olla avoin uudelle - kuten kristittyjä on käsketty?

Uutisia ja jopa live-kuvaa yleiskokouksesta on tarjolla osoitteessa lwf-assembly.org. En lupaa näyttäytyä kuvissa, mutta ei sitä koskaan tiedä...

Jalkapallon MM-kisat

2010-07-13T21:05:00.004+03:00

Mistä kesälomalaiset nyt saavat sisältöä elämäänsä?

Maailman suurimpiin kuuluva tapahtuma on monisyinen ilmiö. Vaikkapa kesäkuun National Geographic avaa hienosti Etelä-Afrikan kontekstia. Avoimeksi jää vielä, minkä verran tapahtuma toi kestävää hyvää maahan - toivottavasti näin käy.

Yleisellä tasolla ajattelen, että on se hienoa, kun on edes joitain asioita jotka nykyään ihmisiä yhdistävät. Politiikkaa ei kovin moni jaksa tarkkaan seurata, eivätkä oman paikkakunnan asiatkaan liikaa kiinnosta, kun siihen ei usein koeta suurta yhteenkuuluvuutta. Perusyhteisöt ovat hajonneet tai suuressa murrostilassa. Se, mikä yhdistää, on yhteinen kiinnostuksenkohde.

Kovasti kaipaisin toimivia perusyhteisöjä. Mutta niiden puutteessa iloitsen siitä, että jonkun yhteisen asian kautta voidaan käsitellä perustunteita (vaikkapa itkevän miehen kuvan kautta), kokea yhteenkuuluvuutta ja vaikkapa keskustella ventovieraidenkin kanssa.

Vapaa-ajattelijoille

2010-07-03T14:00:00.001+03:00

Vapaa-ajattelijat syyttävät kirkkoa epäoikeudenmukaiseksi
- ja he ovat lopulta oikeassa!

Kyse ei uskon mukaan perimmältään olekaan oikeudenmukaisuudesta
vaan armosta.

John Adams

2010-06-23T10:59:00.002+03:00

Hieno minisarja sai loppunsa eilen – todellakin lopun tunnelmissa, päähenkilöiden kuoleman vaiheet kuvaten. Sarja oli erinomainen esimerkki siitä, kuinka henkilötason kautta voidaan kuvata merkittäviä historiallisia vaiheita. Lopulta kaikki palautuu henkilöiden toimiin, ja niiden seuraaminen on myös aivan eri tavalla koskettavaa kuin suurten historiallisten faktojen luettelointi.

Sarja oli malliesimerkki myös siitä, että yhteiskuntafilosofiaa on mahdollista käsitellä yleistajuisesti - sekä siitä, että yhteiskunnallisella ajattelulla todella on aatteelliset juurensa: käsitys ihmisen pahuuden ja hyvyyden suhteesta. Nykyajan politiikan kriisissä kohtaa harvoin mitään viittauksia aatteisiin, maailmankatsomuksiin, perimmäisiin kysymyksiin: mikä valtiomuoto on paras, koska ihminen on sellainen kuin hän on (eri näkemysten mukaan)?

Kahden eri itsenäisyysmiehen ja presidentin, Adamsin ja Thomas Jeffersonin, näkemyserot toimivat kohokuvina laajoille ajatustapojen eroille. Jefferson oli melkoinen radikaali filosofina: ajatus siitä, että yksilön tulee olla siinä määrin vapaa, etteivät edes edellisten sukupolvien velat sido häntä, on tässä maailmassa melkoista erikoisuutta. Sivumennen sanoen, reformaattorit kuten Luther olivat myös erittäin kriittisiä rahavaltaan ilman sidosta henkilökohtaiseen työansioon.

Uskonto näyttelee sarjassa lopulta suurta roolia, vaikka sitä ei mitenkään nosteta erityisesti esiin: kertaakaan ei käydä kirkossa, esimerkiksi. Mutta se käy ilmi, kuinka suurimmissa henkilökohtaisissa vaikeuksissa rukoillaan ja kuinka henkilöiden itsensä sekä kansojen kohtalot annetaan Sallimuksen käsiin. Jo alusta asti uskonto kietoutuu valtionhallintaan Yhdysvalloissa (civil religion). Väistämättä mieleen nousee Suomen itsenäisyyden alkuaikojen päättäjien kristillinen vakaumus (esim. Paasikiven päiväkirjat!). Ilman vakaumusta on vaikea tehdä epäitsekkäitä ratkaisuja suuremman joukon kuin itsensä hyväksi.

Adamsin ja Jeffersonin toisiinsa kietoutuvat kohtalot saavat mystisen huipentumansa heidän kuolemissaan: pitkän elämän jälkeen samana päivänä! Ja tuo päivä on vielä itsenäisyysjulistuksen 50-vuotisjuhlapäivä, täsmälleen. Sattumaa?

Sarja kuvaa tapahtuman niin, että Adamsin kuuluisat viimeiset sanat saavat lisävaloa. Kuoleman lähestyessä Adams mumisee näkevänsä läheisensä – ilmiö, jota tapahtuu paljon, vaikka siitä ei tieteellisen epämääräisyytensä vuoksi paljon julkisuudessa puhuta. Jefferson kuolee muutama tunti Adamsia ennen: ja Adams lausuu tämän maailman rajalta, että ”Jefferson jää eloon”.

Pyhiltä poluilta

2010-06-19T11:40:00.004+03:00

Ryhmässä vaeltaminen on mielenkiintoinen kokemus, monella tavalla. Ehkä se on vielä vertauskuvallisempaa kuin yksin tai muutaman hengen kanssa vaellus? Ryhmä on kuva koko ihmisyhteisöstä. Erilaisuuden keskellä on vain tultava toimeen - ja avain siihen on, että ymmärrämme toistemme pohjimmaisen samankaltaisuuden.

On hämmästyttävää, miten erilaisiksi erilaiset ryhmät voivat muodostua sen mukaan, lähdetäänkö liikkeelle siitä hyvästä, mikä meitä yhdistää, vai siitä pahasta, joka meitä erottaa.

Pyhät polut - vaellus on hullu ja hieno hanke; ehkä sitä hienompi, koska se on niin hullu. 160 kilometriä kävellen ja 20 soutaen viikossa, usein metsäpolkuja pitkin (siis kävely, ei soutu). Joskus hankkeet onnistuvat juuri siksi, että niihin käydään sydämellä: luottamuksella, työllä, uskolla. Hämmästyttävästi kaikki voi järjestyä - kuten nyt kävi. Elämän syvimmät asiat vaativat itsensä likoon laittamista; pyhää voi lähestyä vain asettumalla alttiiksi. Luottamalla, että maa kantaa.

Älä purista liikaa

2010-06-14T18:00:00.000+03:00

Liika analyysi
johtaa dialyysiin.

Modernin ajan ongelma

2010-06-11T18:00:00.000+03:00

Modernin ajan ongelma on se
että emme enää olleet sitä mitä teimme.

Parhaat paikat

2010-06-08T18:00:00.001+03:00

Parhaat paikat
eivät yleensä ole pääkadulla.

Opettajille

2010-06-05T19:54:00.003+03:00

Kun ylioppilaat puhkeavat kukkaan
on hyvä muistaa kiittää pölyttäjiä

Kuvia talvesta

2010-05-25T18:00:00.007+03:00

Ketä kiinnostaa talvi nyt, kun kevät huutaa kirkkauttaan?

Sen uhallakin vielä viimeinen vilkaisu lumiaikaan, ennen kun on aivan kesä.

Kulunut talvi (niin, lumi kului ensin vähitellen ja sitten äkkiä hyvin nopeasti) oli erinomainen – paitsi ehkä junalla kulkijoille. Kouluissa huomattiin, kuinka paljon paremmat mielialat olivat, kun lapset pääsivät telmimään lumeen kaikin eri tavoin ja saivat enemmän valoakin. Lumen valovoima! Sitä ei pidä vähätellä.

Flora pani merkille kiintoisan asian tammikuun taivaallisen kuuran aikana. Helsingissäkin, Suomen mittakaavassa kaupungistuneimmassa ympäristössä, ihmiset hiljentyivät. Päiväkodin pihassa äidit puhuivat lähes kuiskaten. Ilmassa oli jotain harrasta: kuura oli niin kaunis, että se havahdutti, herätti, valaisi. Sai hymyilemään.

Itse en kuvannut kuuraa paljoakaan, tosin nautin siitä sitäkin enemmän. Tämän linkin päässä talvikuvia - toivottavasti herättävät hyviä muistoja ja tuntoja. Vielä kerran valkoiseen maisemaan, ennen kesää.

Kevään vihreä

2010-05-22T18:00:00.002+03:00

Eskimoilla voi olla kymmeniä sanoja lumelle: ehkä meillä pitäisi olla vähintään kymmenen vihreälle. Niin erilaiset ovat sen sävyt: marraskuisesta kuusesta keväiseen koivunversoon, sammaleesta sorsan niskaan, lepästä lumpeenlehteen.

Kukkiva metsä

2010-05-19T19:52:00.000+03:00

Jotain syvää ilmenee siinä, että karu maa puhkeaa niin kauniiseen kukkaan.

Eikö se ole vähän outoa, kun sitä pysähtyy ajattelemaan? Miksi maan pitäisi olla näin kaunis, tuoksuva, värikäs? Jopa aavikolle nousee kukkia, sinnekin, missä mitään muuta ei kasva. Miksi?

Valkovuokkojen laumat loistavat Etelä-Suomen metsissä juuri nyt tavalla, jota ei kannata missata.

Kurosawa ja Macbeth

2010-05-10T20:46:00.004+03:00

Ihminen on sama idässä ja lännessä.

Kurosawan upeat elokuvat, joita Yle Teema ansiokkaasti näyttää, osoittavat tätä. Sain vihdoin ja viimein katsottua Seitsemän samuraita: melkoinen matka, mutta erittäin kannattava. Joskus elokuvissa pitkä kesto johtuu kyvyttömyydestä leikata - ja joskus pitkä kesto on tie paljon syvempään lopputulokseen.

Mutta samuraista lisää joskus myöhemmin – nyt on pinnalla Seittien linna, Kurosawan Macbeth-filmatisointi. Loppukohtaus on mieletön: uho ja tuho, kunnianhimon tien kauhistuttava päätepiste. (Kurosawan elokuvien kohdalla paitsi näkemys, myös kuvaustekniikka hämmästyttää. Seittien linnan nuolten myrsky – kohtauksen tekeminen tuon ajan elokuvatekniikalla on melkoinen saavutus. Kuvakulmien nerokkuus on vielä asia erikseen.)

Macbeth on niin syvä matka, ettei sitä unohda, jos todella taivaltaa sitä. Teksti vie ikävän lähelle ihmistä, vaikkei itse mikään sankari tai valtias olisikaan. Macbeth (tai samuraivaltias Seittien linnassa) on helppo leimata pahaksi, epäonnistujaksi – ja näitä molempia laatuja hänessä onkin. Mutta ei pelkästään, ja tässä on se ikävä tosiasia joka tuo hänet lähelle meitä jokaista. Macbethillä on yhä omatunto. Se melkein estää häntä tekemästä kauheuksia, ja se piinaa häntä jo heti tekojen jälkeen. ”Macbeth on murhannut unen!” – kohta on järisyttävä.

Askel pahuuden puolelle on lähellä, liian lähellä – ja Macbeth ottaa sen, vaimonsa houkuttelemana, vaimon, jota riivaa jokin syvä katkeruus menneisyydestä (kenties lapsiin liittyvä). Syvässä pahuuden ja ennen kaikkea ihmisyyden kuvauksessa, Pimeyden sydän-kirjassa (ja samalla Ilmestyskirja. Nyt! – elokuvassa), päähenkilö matkaa yhä lähemmäs juuri tätä rajaa. Poikkeusyksilöillä on poikkeuksellinen houkutus astua lopullisesti tuon rajan yli. Henkilö kuvaa:

”Hän oli tosin astunut tuon viimeisenkin askelen, oli astunut partaan yli, kun taas minun oli sallittu vetää empivä jalkani takaisin. Ja siinä koko ero ehkä onkin; kukaties kaikki viisaus, kaikki totuus, kaikki vilpittömyys tiivistyy siihen häipyvän lyhyeen hetkeen, jona astumme kynnyksen yli näkymättömään.”
(Joseph Conrad, Pimeyden sydän, suom. Kristiina Kivivuori)

Saariston lapset ja opetus

2010-04-30T10:19:00.003+03:00

Islannista riittää tarinoita. Eräs nuori aikuinen muisteli Mývatnin Kraflan jatkuvia laavapurkauksia 1980-luvulla. Ne sattuivat ajoittumaan aina hänen syntymäpäiviensä aikaan. Ankeaa - tulivuori esti juhlat!

Ihmiset, jotka kasvavat läheisemmässä yhteydessä luonnonvoimiin, joutuvat sopeutumaan paljon. Samalla he saavat kasvatusta, joka ei ole itsestäänselvyys. Luonto, ja yleensä myös heidän ympärillään elävät sopeutumaan joutuneet aikuisensa, kasvattavat heitä ihmisen osaan maailmassa. Kyse ei ole edes siitä, että aina ei saa, mitä haluaisi. Kyse on jopa siitä, että useimmiten näin käy, ellei suostu suhteuttamaan toiveitaan tilanteeseen ja tekemään itse parhaansa.

PISA-tutkimusten ja suomalaisen koululaitoksen budjettikurjuuden keskellä tulee usein ankea olo. Hallitseva maailmankatsomus perustuu siihen, mitä voi laskennallisesti mitata. Säästötoimet vievät koko ajan aikaa henkilökohtaisilta kohtaamisilta ja yhteisöllisyyden mahdollisuuksilta. Kun luokkakoot kasvavat liian suuriksi ja ryhmässä on liikaa oppilaita, jotka kaipaisivat erityishuomiota, alkaa yhtälö olla mahdoton.

Saariston lapset eivät välttämättä loista PISA-tutkimuksissa, yhtä vähän kuin metsäseutujen kyläkoulujen väki. Mutta heille on jäänyt enemmän aikaa kasvatukseen, kun taas muualla painotetaan opetusta.

Kasvatus on tärkeintä, ei opetus. Jos lapsi kasvaa vastuulliseksi nuoreksi - pohjalla se, että häntä on kunnioitettu, rakastettu ja hänelle on asetettu rajat - hän pärjää hämmästyttävän hyvin missä tahansa ammatissa hän toimiikin. Miten niin? Kun vierailee saaristoseudulla, tämän huomaa. Vaikkapa Islannissa, saaristoa sekin.

Miten kääntää koulutuslaitoksen, yhteiskunnallisen ohjauksen suuntaa siihen, että kasvatus on kuitenkin tärkeämpää kuin opetus? Onneksi Mika Ojakangas ja monet muut yrittävät.

Tuli vuori

2010-04-19T19:23:00.003+03:00

Tuli vuori
muutti ihmisten suunnitelmat.

Jännä ajatus, että olen retkeillyt nyt purkautuvalla tulivuorella. Ensimmäinen, pienempi purkaus oli hyvin lähellä Skogar-Thorsmörk – reitin erämajaa Fimmvorduhalsissa. Siellä joskus pidettiin tuulta lähes vuorokausi. Välillä pilvien välistä aukeni unenomaisena Atlantti kilometri alapuolella. Matkalla Skogarista ylös on kymmenittäin maailmanluokan vesiputouksia – ja tiukka kiipuu.

Ilmaisen sympatiani kaikille niille, jotka joutuvat venymään purkauksen vuoksi. Itse pääsin juuri päivää ennen Suomeen, lähellä oli minullakin. Laajemmalla skaalalla on mielenkiintoista pohtia ilmiön merkitystä.

Ihminen on tottunut jo liikaakin siihen, ettei mikään luonnonvoima estä businesselämän pyörimistä. Toisinaanhan tämä kostautuu rankasti, kun unohdetaan tarvittava varovaisuus luonnonvoimien edessä. On terveellistä muistaa oma pienuus ja kuolevaisuus.

Islantilaiset ovat erikoista kansaa. Eyjafjallan viereinen valtava Katla-tulivuori on jo vuosikausia jäljessä yleisesti purkausaikataulustaan. Miltä tuntuisi elää alueella, josta tiedät, että koska tahansa voi alkaa järistä ja jyristä? Islantilaiset, ainakin osa heistä, omaavat mahdollisuuksia eksistentiaalisen vireen vahvaan säilyttämiseen. Elämää ei voi kokonaan laittaa taskuun, hallita ja hillitä. On vain otettava tämä hetki sellaisena kuin se on – ja tehtävä parhaansa siinä.

(kuvassa Eyjafjalla Thorsmörkistä päin)

Unkarin pääsiäinen

2010-04-12T22:21:00.000+03:00

Aurinkomme ylösnousi!

Unkarilaisilla on tähän erityistä symboliikkaa. Pääsiäisyön messu pidetään usein aamuyöstä, tänä vuonna viideltä. Alussa on tyystin pimeää (ja muutenkin synkkää, ei vähiten turhan aikaisen heräämisen vuoksi…). Vähitellen ylistys alkaa nousta, pääsiäiskynttilä saapuu sisään häikäisevänä, se sytyttää jokaisen oman valon; ja valoaalto käy hitaasti mutta varmasti kirkon lävitse. Kristikunta julistaa ylösnousemusta ja aurinko nousee: kun ovi aukeaa muuhun maailmaan, loistaa sieltä uusi päivä, valoisana ja raikkaana.

Pääsiäisen valo

2010-04-04T00:01:00.000+03:00

Pääsiäisenä on eriskummallinen valo.

Vaikka maa on vielä loskainen, vaikka puissa ei ole vielä edes vihreää
- silti pääsiäisenä on valo, joka lupaa kaiken versovan.

Katsot talvesta toipuvaa maisemaa ja tiedät, että kevät on tuleva.

Hiljainen viikko

2010-03-27T22:09:00.003+02:00

Ihminen, erityisesti länsimainen, tarvitsee hiljentymiselle erikseen varattuja aikoja. Muuten hän on turhan huono keskittymään siihen.

Hiljainen viikko ja koko pääsiäinen palvelevat elämää. Itse kasvoin ymmärtämään tätä opiskeluaikoina, kun tarjolla oli seurakunnan hiljaisen viikon elävä vietto. Ahtisaarnoihin en koskaan ole vielä päässyt oikein sisään, mutta tenebraatiot, hiljaisen viikon musiikkihetket, ovat täyttä hienoutta.

On puhdistavaa hiljentyä kuuntelemaan. Ei ole sattumaa, että musiikin historian suurimmat mestarit tunnetaan usein juuri hiljaisen viikon musiikeistaan: Bach, Palestrina, Lasso. Tai uudemmista Pärt, mahtava kiteyttäjä.

Toivottavasti löydät aikaa hiljentyä. Kuinkahan monessa työpaikassa on edessä kiireinen rutistus ennen pääsiäislomia?

P.S. Helsinkiläisille erityissuositus Tuomiokirkon tenebraatioista.

Syksyn kuvia

2010-03-20T19:43:00.007+02:00

Kevään juurilta syksyyn.

Mitä muistat viime syksystä?

Hassua: muistan, että hyvin monena viime vuotena syksyn värit ovat olleet erityisen hienot. Sitten tajuan: muistan tämän siitä lähtien, kun taas muutin lähemmäs maaseutua.

Onneksi Suomessa on vuodenajat, ja onneksi ne vaikuttavat paljon myös kaupungissa. Mutta ihminen voi paremmin, kun hän saa kivikatuja juurevamman yhteyden metsiin ja vuodenaikoihin. Onneksi bussi vie Helsingistäkin Nuuksioon ja polkupyörä keskuspuistoon.

Ilmastonmuutoksen karu uhka on se, että vuodenajat hämärtyvät - kirjaimellisesti. Kuinka ihana tämä luminen talvi on ollutkaan! Ja kuinka lyhytnäköistä on kommentoida pakkasten aikana, että "tässä tämä ilmastomuutos nyt sitten oli".

Syksyn kuvia löydät lisää tästä.
.

To find happiness

2010-03-14T21:59:00.000+02:00

Where to find happiness?
That is a hard, hard task:
for in the end
you cannot find happiness;
if found something is
you are found by it.

Aamuisin, osa 2

2010-03-07T19:41:00.003+02:00

Thoreau painotti, kuinka aamuni määrittävät päiväni.

Aamu, nuori, avoimuuden aika määrittää elämää pitkälle eteenpäin. Ei kokonaan, mutta vahvasti.

Thoreaun teksti on niin hieno, ettei sitä voi paljoa referoida. Jättäen syvät vertauskuvalliset sisällöt sikseen, on aamu yllättävänkin määräävä elementti. Ei ole sattumaa, että moni tärkeä perinne liittyy juuri aamuun. Aamuhartaudet, aamunavaukset, työn aloitukset, luovat hetket, yhteinen herääminen…

Nykyajalle on suuri haaste palauttaa aamujen arvo. Meidän on mahdollista voittaa kiireen ja väsymyksen ja turtumuksen ylivalta: meidän on mahdollista pyhittää aamua ja aikaansaada vaikutusta pitkälle päivään.

Ensi töiksi taidan jälleen lukea aamuisin Thoreauta. Suosittelen. Netistä englanniksi löytyvä Walden on myös suomennettu, jos vaan niteen jostain saa käsiin.

Aamuisin

2010-03-03T17:50:00.006+02:00

Mitä katselet ensi töiksesi aamuisin?

Luulen, että sillä on yllättävän suuri merkitys. Ainakin pidemmän päälle. Jos talvisin katselee vain verhoja ja pimeyttä, masennus uhkaa.

Tuomas Nevanlinna ehdotti taannoin, että aamun lehden sijaan kannattaisi lukea runoja. Niiden kieli ja maailma sopii paremmin heräävälle mielelle kuin uutisten karu maailma.

Kristillisessä perinteessä aamuhartaudella on aina ollut erityinen sijansa. Kyse on keskittymisestä: siitä mitä ajatellaan (tai ollaan ajattelematta...), mihin katsotaan, mitä kuunnellaan. Laulamisella, runomuotoisella tekstillä tai vaikkapa ikonin katsomisella voi olla pitkälle päivään ulottuva vaikutus.

Itse olen yrittänyt luoda ja ylläpitää aamurutiinia, johon kuuluu verhon avaaminen ja ulos katsominen: puut tervehtivät herääjää ja vähitellen kevättä kohti myös auringonnousun sävyt. Kierrän läpi aina jotain kirjaa: yleensä Viisas vuosi-kokoelmaa, joka on hämmästyttävän riittoisa, ja vaihtelevasti lyhyiden hartaustekstien kirjoja (viime vuosien paras ollut Kun puhun sinulle, australialaisen sarjakuvapiirtäjä Leunigin loistava opus). Näiden vierellä on valokuvakirja, Arthus-Bertrand tai Brandenburg, joista löytyy päivätyt kuvat. Sitten valittu musiikki soimaan ja puuroa sekoittamaan...

Välillä tekee tiukkaa viitsiä, mutta yleisvaikutus on sangen piristävä. Yleisnero Goethen ohjetta yrittäen seurata:

"Jos haluat pysyä nuorena, lue joka päivä runo,
kuuntele hyvää musiikkia
katsele hienoa maalausta
ja, jos mahdollista, tee jotain hyvää."

p.s. Leunigin kirja on näköjään käsittämättömässä tarjouksessa (linkki). Ehdoton suositus.